Nationalismi eli kansallisuusaate on aate, joka korostaa kansallismielisyyttä eli kansojen ja kansakuntien merkitystä kulttuurissa tai politiikassa. Johonkin kansaan kuuluvat ihmiset ilmentävät nationalistista ajattelutapaa, mikäli he välittävät kansallisesta identiteetistään tai pyrkivät saavuttamaan (tai säilyttämään) itsemääräämisoikeuden.
Nationalismi oli kahdensadan vuoden ajan menestyvä ja vastustamaton poliittinen oppi maailmassa, jonka seurauksena Euroopan maiden rajat piirrettiin 1800-luvulla uusiksi. Klassinen poliittinen nationalismi on pyrkinyt saattamaan valtion rajat yhteneväisiksi kansakuntien rajojen kanssa. Kansallisvaltiossa kansallisuus ja kansalaisuus vastaavat siis toisiaan.
Nationalismi on poliittinen oppijärjestelmä, jonka tunnepitoinen perusta on isänmaallisuus eli patriotismi, joka tarkoittaa rakkautta tai omistautumista omaa maata kohtaan. Isänmaallisuus on nationalismin kaikkien muotojen taustalla, mutta kaikki patriootit eivät ole nationalisteja. Isänmaallinen voi olla ilman sitä, että näkee kansakunnan välineenä esittää poliittisia vaatimuksia.Heywood 2012, s. 169.
Määritelmät Nationalismin voi laajasti määritellä käsitykseksi, että kansakunta on poliittisen järjestäytymisen keskeinen periaate. Sellaisenaan se perustuu kahteen ydinolettamukseen. Ihmiskunnan katsotaan olevan luonnostaan jakautunut erillisiin kansakuntiin. Katsotaan myös, että kansakunta on sopivin ja ehkä jopa ainoa laillinen poliittisen vallan yksikkö. Klassinen poliittinen nationalismi on sen vuoksi pyrkinyt saattamaan valtion rajat yhteneväisiksi kansakuntien rajojen kanssa. Kansallisvaltiossa kansallisuus ja kansalaisuus vastaavat siis toisiaan.Heywood 2012, s. 168.
Nationalistit ajattelevat, että kansallisvaltio on poliittisen järjestymisen korkein ja toivottavin muoto, sillä se tarjoaa sekä kulttuurisen koheesion että poliittisen yhtenäisyyden. Nationalismi ei kuitenkaan aina liity separatismiin, sillä joillekin nationalistisille kansoille, kuten baskeille, voi riittää poliittinen itsehallinto ilman itsenäistä valtiotakin.Heywood 2012, s. 179.
Kolme nationalismia Iso sivistyssanakirja (2008) ja Kielitoimiston sanakirja antavat hakusanalle nationalismi kolme merkitystä. Nationalismi voi olla kansallismielisyyttä, oman kansan, kielen ja kulttuurin arvostamista ja suosimista. Se voi tarkoittaa myös kansallisuusaatetta, vaatimusta oman kansan vapaudesta, oman kielen käyttämisestä ja oman kulttuurin kehittämisestä. Nationalismi voi olla myös kansalliskiihkoa, katsomusta oman kansan paremmuudesta.
Muodot
Nationalismin muotoja ovat poliittinen, kulttuurinen ja etninen nationalismi.
Poliittinen nationalismi pitää kansakuntaa luonnollisena poliittisena yhteisönä, ja se ilmenee yleensä kansallisen itsemääräämisoikeuden ajatuksena.Heywood 2012, s. 172. Kulttuurinen nationalismi asettaa etusijalle kansakunnan elvyttämisen selvästi erotettavana kulttuurina, ei niinkään itsehallintona. Etninen nationalismi perustuu ensisijaisesti vahvaan tietoisuuteen kansallisista eroista ja halusta säilyttää ne.
Nationalismi on monimutkainen ja hyvin monimuotoinen ideologinen ilmiö. Siitä on olemassa selkeästi erottuvia poliittisia, kulttuurisia ja etnisiä muotoja. Nationalismin poliittiset seuraukset ovat olleet laaja-alaisia ja joskus ristiriitaisia. Nationalismiin on yhtäältä liitetty periaatteellinen käsitys kansallisesta itsemääräämisoikeudesta, joka perustuu siihen oletukseen, että kansakunnat ovat tasa-arvoisia. Nationalismia on myös käytetty perinteisten instituutioiden ja vakiintuneen yhteiskunnallisen järjestyksen puolustamiseen, sekä sodan, valloituksen ja imperialismin lietsomiseen.
Poliittisen nationalismin merkittävimmät, myös toistensa kanssa kilpailevat perinteet ovat:Heywood 2012, s. 182. Liberaalinationalismi, joka tavoittelee kansansuvereniteettia, kannattaa vapautta ja pitää eri kansakuntia tasa-arvoisinaHeywood 2012, s. 182–183. Konservatiivinen nationalismi, joka pyrkii nationalismin avulla säilyttämään yhteiskunnallisen järjestyksen ja puolustamaan perinteisiä instituutioitaHeywood 2012, s. 185–186. Laajenemishaluinen (ekspansiivinen) nationalismi; militaristinen suuntaus, joka yhdistää kansallisen arvovallan imperiumin hallintaan ja pitää kansoja eriarvoisina.Heywood 2012, s. 187–189. Pan-nationalismi on sen laji, joka pyrkii yhdistämään samoja kulttuuripiirteitä jakavia kansoja joko laajentumisen tai poliittisen solidaarisuuden kautta.Heywood 2012, s. 188–189. Kolonialisminvastainen ja postkolonialistinen nationalismi; Euroopan ulkopuolella esiintyvä suuntaus, joka pyrki itsenäisyyteen siirtomaavallastaHeywood 2012, s. 192–193.
Perusta Nationalismin aineksia ovat tutkija Hans Kohnin mukaan kiintymys kotiseutuun, omaan kieleen, samanlaista syntyperää oleviin ihmisiin tai tuttuihin tapoihin ja elämänmuotoon. Näistä syntyy yhteiskunnassa vaikuttava tekijä, kun tapahtuu niin sanottu "kansallinen herääminen" eli syntyy kansallistietoisuus, jossa erilliset ryhmät integroituvat ja identifioituvat kansaksi tai kansallisuudeksi. Kansallistietoisuuden syntyyn voi liittyä merkittäviä taloudellisia tai poliittisia tapahtumia tai muutoksia, ja usein siihen liittyy myös määrätietoista herätystyötä. Suuri merkitys kansallistietoisuuden syntymiseen on koulutuksella, taloudellisilla tekijöillä, kulkuyhteyksillä ja kommunikaatioverkostojen synnyllä.
Nationalismin syntymistä edellyttää määrätynlainen historiallinen tilanne, eikä se siis Kohnin mukaan ole luontainen ryhmätunne. Nationalismi voi tulla ajankohtaiseksi tilanteessa, jossa jokin totuttu etu, kuten kansallinen suvereniteetti on vaarassa. Joskus edellytykset nationalismille syntyvät, kun poliittinen ja taloudellinen tilanne on pitkään ollut vakaa. Nationalismin kehittyminen jollakin alueella on kuitenkin monisyinen ja vähittäinen prosessi. Euroopassa 1700-luvun lopulta lähtien ilmenneeseen moderniin nationalismiin yhdistetään usein demokratia, teollistuminen ja yhteiskunnan modernoitumiskehitys. Sivistyneistön osuus on yleensä keskeinen, mutta nationalististen liikkeiden kannattajina voi olla maasta riippuen eri yhteiskuntaluokkia aatelistosta porvaristoon ja työväenluokkaan.
Symbolit, tavat, seremoniat ja kulttuuri thumb|Ruotsin kuningaspari Ruotsin kansallispäivän seremonioissa Nationalismia ylläpidetään kansallisilla tunnuksilla, symboleilla, tavoilla ja seremonioilla ja ne ovat osa nationalismin voimakasta subjektiivista ja emotionaalista puolta. Niihin kuuluvat liput, kansallislaulut, paraatit, kansalliset rahayksiköt, juhlalliset valat, etnografiset museot, sotamuistomerkit, passit ja rajat.
Jotkut nationalismin tutkijat ovat liittäneet nationalismin nousun historiallisesti vakiintuneiden valtauskontojen vaikutuksen heikkenemiseen, sillä kansakunta on symbolien, tapojen ja seremonioiden kautta noussut palvonnan kohteeksi ja ottanut aikaisemmin jumaluudelle kuuluneen aseman. Anthony D. Smithin mukaan nationalismi on maallistettu versio aikaisemmista uskonnollisista valituksi tulemisen myyteistä.Remy, Johannes (Nationalismit, 2005), s. 61.
Keskeistä nationalismissa on kulttuuri, sillä kansakunnan käsite liittyy suureksi osaksi kulttuuriin. Nationalististen liikkeiden alkuvaiheissa perustetaan usein kirjallisuusseuroja, tutkitaan historiaa, järjestetään musiikkijuhlia ja julkaistaan kulttuurilehtiä. Joissakin etnisissä yhteisöissä oma kirjallinen korkeakulttuuri on luotu vasta nationalististen liikkeiden läpimurron yhteydessä. Menneisyyden nationalistisessa rakentamisessa on käytetty nationalistista historiankirjoitusta, arkeologiaa ja kielitiedettä. Kansallinen mytologia on saatettu luoda vanhojen aineistojen uutena yhdistelmänä, joka on saatu sopimaan traditioon ja se on osittain säilynyt nykyaikaan saakka. Kulttuurisidostensa takia etninen ja kansallinen identiteetti ovat suhteellisen pysyviä ja ne muuttuvat hitaammin kuin muut identiteetit. Tämä on nähty erääksi syyksi siihen, miksi nationalismi on menestynyt maailmanlaajuisesti.Remy, Johannes (Nationalismit, 2005), s. 61, 64.
Suhde muihin ideologioihin Nationalismi on eri aikoina ollut edistyksellistä tai taantumuksellista, demokraattista tai autoritaarista, rationaalista tai irrationaalista, vasemmistolaista tai oikeistolaista. Nationalismista ovat omilla tavoillaan kiinnostuneet hyvinkin vastakohtaiset ideologiset perinteet: niin liberaalit, konservatiivit, sosialistit, fasistit kuin jopa kommunistitkin. Mahdollisesti ainoastaan valtion kieltävä anarkismi on aina ollut nationalisminvastaista.
Kansakunnasta, nationalismin eräästä perustasta, eri poliittisilla ideologioilla on erilaisia näkemyksiä. Liberaalit näkevät kansakunnan inklusiivisena ja korostavat kansakunnan poliittista kuuliaisuutta. Liberaalien mukaan kansakunta voi olla monirotuinen ja monikulttuurinen. Konservatiivit taas näkevät kansakunnan eksklusiivisena ja korostavat kansakunnan yhteistä kansallista identiteettiä ja historiaa. Fasistit näkevät kansakunnan orgaanisesti yhtenäisenä, joskus rodullisena, yhteiskunnallisena kokonaisuutena, joka antaa yksilön olemassaololle tarkoituksen ja merkityksen. Fasistit myös näkevät kansakunnat toistensa kilpailijoina. Fundamentalisteille kansakunnat ovat uskonnollisia kokonaisuuksia, ”uskovien” yhteisöjä.Heywood 2012, s. 175–176.
Sosialisteille kansakunta on usein ihmiskunnan keinotekoinen jakaja, ja siksi poliittisella kuuliaisuudella tulisi heidän mukaansa olla kansainvälinen eikä kansallinen luonne. Tärkeitä kansallisuusaatteen kriitikoita olivatkin sosialistiset teoreetikot kuten Karl Marx ja Friedrich Engels. Useimpien marxilaisten mukaan porvarillinen valtio on yksi historiallinen välivaihe, ja kansakunnat sekä nationalismi häviävät lopulta kokonaan. Lenin salli kansakuntien, kuten Suomen vielä erota Venäjästä, jotta ne yhdistyisivät myöhemmin vallankumousten kautta sosialistiseen maailmanvaltioon tai internationaaliin. Stalinin aikana Neuvostoliiton valtion symboliikka kuitenkin omaksui kansallisvaltioilta tuttuja tunnuksia, hyödynsi kansankulttuuria valtiollisessa propagandassaan ja sovelsi omaa kieli- ja kulttuuripolitiikkaansa. Myös kolmannessa maailmassa valtaan nousi useita nationalistisia sosialististen valtioiden päämiehiä.Jussi Pakkasvirta & Pasi Saukkonen: Nationalismit, s. 18. WSOY 2005.
Historia Synty Johann Gottfried von Herder otti nationalismi-termin yleiseen käyttöön 1770-luvulla. Häntä pidetään kulttuurisen nationalismin perustajana. Herder sekä esimerkiksi Johann Gottlieb Fichte ja Friedrich Jahn korostivat saksalaisen kulttuurin ainutlaatuisuutta ja ylivertaisuutta. Herder uskoi, että jokaisen kansakunnan luovuuden lähde on sen Volksgeist, 'kansanhenki', joka ilmenee sen lauluissa, myyteissä ja legendoissa. Kulttuurinen nationalismi vallitsi tyypillisimmillään varsinkin 1800-luvun Saksassa. Sen myöhempiä ilmentymiä ovat esimerkiksi Yhdysvaltain musta nationalismi sekä intialainen nationalismi.Heywood 2012, s. 180.
Poliittisen nationalismin ajatus syntyi Ranskan vallankumouksessa vuonna 1789. Siihen asti maat oli käsitetty ”valtakuntina”, ”ruhtinaskuntina” tai ”kuningaskuntina”. Maan asukkaat olivat ”alamaisia”, joiden poliittinen identiteetti muodostui kuuliaisuudesta hallitsijalle tai hallitsijadynastialle, mutta ei millekään kansalliselle identiteetille tai isänmaallisuudelle. Ranskan vallankumoukselliset nousivat kuningasta vastaan kuitenkin ”Ranskan kansan” nimissä. Heidän ajatuksiinsa vaikuttivat Jean-Jacques Rousseaun kirjoitukset ja uusi kansan itsehallinnon doktriini. Poliittinen nationalismi syntyi siis vallankumouksellisena ja demokraattisena oppina, joka heijasti ajatusta siitä, että ”kruunun alamaisista” pitäisi tulla ”Ranskan kansalaisia”, ja että kansakunnasta pitäisi tulla oma herransa.Heywood 2012, s. 169.