thumb|right|Vicktor, Aveyronin autistinen villilapsi. Autismin historiaan liittyy erilaisia käsityksiä autististen ihmisten poikkeavuudesta ja autismin syistä. Autismia on saatettu pitää villi-ihmisinä, erakkoina tai pyhinä hulluina. Autismi luokiteltiin sittemmin vakava-asteiseksi reaktiiviseksi mielenterveyden häiriöksi, jonka oireet saatettiin tulkita jopa psykoottisuudeksi. Osa ihmisistä edustaa nykyisin näkökantaa, jonka mukaan autismi ei ole sairaus, vaan pelkästään osa ihmisen normaalia neurologista monimuotoisuutta.
Autismi jaettiin ennen varhaislapsuuden autismiin ja Aspergerin oireyhtymään. Tästä jaottelusta on sittemmin luovuttu. Nykyisin ajatellaan, että autismissa on kyse vaiheittaisesta jatkumosta, minkä vuoksi on otettu käyttöön kaikille autisteille yhteinen autisminkirjon oireyhtymän diagnoosi. Jokainen autistinen ihminen on erilainen aivan samoin kuin muutkin ihmiset.Silberman, Steve (2015) NeuroTribes: The Legacy of Autism and the Future of Neurodiversity. Avery, UK.
Varhaisia kuvauksia autismista Ensimmäisiä kuvauksia autistisia piirteitä omaavista henkilöistä löytyy jo antiikin Kreikasta. Martti Lutherin pöytäpuheita kirjannut Mathesius kertoo 12-vuotiaasta pojasta, joka on saattanut kuvauksen perusteella olla syvästi autistinen. Luther ajatteli, että poika oli paholaisen vallassa oleva sieluton ruumis, ja esitti, että lapsi pitäisi tukehduttaa, vaikka myöhemmät kriitikot ovatkin epäilleet Lutherin sanojen paikkansapitävyyttä. Vanhimmat luotettavat kuvaukset autismista kuuluvat Borguen Hugh Blairille, joka kertoi vuonna 1747 oikeustapauksesta, jossa hänen veljensä onnistuneesti vetosi mitätöiden Blairin avioliiton saadakseen tämän perinnön.
Aveyronin villi poika
Autistisia oireita ja niiden hoitoa on kuvattu kauan ennen kuin ne nimettiin autismiksi. 1900-luvun puolivälin jälkeen tutkijat ovat pystyneet aiempien kuvausten perusteella diagnosoimaan osan näistä henkilöistä autistisiksi. Mahdollisesti tunnetuin jälkikäteen diagnosoitu tapaus on ranskalaisen neurologin Jean Marie Itardin kuvaus Victor-nimisestä pojasta. Victor löydettiin 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa Aveyronin metsästä, ja hänet tunnetaan myös nimellä ”Aveyronin villi poika”. Victor oli löytöhetkellä noin 11-vuotias ja hänen arvioitiin eläneen 4–5 vuoden ajan hylättynä metsässä. Victor ei kyennyt sosiaaliseen kontaktiin eikä osannut puhua. Lisäksi hänellä oli sensorisia poikkeavuuksia. Itard kiinnostui Victorin kohtalosta ja alkoi opettaa häntä intensiivisesti vuodesta 1801 alkaen. Kuollessaan 40-vuotiaana Victor oli oppinut ilmaisemaan tarpeitaan eleillä ja ilmeillä, ja hänellä oli siistit pöytätavat. Hän oli oppinut käyttämään vaatteita ja liikkumaan väkijoukossaFrith Uta (2003) Autism: Explaining the Enigma. Blackwell, Lontoo.
Autismin käsite lääketieteessä ja varhainen tutkimus Kliinisessä mielessä sanaa autismi käytti ensimmäisen kerran vuonna 1911 sveitsiläinen psykiatri Eugen Bleuler, joka viittasi sillä skitsofreenisiin potilaisiin, joilla oli taipumus vetäytyä omiin oloihinsa.
Grunja Suharevan artikkeli Venäläinen neuropsykiatrian tohtori Grunja Suhareva julkaisi vuonna 1926 ensimmäisen autismia ja Aspergerin oireyhtymää käsittelevän kansainvälisesti vertaisarvioidun tieteellisen artikkelin. G. E. Ssucharewa 1926: Die schizoiden Psychopathien im Kindesalter. Monatsschrift für Psychiatrie und Neurologie 60:235–261. Suharevan tutkimus oli kuuden poikalapsen tapaustutkimus, ja hän kutsui oireyhtymää ”skitsoidiksi psykopatiaksi”. Asperger käytti myöhemmin termiä ”autistinen psykopatia”. Psykopatialla tarkoitettiin aiemmin perinnöllisiä luonteen- ja käyttäytymisen piirteitä, joista oli haittaa henkilölle itselleen ja jotka johtivat sosiaalisiin konflikteihinColin Müller: Hans Asperger – selbst ein “Asperger”? 28.6.2006..
Skitsoidi puolestaan viittaa eristäytyvään persoonallisuuteen. Skitsoidin psykopatian tunnusmerkkejä olivat muun muassa hentorakenteisuus, motorinen kömpelyys, ilmeettömyys, puhemelodian monotonisuus tai jokin muu puheilmaisun erikoisuus, taipumus pysytellä sivussa muiden lasten leikeistä ja oman rauhan kaipuu, haluttomuus jättää aloitettua tekemistä kesken, vaikeus sopeutua muutoksiin sekä taipumus pakko-oireisiin. Suhareva mainitsi artikkelissaan myös taipumuksen pohdiskella asioita sekä ajatella abstraktisti ja skemaattisesti. Jälkimmäinen tarkoittaa loogis-luokittelevaa ajattelutapaa eli itsenäistä teoreettista ajattelua.
Hans Aspergerin tutkimus Sanan autismi nykyisessä merkityksessään otti käyttöön Hans Asperger vuonna 1938 Wienin yliopistosairaalassa. Hän adoptoi Bleulerin terminologiasta käsitteen autistinen psykopatia saksankielisessä lasten psykiatriaa käsittelevässä luennossaan. Luettuaan Aspergerin kuvauksia autismista Lorna wing kutsui omassa työssään vastaavia oireita Aspergerin oireyhtymäksi myöhemmin vuonna 1981.Lorna Wing: Asperger syndrome: a clinical account. Psychol Med 11 (1): 115–29. 1981..
Suharevan artikkelin ilmestymisen jälkeen aihe oli vaipunut unohduksiin kahdeksitoista vuodeksi. Siihen tartuttiin tieteellisellä rintamalla uudelleen vuonna 1938, kun itävaltalainen lastenlääkäri ja erityispedagogian uranuurtaja Hans Asperger mainitsi skitsoidit psykopaatit artikkelissaan Das psychisch abnorme Kind. Asperger ei oletettavasti ollut tutustunut Suharevan artikkeliin, koska käytti näistä potilaista nimitystä autistiset psykopaatit.Asperger H (1938), Das psychisch abnorme Kind. Wiener klinische Wochenschrift 51: 1938, s. 1314-1317.. Jo kertaalleen väitellyt Asperger julkaisi vuonna 1944 samasta aiheesta ylemmän tason väitöskirjan (Habilitationsschrift).
Asperger oli tutustunut uransa aikana yli 200 johtamaansa sairaalakouluun siirrettyyn koulunkäyntivaikeuksista kärsineeseen autistiseen lapseen, joita opetettiin Aspergerin kehittämillä pedagogisilla menetelmilläAsperger, H. (1944), Die ”Autistischen Psychopathen” im Kindesalter. Archiv für Psychiatrie und Nervenkrankheiten, 117, s. 85–110, 128.. Asperger huomasi, että nämä lapset menestyivät usein erinomaisesti opinnoissaan kasvettuaan lukioikäiseksi ja kouluttautuivat tyypillisesti pitkälle. Oleellista on, että heitä autettiin suorittamaan paljon ulkolukua vaativa kansa- ja oppikoulu tarvittaessa vaikka yksityisopetukseen turvautuen.Hans Asperger: Heilpädagogik. Einfuhrung in die Psychopatologie des Kindes fur Ärzte, Lehrer, Psychologen, Richer und Fursorgerinnen. Wien Springer Verlag. 1956. Sivu
Hans Asperger lisäsi oireyhtymän tunnusmerkkeihin muun muassa älylliset tai keräilyharrastukseen liittyvät erikoiskiinnostuksen kohteet ja taipumuksen esitelmöidä niistä, katsekontaktin puuttumisen, pyrkimyksen tasa-arvoiseen suhteeseen keskustelukumppanin kanssa, puuttuvan taipumuksen muiden ihmisten alitajuiseen jäljittelyyn, intensiivisen uppoutumisen omaan tekemiseen, ruokailuun liittyvät erikoiset mieltymykset, aistiyliherkkyydet, nukkumiseen liittyvät ongelmat, kehittyneen taiteellisen silmän sekä varhaisen kielenkehityksen ja valtaväestöä suuremman kielellisen lahjakkuudenHans Asperger (1968), Zur Differentialdiagnose des Kindlichen Autismus. Acta paedopsychiatrica, 35, s. 136–145. Sivu 141.. Hans Asperger korosti, ettei kaikilla yksilöillä ollut suinkaan kaikkia autistisia piirteitä, vaan kyse oli kuvattujen ominaisuuksien esiintymisen kohonneesta todennäköisyydestä.
Kannerin oireyhtymä Itävaltalais-amerikkalainen lastenpsykiatri Leo Kanner käytti myös sanaa "autistinen" kuvaamaan autismia pienten lasten sairautena. Koska Kanner katsoi, että autismin saattoi havaita jo kahden ensimmäisen ikävuoden aikana, hän nimesi oireyhtymän "varhaislapsuuden autismiksi". Kyseinen oireyhtymä tunnetaan myös nimellä Kannerin oireyhtymä.
Kanner julkaisi vuonna 1943 tutkimuksen, jossa kuvasi yhtätoista lasta, jolla oli varhaislapsuuden autismi. Vuonna 1968 Kanner julkaisi uuden tutkimuksen, jossa raportoi kyseisten henkilöiden elämänkulkua lapsuuden jälkeen.
Kannerin kuvaamat lapset eivät osanneet tehdä yhteistyötä muiden ihmisten kanssa esimerkiksi tarttumalla äitiään kaulasta, kun tämä koetti nostaa heitä. Lisäksi lapset välttelivät muiden ihmisten kanssa tapahtuvaa kommunikointia. He ymmärsivät kyllä puhetta, mutta heidän oma puheensa rajoittui yleensä yksittäisten lauseiden ja sanojen toistamiseen. Tämä toistava puhe muodostui yleensä aiemmin kuultujen lauseiden toistelusta, minkä lisäksi he saattoivat hokea itsekseen yksittäisiä sanoja tai absurdeja lauseita, jotka liittyivät usein heidän erikoiskiinnostuksen kohteisiinsa. Varsinainen kommunikatiivinen puhe alkoi yleensä vasta 5–6 vuoden iässä, mutta puhuminen ei tapahtunut silloinkaan oma-aloitteisesti. Osa tutkittavista pysyi täysin puhumattomina elämänsä loppuun asti.
Kannerin kuvaamille lapsille oli tyypillistä, että he vastasivat aikuisten heille kohdistamiin kysymyksiin vasta, kun kysymys oli toistettu monta kertaa. Varhaislapsuudessaan lapset vastasivat myöntävästi yleensä toistamalla kysymyksen sanasta sanaan. Lisäksi oli tavallista, että lapset käyttivät itsestään sanaa sinä ja puhekumppanistaan sanaa minä.
Kannerin kuvaamat lapset saattoivat myös päästellä outoja ääniä ja harjoittaa epätavallisia, rytmisesti toistuvia liikkeitä, kuten pään heiluttelua puolelta toiselle. Joillain oli tapana heitellä huvikseen esineitä lattialle. Tämä niin sanottu toistava käyttäytyminen korvautui yleensä myöhemmin intensiivisillä harrastuksilla ja kiinnostuksen kohteilla, joihin liittyen he saattoivat esittää loputtomasti kysymyksiä.
Lapset eivät leikkineet muiden lasten kanssa, vaan olivat onnellisimmillaan saadessaan puuhastella omassa rauhassa. Lapset antoivat lisäksi sellaisen vaikutelman, etteivät katsoisi kanssaihmisiä koskaan kasvoihin tai kiinnittäisi heihin muutenkaan mitään huomiota. Tästä huolimatta jotkut heistä saattoivat muistaa ulkoa jokaisen lapsiryhmän jäsenen silmien värin sekä muita yksityiskohtia heidän ulkonäöstään.
Ympäristössä tai päivittäisten toimien suorittamistavassa tapahtuvat muutokset saattoivat järkyttää syvästi lasten mielenrauhaa, mikä johti joidenkin lasten kohdalla raivokohtauksiin. Taipumus saada raivokohtauksia väheni kuitenkin huomattavasti heidän varttuessaan.
Monilla oli suuria syömisvaikeuksia, johon saattoi liittyä myös oksentelua. Lisäksi lapsilla ilmeni aistiherkkyyttä, joka ilmeni muun muassa kovia ääniä kuten pölynimurin hurinaa kohtaan tunnettuna kammona.
Tutkittavat menestyivät hyvin visuaalista erottelukykyä mittaavassa Seguinin lautatestissä, ja monet pystyivät muistamaan ulkoa hämmästyttävän tarkasti äärimmäisen laajoja ja monimutkaisia rakenteita. Heillä oli yleensä erinomainen ulkomuisti, ja he saattoivat oppivat jo 2–3-vuotiaina helposti ulkoa loruja ja listoja, kuten Yhdysvaltojen menneiden presidenttien nimet tai aakkoset etu- ja takaperin. Tutkittavien lukemaan oppiminen oli nopeaa, mutta he lukivat monotonisella äänellä. Monilla tutkittavilla oli lisäksi kömpelö kävelytyyli ja huono karkeamotoriikka.
Kaikki Kannerin kuvaamat lapset tulivat älymystöä edustavista perheistä ja lähes kaikilla oli sukulaisia, jotka mainittiin Kuka kukin on -kirjassa tai Yhdysvaltojen kuuluisia tiedemiehiä esitelleessä American Men of Science -teoksessa. Heidän lähisukulaisensa olivat useimmiten henkilöitä, jotka omistivat aikansa lähinnä tieteelliselle, kirjalliselle tai taiteelliselle toiminnalle, eivätkä olleet kovin kiinnostuneita muista ihmisistä.
Äärimmäinen sosiaalinen eristäytyneisyys eli "syvä erakkous" yhdisti suurinta osaa Kannerin kuvaamista lapsista vielä aikuisiällä. Suurin osa heistä ei kommunikoinut aikuisenakaan muiden ihmisten kanssa. Muutama kykeni kouluiässä osallistumaan hyvin yksinkertaiseen keskusteluun, mutta taantui laitoshoidon aikana jälleen täyteen puhumattomuuteen. Kanner kritisoikin valtion sairaaloiden silloista tapaa sijoittaa autistit syvästi kehitysvammaisten tai psykoottisten ihmisten joukkoon, koska se ei antanut heille mahdollisuutta kehittää ja ylläpitää kommunikaatiotaitojaan.