thumb|Hamlet, 1879 “Ollako vai eikö, siinä pulma” (englanniksi To be, or not to be, that is the question) on sitaatti William Shakespearen tragediasta Hamlet – Tanskan prinssi, 3. näytös, 1. kohtaus (suom. Yrjö Jylhä 1955). Tällä lauseella näytelmän sankari Hamlet aloittaa kuuluisan monologinsa, jossa hän pohtii itsemurhan tekemistä. Vaikka hän tuntee voimakasta kuolemankaipuuta ja haluaisi lopettaa tuskansa ja nukkua pois, se ei ole mahdollista kuolemaan kätkeytyvän tuntemattoman hämmentäessä mieltä. Tämä ”valju epäröinti” tekee meistä pelkureita, joiden kaikki hankkeet valuvat tyhjiin, pohdiskelee Hamlet monologissaan.Långbacka, 2013, s. 14
Hamletin yksinpuhelu on länsimaisen kulttuurin eräs siteeratuimmista kohtauksista.Vartiainen 2009, s. 239 Sen ensimmäistä lausetta lainataan usein tilanteissa, joissa ollaan ihmiselämän eksistentiaalisten peruskysymysten ja vaikeiden ratkaisujen äärellä. Populaarikulttuurin kuvastoissa monologi on liitetty usein virheellisesti ns. hautausmaakohtaukseen (5. näytös 1. kohtaus), jossa Hamlet tarttuu edesmenneen hovinarri Yorickin pääkalloon lausuen: ”Voi Yorick parka! – Minä tunsin hänet…“.
Monologin teksti Englanninkielinen teksti Paavo Cajanderin suomennos (1879):William Shakespeare Hamlet, suom. Paavo Cajander 1879. (Gutenberg.org)Ollako vai ei olla, siinä pulma: Jalompaa onko hengen kärsiä Kaikk' inhan onnen iskut sekä nuolet Vai käydä miekkaan tuskain merta vastaan, Lopettain kaikki? – Kuolla, – nukkua, Ei muuta; – luulla, uness' että päättyy Tuhannet kiusat nuo ja sieluntuskat, Nuo lihan perinnöt, – se loppu hartaast' Ois halattava. Kuolla, nukkua: – Nukkua! kenties uneksia? – siinä Se vastus. Millaiset lie unet kuolon, Kun poiss' on maalliset nuo ahdistukset, Se arveluttaa. Ja nuo arvelukset Ne elon kurjuutta niin pitkittävät. Ken kärsis ajan ilkkua ja vitsaa, Hylätyn lemmen tuskaa, korskan pilkkaa, Vääryyttä sortajan, lain väännellystä, Virastoit' ylpeitä ja potkuja, Joit' ansiokkaat epatoilta saavat, Jos puukon tutkaimella suoran tehdä Vois elämästään? Ken nuo haitat kärsis Ja hikois, voihkais elon kuorman alla, Jos pelko, mitä tulee kuolon maassa, – Tuoss' salatussa, jost' ei matkamiesi Palaja ykskään, – niin ei huumais mieltä, Ett' ennen kärsimme nää tietyt vaivat, Kuin uusiin riennämme, joit' emme tunne? Näin pelkureiks meit' omatunto saattaa, Ja päätöksemme luonnonraittiin muodon Mietinnän kalvas karva sairaaks muuttaa, Ja innokkaat ja ytimekkäät hankkeet Uraltaan luistavat tuost' arvelusta Ja teon nimen kadottavat. – Vaiti! Ihana Ophelia! Nainen, sulje Rukouksiisi rikokseni kaikki.
Lähteet
Viitteet
Luokka:Lentävät lauseet Luokka:Shakespearen näytelmät