Camel (yhtye)

Camel on vuonna 1971 perustettu brittiläinen yhtye, joka esittää progressiivista rockia. Myös jazz-elementeillä on merkittävä rooli Camelin musiikissa. 1980-luvun alussa yhtye levytti lisäksi kaksi pop- ja soft rock -tyylistä albumia. Monet Camelin albumeista ovat konseptialbumeja, joiden aiheina ovat olleet esimerkiksi kirjallisuus ja historia.

Toisin kuin eräät muut 1970-luvun progressiiviset yhtyeet, Camel ei koskaan saavuttanut laajaa valtavirran menestystä. Yhtyeellä on kuitenkin ollut kestävä kulttisuosio, ja sen vaikutus 1980-luvun alussa suosittuihin neo-prog-yhtyeisiin oli huomattava. Camelin kokoonpano on vaihdellut vuosien kuluessa useasti. Ainoastaan kitaristi Andrew Latimer on ollut yhtyeen jäsen koko sen elinkaaren ajan.

Historia

Perustaminen (1964–1971)

Camelin perustajajäsen Andrew Latimer soitti 1964 perustetussa The Phantom Four -nimisessä yhtyeessä. Vuonna 1968 Latimer ja rumpali Alan Butcher etsiskelivät uutta basistia, jolloin ilmoitukseen vastasi Doug Ferguson. Miehet perustivat kolmehenkisen bluesyhtyeen nimeltä The Brew. Pian tämän jälkeen Ferguson kertoi Latimerille tavanneensa taitavan rumpalin nimeltä Andy Ward, josta tuli 14-vuotiaana vuonna 1969 yhtyeen uusi rumpali. Kokoonpano konsertoi aktiivisesti ja kiinnitti vähitellen myös promoottorien huomion.Camel: Timeline. Yhtyeen viralliset verkkosivut. Viitattu 8.11.2020.

The Brew julkaisi Crossroads-nimisen demon, joka toi kiinnityksen DJM Recordsille. Yhtye ei kuitenkaan saanut omaa levytyssopimusta, vaan siitä tehtiin laulaja-lauluntekijä Philip Goodhand-Taitin taustayhtye. The Brew julkaisi 1971 Goodhand-Taitin kanssa albumin I Think I’ll Write A Song. Se menestyi varsin heikosti, eikä pestiä jatkettu. Kokemus kuitenkin auttoi Latimeria, Fergusonia ja Wardia huomaamaan kosketinsoittimien mahdollisuudet.

Peter Bardens oli ollut 1960-luvulla kulttisuosiota nauttineessa rhythm & blues -kokoonpanossa Shotgun Express.Soundi kirja Heavyrock toim. Jorma-Veikko Sappinen 1978 s.57 Hän liittyi The Brew’hun koesoiton jälkeen vastattuaan ilmoitukseen Melody Maker -lehdessä.Rain Dances — CD kansivihko Decca 531 4610 2009. Pian tämän jälkeen jäsenet päättivät vaihtaa yhtyeen nimeksi Camel.

Läpimurto (1971–1976)

pienois|Kosketinsoittaja Peter Bardens vuonna 1975. Camelin ensimmäinen konsertti oli 4. joulukuuta 1971 Waltham Forest Collegessa, missä yhtye esiintyi Wishbone Ashin lämmittelijänä. Elokuuhun 1972 mennessä yhtye sai levytyssopimuksen MCA Recordsilta ja aloitti ensimmäisen albuminsa äänittämisen. Albumia ei suunniteltu kokonaisuudeksi, vaan se koostettiin Latimerin ja Bardensin tekemistä yksittäisistä kappaleista. Cameliksi nimetty esikoisalbumi ilmestyi 1973.Erlewine, Stephen Thomas: Camel: Artist Biography. AllMusic. Viitattu 8.11.2020.

Camelilla oli nyt ensimmäistä kertaa ulkopuoliset managerit Geoff Jukes ja Max Hole, joiden Gemini Artists -yhtiöstä muotoutui Decca Recordsin alaisuudessa toiminut Gama Records -levymerkki. Camel pysyi Deccan leivissä vuoteen 1985 saakka. Camelin ensimmäinen Gama-albumi Mirage ilmestyi vuonna 1974. Kappalemateriaali oli Latimerin ja Bardensin entistä tiiviimmässä yhteistyössä säveltämää. Sekä Camelin että Miragen myyntiluvut jäivät melko heikoiksi.Nyman 1979, s.111. Aktiivinen konsertointi alkoi kuitenkin tuoda yhtyeelle näkyvyyttä.

Yhdysvalloissa Mirage sai yllättävää julkisuutta, kun Camel-savukkeiden valmistaja uhkasi yhtyettä oikeustoimilla. Savukeaskin etiketistä mukailtu kansitaide vaihdettiinkin Yhdysvalloissa pikaisesti uuteen kuvaan. Muualla maailmassa käytettiin alkuperäistä kantta, ja Euroopassa tupakkayhtiö teki yhtyeen kanssa markkinointisopimuksen, jonka nojalla konserteissa jaettiin pieniä viiden savukkeen askeja. Yhtiö jopa ehdotti, että Miragen kappaleet nimettäisiin uudelleen tupakointiaiheisiksi. Manageriporras oli tilanteeseen tyytyväinen, mutta yhtyeen jäsenet eivät halunneet mainostaa terveydelle vaarallisia tuotteita ja yhteistyö loppui lyhyeen.

Seuraavasta levystään Camel päätti tehdä konseptialbumin. Kaikki jäsenet harrastivat lukemista, ja kukin alkoi tahollaan etsiä sopivaa kirjaa albumin aiheeksi. Bardens ehdotti Herman Hessen Siddharthaa ja Arosutta. Fergusonin ehdotuksesta tarinan pohjaksi otettiin kuitenkin Paul Gallicon pienoisromaani The Snow Goose, joka tuli myös albumin nimeksi. Tupakointia vastustanut Gallico uhkasi haastaa Camelin oikeuteen, joten otsikkoon lisättiin sanat ”inspired by”. Vuonna 1975 ilmestynyt The Snow Goose muodostui Camelin läpimurtolevyksi. Se oli Britannian albumilistalla parhaimmillaan sijalla 22Camel. Official Charts, The Official UK Charts Company 2020. Viitattu 8.11.2020. ja myi hopealevyyn oikeuttavan määrän eli vähintään 60 000 kopiota.Camel: Snow Goose. British Phonographic Industry. Viitattu 9.11.2020. Lokakuussa 1975 Camel esitti The Snow Goosen Lontoon sinfoniaorkesterin kanssa Royal Albert Hallissa. Tapahtuma oli loppuunmyyty.

Seuraavan vuoden alussa ilmestyneen Moonmadnessin listasijoitus oli brittilistalla 15. eli yhtyeen historian paras. Britanniassa se ylsi hopealevyyn oikeuttaviin myyntilukuihin,Camel: Moon Madness. British Phonographic Industry. Viitattu 9.11.2020. ja Yhdysvalloissakin levy sai kriitikoilta aiempaa parempaa palautetta. Se nousi Billboardin albumilistalla sijalle 118, mikä jäi yhtyeen parhaaksi listasijoitukseksi Yhdysvalloissa.

Sisäisiä riitoja ja suosion lasku (1976–1982)

pienois|pysty|Kitaristi Andrew Latimer vuonna 1976. Pian Moonmadnessin julkaisun jälkeen Fergusonin ja Wardin välillä alkoi ilmetä musiikillisia erimielisyyksiä. Ward olisi halunnut viedä Camelin musiikkia rytmisesti monimutkaisempaan suuntaan, mihin Fergusonilla ei ollut sen enempää taitoa kuin kiinnostustakaan. Hän jätti Camelin alkuvuodesta 1977, ja uudeksi basistiksi tuli Caravan-yhtyeessä soittanut Richard Sinclair. Sinclairin soittotapa oli Wardin toiveiden mukaisesti Fergusonia jazz-tyylisempi. Toisena uutena jäsenenä mukaan tuli saksofonisti Mel Collins, joka hänkin mahdollisti entistä voimakkaammat jazz-vaikutteet. Sessiomuusikon vapautta arvostanut Collins ei ollut yhtyeen virallinen jäsen, mutta osallistui aktiivisesti sekä studiotyöskentelyyn että konserttikiertueisiin. Hän vaikutti yhtyeessä säännöllisen epäsäännöllisesti aina vuoteen 1985 saakka.

Uusi kokoonpano julkaisi albumit Rain Dances (1977) ja Breathless (1978). Rain Dances saavutti kohtalaista listamenestystä ja oli parhaimmillaan sijalla 20. Musiikkityylin muuttuminen alkoi kuitenkin aiheuttaa ristiriitoja Latimerin ja Bardensin välille. Breathlessin myötä yhtyeen musiikki kaupallistui, mihin vaikutti uusi tuottaja Mick Glossop. Myyntiluvut jäivät pop-vaikutteista huolimatta aiempaa heikommiksi, eikä Breathless pysynyt Britannian albumilistalla kuin yhden viikon. Juuri ennen konserttikiertueen alkua Bardens jätti yhtyeen. Bardensin mukana lähti manageri Geoff Jukes, joka myöhemmin haastoi yhtyeen oikeuteen. Vaikeuksia aiheutti myös punkin esiinmarssi, minkä seurauksena vuosikymmenen alkupuoliskolla suurta suosiota nauttinut progressiivinen rock muuttui marginaaliseksi tyylilajiksi.

Latimer ja Ward näkivät Bardensin lähdön mahdollisuutena laajentaa kokoonpanoa. Tilalle otettiin kaksi kosketinsoittajaa: Jan Schelhaas ja basisti Richard Sinclairin serkku Dave Sinclair. Breathless-albumin promootiokiertue tehtiin uudella kokoonpanolla. Kiertueen päätyttyä Richard Sinclair päätti rankkojen kiertueiden uuvuttamana jättää Camelin.I Can See Your House from Here -albumin CD-version kansilehtinen. Lisäksi Dave Sinclair erotettiin yhtyeestä. Uudeksi basistiksi tuli Colin Bass ja kosketinsoittajaksi Kit Watkins. Latimer ja Ward olivat tykästyneet Watkinsin soittoon Happy the Man -yhtyeen albumilla.

Uusi kokoonpano julkaisi vuonna 1979 I Can See Your House from Here -nimisen albumin. Sen näkyvyys musiikkilehdistössä jäi kuitenkin vähäiseksi, ja kaupallinen menestys oli huonointa sitten 1970-luvun alun. Lisäksi yhtye oli jatkuvan levyttämisen ja konsertoinnin teon jäljiltä pahasti ylirasittunut.

Vuoden 1981 albumi Nude oli konseptialbumi syrjäisellä saarella 29 vuotta yksin sinnitelleestä japanilaisesta sotilaasta.Jehnzen, Daevid: Camel: Nude. AllMusic. Viitattu 8.11.2020. Sen kaupallinen menestys oli selvästi parempaa kuin edellisen albumin. Nude äänitettiin Abbey Roadin studioilla. Viereisessä äänitystilassa työskenteli The Alan Parsons Project, jonka jäsenet tulivat uteliaisuuttaan seuraamaan Camelin äänityksiä. Usea heistä liittyi sittemmin Cameliin.Camel Timeline 1982 through 2K. Yhtyeen viralliset verkkosivut. Viitattu 8.11.2020.

Pitkäaikainen rumpali Andy Ward jätti yhtyeen 1982. Hän oli käyttänyt runsaasti alkoholia ja huumeita jo pitkään, mikä johti itsemurhayritykseen. Julkisuuteen kerrottiin Wardin saaneen vakavan käsivamman.Jones, Tim: Has Anyone Seen My Camel?. Record Collector 13.10.2009. Viitattu 8.11.2020. Hänen lähtönsä jälkeen Camel kävi lähellä hajoamista.

Kaupallisempi tyyli ja oikeudenkäynnit (1982–1987)

Decca edellytti Camelin pitäytyvän levytyssopimuksessa ja julkaisevan uuden albumin. Kun Ward ei toipunut, jäi Latimer yhtyeen ainoaksi alkuperäisjäseneksi. Uuteen kokoonpanoon värvättiin The Alan Parsons Projectin laulaja Chris Rainbow ja basisti David Paton. Myös rumpali Stuart Tosh oli aiemmin soittanut Parsonsin albumeilla. Lisäksi nauhoituksiin osallistui suuri joukko muissa progressiivisen rockin yhtyeissä vaikuttaneita sessiomuusikoita.

The Alan Parsons Project oli saavuttanut huomattavaa kaupallista menestystä siirryttyään progressiivisen rockin esittämisestä valtavirran popiin ja soft rockiin.Jehnzen, Daevid: Camel: The Single Factor. AllMusic. Viitattu 8.11.2020. Vuoden 1982 The Single Factor -albumillaan myös Camel uudisti tyyliään aiempaa kaupallisempaan suuntaan. Latimer ja Bardens olivat sopineet riitansa, ja jälkimmäisenä mainittu soitti The Single Factorilla vierailevana muusikkona. Samalla Bardens tutustui The Alan Parsons Projectin jäseniin, joiden kanssa hän perusti Keats-nimisen yhtyeen. Camelin vakituiseksi jäseneksi Bardens ei enää ryhtynyt, vaan kiertueella kosketinsoittajaksi palasi Kit Watkins. Konserttien myötä yhtyeen ilmapiiri muuttui pitkästä aikaa toiveikkaaksi, ja Latimer ystävystyi erityisesti laulaja Chris Rainbow’n kanssa. Vuosia myöhemmin Latimer kuvaili kiertuetta elämänsä hauskimmaksi.

The Single Factorin myyntiluvut jäivät varsin heikoiksi. Britanniassa paras listasijoitus oli vasta 57., kun taas Yhdysvalloissa albumi ei noussut listoille lainkaan. Kiertueen päätyttyä manageri Max Hole ilmoitti eroavansa, jolloin Camel jäi kokonaan ilman manageria. Ward ei myöskään toipunut alkoholiongelmastaan, vaan hänen poissaolonsa osoittautui pysyväksi. Lisäksi oikeustaistelu entisen managerin Geoff Jukesin kanssa alkoi enenevässä määrin kuormittaa Latimeria, joka toimi vastaajana käytännössä yksin.

Vuonna 1983 Polygram Recordsin ostama Decca uusi Camelin levytyssopimuksen. Kosketinsoittajaksi tuli hollantilaisessa Kayak-yhtyeessä soittanut Ton Scherpenzeel, jonka soittoa Latimer suuresti ihaili. Rumpaliksi tuli Paul Burgess. Latimer ja Scherpenzeel alkoivat tämän jälkeen suunnitella Camelin seuraavaa albumia. Vuonna 1984 ilmestynyt Stationary Traveller oli jälleen konseptialbumi, jonka aiheena oli jaettu Berliini. Musiikillisesti albumi jatkoi edeltäjänsä pop-linjalla.Jehnzen, Daevid: Camel: Stationary Traveller. AllMusic. Viitattu 8.11.2020. Stationary Traveller sai myönteisiä arvosteluja, mutta myyntiluvut jäivät The Single Factorin tapaan vaatimattomiksi. Parhaimmillaan Stationary Traveller oli brittilistan sijalla 57, mikä oli samalla Camelin viimeinen listasijoitus kotimaassaan.