Eeva-Kaarina Volanen () oli suomalainen näyttelijä. Hän työskenteli Suomen Kansallisteatterissa 45 vuotta, vuodesta 1945 aina eläkkeelle jäämiseensä saakka vuonna 1990. Volanen näytteli päärooleja lukuisissa näytelmäkirjallisuuden klassikoissa, mukaan luettuna kuusi Tšehov- ja useita Shakespeare-rooleja. Hänen taiteellinen rekisterinsä oli laaja: hän näytteli komediallisia ingénue-rooleja ja tulkitsi menestyksekkäästi traagisia rooleja, kuten Antigonen. Volanen jatkoi näyttelemistä eläkkeelläkin, minkä lisäksi hän esiintyi lausujana omissa runoiltamissaan. Volanen näytteli myös elokuvissa ja televisiossa sekä radiokuunnelmissa. Tämän ohella hän teki itse useita teatteriesityksiä.
Volaselle myönnettiin taiteen akateemikon arvonimi vuonna 1982. Hän sai myös useita palkintoja, muun muassa Pro Finlandian vuonna 1966 ja Ida Aalberg -palkinnon 1987. Hän oli myös kriitikoiden suosiossa eritoten 1940-luvun elokuvistaan, joissa hänet luonnehdittiin ”herkäksi, raikkaaksi ja säihkyvän välittömäksi”. Volanen voitti elokuva-alan Jussi-palkinnon neljä kertaa. Parhaan naispääosan Jussin hän sai kolme kertaa: vuonna 1948 elokuvasta Naiskohtaloita, vuonna 1949 elokuvasta Ruma Elsa ja vuonna 1950 elokuvista Katupeilin takana ja Hallin Janne. Neljännen Jussin hän sai vuonna 1992 elämäntyöstään.
Eeva-Kaarina Volasen aviomies oli professori Sakari Puurunen. Heillä ei ollut lapsia. Volanen kuoli äkilliseen sairauskohtaukseen kaksi viikkoa 78-vuotispäivänsä jälkeen, keskiviikkona 27. tammikuuta 1999. Hänet on haudattu Hietaniemen hautausmaan Taiteilijainmäelle samaan hautaan puolisonsa kanssa. pienois|Annikki Arni (vasemmalla) on ojentanut Jussi-palkinnon Eeva-Kaarina Volaselle vuoden 1950 Jussi-gaalassa.
Lapsuus ja nuoruus
Eeva-Kaarina Volanen syntyi veturinkuljettaja Toivo Richard Volasen ja Martta Adele Volasen perheeseen. Hänen vanhempansa olivat kotoisin Mäntyharjun Pertunmaalta.Suomen teatterit ja teatterintekijät 1983, s. 480. Eeva-Kaarinan molemmat isoisät tunnettiin tarinaniskijöinä, ja myös hänen isänsä sanallinen ilmaisu oli eloisaa. Hänen äitinsä oli harrastelijanäyttelijä, jonka roolitöitä oli muun muassa Nummisuutareiden Martta.Nieminen 1985, s. 15, 17. Hänen muutamaa vuotta vanhempi sisarensa Anna-Liisa oli musiikillisesti lahjakas ja soitti viulua kuusankoskelaisessa orkesterissa.Vekkeli & Loivamaa 2013, s. 20, 21.Nieminen 1985, s. 18.
Volanen oli liikunnallinen, viihtyi hyvin omissa oloissaan ja hänen suhteensa luontoon oli erityinen, myös aikuisena. Hän oli musikaalinen ja hänen rytmitajunsa oli hyvä. Kansakoulun jälkeen hän suoritti Kymi-yhtiön ylläpitämän kaksivuotisen ammattikoulun, joka ei varsinaisesti valmistanut mihinkään – hänen tulevaisuuden suunnitelmansa olivat auki. Hänen vahvuuksiaan olivat tanssi ja liikunta, ja niiden kautta hän vähitellen suuntautui kohti esittävän taiteilijan uraa.Nieminen 1985, s. 19–21.
Volanen debytoi Kuusankosken Kansannäyttämön lavalla syyskaudella 1941. Näyttämö oli perustettu vuonna 1938, ja sen ohjaajaksi oli kutsuttu Veikko Linna. Tanssitaitonsa ansiosta Volanen sai roolin Lauri Auvisen unkarilaisaiheisessa laulu- ja tanssinäytelmässä Viinityttö. Hänen csárdás-tulkintaansa pidettiin ”ilmeikkäänä”. Volasen ensimmäinen puherooli oli Kustaava Hella Wuolijoen draamassa Niskavuoren nuori emäntä. Myönteisen palautteen ansiosta Linna kannusti Volasta näyttelijän uralle.Vekkeli & Loivamaa 2013, s. 22–25.Nieminen 1985, s. 23, 24.
Ura teatterissa Aunuksen Teatteri
Jatkosodan puhjetessa kesällä 1941 Kuusankosken Työväenteatterin toiminta kuihtui nuorten miesten jouduttua rintamalle. Volanen pääsi Veikko Linnan johtamalle viihdytyskiertueelle ja vuonna 1942 hän liittyi Aunuksen sotateatterin riveihin.Vekkeli & Loivamaa 2013, s. 28. Aunuksen Teatteria johti Rafael Stenius. Volanen liittyi teatteriin paitsi esiintymisvietin johdosta, myös isänmaallisuudesta. Hänen roolitehtäviään oli muun muassa naispääosa Sabina näytelmässä Jääkärin morsian, jota sittemmin on pidetty hänen tosiasiallisena läpimurtonaan.Vekkeli & Loivamaa 2013, s. 30, 31. Aunuksen Teatterin ohjelmisto koostui pääasiassa kevyistä näytelmistä, kuten Agapetuksen Syntipukki, jossa Volanen näytteli leninkiosaston johtajatarta. Rintamateatterissa vietetyt vuodet olivat Volaselle myös eräänlainen teatterikoulu.Nieminen 1985, s. 26.
Kotkan Maakuntateatteri
Syksyllä 1944 Volanen haki Kotkan Maakuntateatteriin näyttelijä Kaarlo Wilskan ehdotuksesta. Hän pääsi oitis sisään; hänen tuloroolinsa oli Mariella avioliittodraamassa Kirkas hetki. Roolisuoritus oli vaativa ja vastaanotto nuivahko: Volasen puhetapaa ja olemusta pidettiin teennäisinä, mutta hänet todettiin kuitenkin lupaavaksi näyttelijättäreksi.Nieminen 1985, s. 33. Tammikuussa 1945 Volanen sai ensimmäisen taiteellisen voittonsa William Shakespearen Talvisen tarinan Perditana. Lyyrinen tyttöhahmo sopi kuin valettu Volasen näyttelijän laatuun.Nieminen 1985, s. 34. Kappale esitettiin myös valtion näyttämötaidetoimikunnalle. Suomen Kansallisteatterin hallinnollinen johtaja Teuvo Puro vaikuttui Volasen näyttämötyöskentelystä: hän piti tätä aitona ingenue-tyyppinä. Volanen kiinnitettiin Kansallisteatteriin näytäntövuodeksi 1945–1946.Vekkeli & Loivamaa 2013, s. 36–39.
Suomen Kansallisteatteri 1945–1956
Volanen esiintyi ensimmäistä kertaa Suomen Kansallisteatterissa keskiviikkona 5. syyskuuta 1945. Hän näytteli Liisaa Arvi Pohjanpään kansankomediassa Keisarin käräjät. Sitä ennen hänellä oli ollut ainoastaan avustajatasoisia tehtäviä.Nieminen 1985, s. 41. Volasen ensimmäinen päärooli Kansallisteatterissa oli Julian osa Shakespearen klassikkodraamassa Romeo ja Julia kevätkaudella 1946. Hänen ”tyttömäistä välittömyyttään ja hehkeää suloaan” ylistettiin, hänen äänensä mainittiin kauniin sointuvaksi. Puutteiksi arvioitiin teknisen varmuuden vähäisyys ja puheen riittämätön selkeys. Volanen vuorotteli Julian roolissa Ansa Ikosen kanssa, Romeona oli Rauli Tuomi.Vekkeli & Loivamaa 2013, s. 53–55.Vekkeli & Loivamaa 2009, s. 211.
Volasen uran alkuvuosien merkkitapaus Julian ohella oli nimiosa ranskalaisen Jean Anouilhin näytelmässä Antigone, joka sai ensi-iltansa maaliskuussa 1947. Siinä Volanen sai käydä läpi tunnerekisterinsä ääripäät, ja hänen tulkintaansa pidettiin henkeäsalpaavana.Vekkeli & Loivamaa 2013, s. 77.Nieminen 1985, s. 203. Vaikka Volasen Antigone kokonaisuutena oli valmista näyttelijäntyötä, tietyiltä osin hänen replikointiaan pidettiin turhan korkealentoisena.Nieminen 1985, s. 65. Antigone oli Volasen uran keskeisin käännekohta: sen myötä hän kohosi ensimmäisen luokan taiteilijaksi.Suomen Kansallisteatteri 2, s. 507.
Volanen näytteli Kansallisteatterin suuria päärooleja vuodesta 1947 alkaen, ja häntä alettiin pitää itsensä Ida Aalbergin manttelinperijänä. Syksyllä 1947 hän sai ensimmäisen Tšehov-roolinsa, Irinan osan näytelmässä Kolme sisarta. Eino Kalima päätti ottaa Volasen stanislavskilaiseen Tšehov-ensembleensa, johon kuuluivat entuudestaan Tarmo Manni, Rauha Rentola ja Vilho Siivola. Ajan mittaan Volanen sai jopa kansainvälistä kuuluisuutta Tšehov-näyttelijänä.Vekkeli & Loivamaa 2013, s. 92.Nieminen 1985, s. 76. Volanen näytteli usein paitsi Kaliman myös Wilho Ilmarin ohjauksessa. Kalima ja Ilmari olivat hänen oppi-isiään ja hyviä ystäviään.Vekkeli & Loivamaa 2013, s. 93
Maaliskuussa 1950 Kansallisteatterissa sai ensi-iltansa Tšehovin Lokki. Tšehov-asiantuntija Eino KalimanNieminen 1985, s. 75. ohjaamassa tuotannossa Volanen näytteli Ninaa, mutta roolisuoritus ei vakuuttanut kriitikkoja. Kevätkaudella 1953 hän tulkitsi Anjaa Kirsikkapuistossa ja syyskaudella 1955 Sonjaa Vanja-enossa.Vekkeli & Loivamaa 2013, s. 110. Vähitellen ammattitaidon karttumisen myötä Volasen Tšehov-roolit saivat lisää syvyyttä, jolloin kriitikkovastaanottokin muuttui suopeammaksi.Vekkeli & Loivamaa 2013, s. 112.
Uransa alussa Volanen oli profiloitunut Kansallisteatterin suosituksi ingenue-roolien esittäjäksi; näihin kuului muun muassa Vapun osa Serpin komediassa Katupeilin takana. Hän oli kehittynyt niiden tulkitsijana huippuunsa, ja eräät kriitikot alkoivat nähdä hänen näyttämötyössään jo selvää manerisoitumista. Volanen tarvitsi rutkasti tahdonvoimaa ja parivuotisen irtioton Kansallisteatterista karistaakseen tyttöroolien esittäjän leiman harteiltaan.Nieminen 1985, s. 119.
Tampereen Teatteri 1957–1958
Volanen jäi Suomen Kansallisteatterista työlomalle syyskaudella 1957. Hän siirtyi Tampereen Teatteriin, jonka pääjohtajana hänen puolisonsa Sakari Puurunen oli toiminut jo kaksi vuotta.Vekkeli & Loivamaa 2013, s. 158, 159. Pariskunta asui Hämeenpuiston kupeessa.Nieminen 1985, s. 122. Kaikkiaan Volanen näytteli Tampereen Teatterissa kahdeksan roolia, mukaan luettuna Salome Kaj Munkin Idealistissa ja Judith Walentin Chorellin Ruohossa. Salomen rooli laajensi Volasen taiteellista rekisteriä: hän sai tulkittavakseen katalan naisen, ja teki tästä pääosin onnistuneen luonnetutkielman.Nieminen 1985, s. 125.
Tutuista Tšehov-rooleistaan Volanen näytteli Tampereella Vanja-enon Sonjan, ohjaajana Kalima, kuten Kansallisteatterissakin. Vanjaa näytteli Leevi Kuuranne, jota vastaan näytteleminen oli Volaselle paitsi haaste, myös inspiraation lähde.Vekkeli & Loivamaa 2013, s. 166–168. Toinen erityisen vaikea rooli oli Nataša Leo Tolstoin romaaniin perustuvassa draamassa Sota ja rauha. Kappale edusti niin kutsuttua uutta teatteria, jota oli kehittänyt eritoten ohjaaja Erwin Piscator. Hän pyrki saamaan traditionaalisten suljettujen kohtausten sijalle ”aineksen eeppisen kulun”. Käytännössä uudistettiin tilan käyttöä ja sitä myöten näyttelijöiden työtä.Nieminen 1985, s. 129, 130. Volanen piti Natašaa Tampereen kautensa vaativimpana tehtävänä, ja siitä tuli yksi hänen lukuisista taiteellisista voitoistaan.Nieminen 1985, s. 130.
Suomen Kansallisteatteri 1959–1990
Tähtinäyttelijä 1960-luvulla
Volasen virkavapauden päätyttyä Puurusen taiteilijapariskunta palasi Helsinkiin. Sakari Puurunen oli valittu Helsingin Kansanteatteri-Työväenteatterin johtajaksi. He muuttivat ensin Vuorikadulle ja sittemmin Kallion kaupunginosaan Toiselle linjalle, missä Volanen asui kuolemaansa asti.Vekkeli & Loivamaa 2013, s. 175.
Volasen paluu Kansallisteatteriin oli voitokas. Marraskuussa 1959 sai ensi-iltansa August Strindbergin Uninäytelmä ohjaajanaan Arvi Kivimaa. Volanen näytteli Indran tytärtä, ja jatkoi sen myötä Tampereella oppimaansa uutta, pelkistetyn näyttämöilmaisun linjaa.Nieminen 1985, s. 133. Volanen koki Indran tyttären erittäin haastavaksi rooliksi; hän ei poistunut näyttämöltä kertaakaan sinne tultuaan ja hänen oli ilmennettävä intensiivistä mukanaoloaan silloinkin, kun hän seisoi ääneti paikallaan tarkkaan määrätyssä kohdassa näyttämöä. Herpaantua ei saanut edes sekunnin murto-osaksi.Nieminen 1985, s. 136, 137. Katri Veltheimin mielestä roolisuoritus oli jälleen kerran osoitus Volasen kyvystä ”syttyä näyttämöllä”, mihin ”yhtyi äärimmäisen pienien sävyjen ja kokonaisilmaisun täydellinen hallinta”.Nieminen 1985, s. 138.
1960-luvulla Volanen sai tulkittavakseen edelleen useita Tšehov-rooleja sekä rooleja, joiden vuorosanat oli kirjoitettu runomittaan. Näitä olivat muun muassa Eleonora d’Este Goethen näytelmässä Torquato Tasso (1965) ja Sofokleen Antigone (1968). Aiemmin Volanen oli näytellyt Anouilh’n modernissa Antigone-versiossa. Klassinen Antigone muovautui Volasen käsittelyssä erilaiseksi – älylliseksi ja pelkistetyksi.Vekkeli & Loivamaa 2013, s. 181, 182.