Kainuun historia ulottuu tuhansien vuosien taakse ja vanhimmat jäänteet ihmisasutuksesta ovat kivikaudelta. Nykyisin Kainuuna tunnettava alue on kuulunut osana historialliseen Pohjanmaan maakuntaan. Sen kiinteän asutuksen synty juontaa juurensa 1500-luvun puoliväliin. Hallintohistoriallisista syistä alueesta alkoi jo varhain muodostua omaleimainen kokonaisuus, mikä 1800-luvun loppuun mennessä johti kainuulaisen maakuntatietoisuuden syntymiseen.
Asutuksen alkuvaiheet
Arkeologisten löytöjen perusteella Kainuun vanhimmat asuinpaikat on ajoitettu jo kivikaudelle. Vanhimmat löydöt Suomussalmella ovat ajalta 8000–7800 eaa. ja Hyrynsalmella, Paltamossa sekä Kajaanissa 6500–6000 eaa. Myös pronssikauden löydöt ovat runsaita. Löytöjen perusteella on voitu päätellä, että jo näinä varhaisina vuosituhansina yhteyksiä oli solmiutunut Itämerelle, Pohjois-Skandinaviaan sekä ennen muuta itään Ääniselle ja Vienanmeren suuntaan.Huurre, 1992, s. 85
Myöhäisrautakautisella viikinkiajalla 800-luvulta lähtien löytöjen määrä alkaa kasvaa olennaisesti. Hautapaikoilta löydettyjen esineiden on katsottu olevan merkkejä myös pitempiaikaisesta oleskelusta, ehkä erämieskauppiaiden tukikohdista.Huurre, 1992, s. 86 Etelästä, etenkin Vakka-Suomesta ja Satakunnasta käsin tapahtunut riistamaiden ja kalavesien hyödyntäminen oli tärkeä esivaihe Oulujärven seutujen asutushistoriassa. Eteläsuomalaisten eränkävijöiden ohella alueella liikkui pohjoisesta päin Vienanmerelle pyrkiviä norjalaisia sekä 1100-luvulta lähtien vienan- ja laatokankarjalaisia, jotka alkoivat kilpailla pohjoisten erämaiden tuotteista. Muodollisesti alue olikin joutunut Novgorodin valtapiiriin Pähkinäsaaren rauhassa 1323.Huurre, 1992, s. 88
Kuten muualla Sisä-Suomessa Kainuussakin liikkui lisäksi lappalaisperhekuntia kalastus- ja peuranpyyntipaikkojensa välillä. Lappalaiset, joita on perinteisesti pidetty Kainuun ensimmäisinä asukkaina, joutuivat siirtymään kuitenkin yhä pohjoisempaan 1500-luvun alkupuolella. Tähän vaikutti ilmeisesti Pohjanmaan rannikkoseutujen talonpoikien voimistunut eräkalastus Oulujärven seuduilla.Keränen, 1986, s. 313-323
Vakituisen maanviljelijäväestön Kainuu sai savolaisten asutusliikkeen myötä. Ensimmäiset kaskiviljelyä harjoittaneet savolaiset talonpojat olivat siirtyneet Oulujärven erämaihin jo 1530-luvulla. Mutta vasta Ruotsin kruunun ryhtyessä ohjailemaan ja kannustamaan asutusta hallinnollisin toimin, se muuttui joukkomittaiseksi. Taustalla oli Kustaa Vaasan halu saada kiistanalaiset erämaat liitetyksi Ruotsin valtapiiriin ja estää ortodoksisen karjalaisasutuksen juurtuminen alueelle. Keväällä 1552 tapahtunut suurin uudisasutusaalto toi 140 perhekuntaa Savosta Kainuuseen.Keränen, 2003, s. 156-158Perusteellinen selvitys Kainuun asutushistoriasta sisältyy: Keränen 1986, s. 349-488 Muuttajia houkuteltiin lupauksin verohelpotuksista. 1500-luvun loppuun mennessä asutus oli kasvanut 300 talon suuruiseksi.
Ruotsin ja Venäjän väliset valtapoliittiset erimielisyydet kärjistyivät 1550-luvulla ja uudelleen vuosisadan lopussa väkivaltaisuuksiksi, joista varsinkin Kainuun uudisasutus joutui kärsimään (ks. artik. Suuri Venäjän sota ja Pohjoismainen viisikolmattavuotinen sota). Molemminpuoliset hävitysretket autioittivat väliaikaisesti koko Kainuun ja asutustoiminta jouduttiin osittain aloittamaan alusta. Savolaisten lisäksi väkeä saapui nyt myös Pohjois-Karjalasta. Vuoden 1595 Täyssinän rauhassa Venäjä joutui tunnustamaan alueen kuulumisen Ruotsi-Suomeen.Keränen, 1986, s. 246-248
Varhaista hallintohistoriaa Asutuksen vakiintumista seurasi vähitellen myös alueen hallinnollinen ja seurakunnallinen järjestäminen.Kainuun monivaiheisesta hallintohistoriasta ks. Keränen, 1986, s. 244-283 Oulujärven seudut kuuluivat aluksi Savonlinnan linnalääniin, mistä asutuskin oli lähtöisin, mutta vuonna 1559 ne liitettiin Pohjanmaahan ja vuonna 1569 osaksi sen pohjoista vouti- eli kihlakuntaa.Keränen, 1986, s. 264
1550-luvulla alueesta muodostettiin oma hallinto- ja kirkkopitäjänsä. Tili- ym. virallisissa asiakirjoissa käytettiin nimityksiä ”Ulo eremarken” (Oulun erämaa) tai ”Uleträsk socknar” (Oulujärven pitäjät).Suomenmaa 9.1 s. 205 Seurakuntaa, joka 1550- ja 1560-lukujen vaihteessa erotettiin Limingasta, nimitettiin ”Oulujärven erämaan seurakunnaksi”. Sen ensimmäinen kirkko rakennettiin Manamansaloon, mutta venäläiset hävittivät sen pitkän vihan aikana 1581. Oltuaan sodan tuhojen seurauksena vuosina 1585–1598 väliaikaisesti osana Liminkaa, Oulujärven erämaa erotettiin jälleen omaksi pitäjäkseen vuonna 1599. Elpyneen pitäjän hallinnon ja seurakunnan keskuspaikaksi tuli nyt Paltamon kylä (nyk. Paltaniemi) Oulujärven Paltaselän etelärannalla. Aluksi sitä kutsuttiin vanhalla nimellään Oulujärven pitäjäksi, mutta Kajaanin linnan perustamisen jälkeen 1600-luvun alussa ”Kajaanin pitäjäksi” (ruots. Cajanaborgs socken).Keränen, 1986, s. 265-266 Pitäjän alue, joka idässä ulottui uuteen valtakunnan rajaan, vastasi osapuilleen nyky-Kainuun aluetta.
Kainuu 1600-luvulla – Kajaanin vapaaherrakunta
Sotilaalliseksi tukikohdaksi uudisasutusta ja hallintoa turvaamaan rakennettiin vuosina 1604–1619 Kaarle IX:n määräyksestä Kajaanin linna. Sen sijainti Kajaaninjoessa kymmenisen kilometrin päässä Paltamo/Paltaniemestä oli omiaan estämään idästä päin tulevan hyökkääjän pääsyä Pohjanmaan rannikkoseuduille sekä samalla tukemaan Ruotsin laajentumispolitiikkaa kohti Jäämerta. ”Kainuun asutusta se tuki lähinnä moraalisesti, sillä suurin osa Kainuusta jäi linnan ja vihollisen väliin”, kuten Kainuun historiaa tutkinut Jorma Keränen kirjoittaa.Keränen, 1986, s. 249
1600-luvun puolivälissä Kajaanin pitäjä liitettiin osaksi laajaa Kajaanin vapaaherrakuntaa (ruots. Kajana friherreskap), jonka kuningatar Kristiina luovutti läänityksenä Pietari Brahelle. Kainuun lisäksi vapaaherrakuntaan kuuluivat Pohjois-Savo, osa Pohjois-Karjalaa sekä Salon pitäjä Pohjanmaan rannikolla. Läänityksen saajalla oli oikeus kantaa alueelta kruunun verot ja tullitulot, mutta ei rajoittaa omistus- eikä perintöoikeutta.Karonen, 2014, s. 252-262 Kajaanin linnan viereen Pietari Brahe perusti vuonna 1651 Kajaanin kaupungin (ruots. Kajana Stad), mistä tuli vapaaherrakunnan hallinnollinen keskus linnanpäälliköineen ja veronkannosta vastaavine vouteineen. Samalla aloitettiin linnan varustusten ja sisätilojen uudistaminen. Kainuulaiset oli vapautettu kruunun yleisestä väenotosta mutta joutuivat ottamaan osaa Kajaanin linnan varustelukustannuksiin, ylläpitämään rajan vartioinnista vastannutta rakuunaosastoa sekä sitoutumaan nostoväen voimin sodanaikaiseen puolustukseen.Keränen, 1986, s. 309-311 Tämä sopimus jäi voimaan myös sen jälkeen, kun läänitys vuonna 1681 peruutettiin takaisin kruunulle.
1600-luku oli Kainuussa kuitenkin suhteellisen rauhallista aikaa. Tähän myötävaikuttivat niin sanotut rajarauha-sopimukset, joita paikallisväestön edustajat molemmin puolin rajaa solmivat. Ruotsin kruunun hyväksymillä rajarauhoilla haluttiin pitää alue konfliktien ulkopuolella, turvata alueelle elintärkeä rajakauppa (mm. suolan tuonti Vienan mereltä) sekä torjua yhteistyöllä raja-alueilla tapahtuvaa ryöstelyä.Rajarauhainstituutiosta Ruotsin ja Venäjän suhteissa ks. Kokkonen 2002, s. 75-89; rajarauhoista Kainuussa s. 89-101 pienoiskuva|Claes Claessonin kartta "Kajaaniporin läänistä" vuodelta 1650. Kainuun alue jakautui tällöin Paltamon ja Sotkamon pitäjiin. Vapaaherrakauden on katsottu merkinneen Kainuulle edistyksen aikaa. Pitkän rauhan kauden aikana alueen väkiluku oli kasvanut lähes seitsemään tuhanteen asukkaaseen vuosisadan jälkipuolella.Keränen, 1986, s. 477 Talojen lukumäärä kaikki tilatyypit mukaan lukien oli noin 900.Keränen, 1986, s. 427 Mutta Suuret katovuodet 1690-luvulla koettelivat Kainuuta erityisen ankarasti. Kolmen tuhannen ihmisen eli noin 43 % alueen väestöstä on arvioitu menehtyneen tällöin nälkään ja kulkutauteihin.
Vapaaherrakaudella Kajaanin pitäjää oli nimitetty myös ”Kajaanin lääniksi” (ruots. Kajana län tai Cajanaborgs län). Nimitys jäi käyttöön pitkälle 1700-lukua, vaikka tosiasiassa kyseessä ei ollut varsinainen lääni. Kainuu liitettiin jälleen Pohjanmaan lääniin sen kolmanneksi, ”Kajaanin kihlakunnaksi” (ruots. Kajana härad). Pitäjän sisäinen jakautuminen pienempiin kokonaisuuksiin oli alkanut 1600-luvun keskipaikkeilla: Sotkamosta ja Kajaanin kaupungista tuli tällöin omat kirkkoherrakuntansa ja vanhasta Kajaanin pitäjän emäseurakunnasta Paltamon seurakunta. Pian vapaaherrakauden jälkeen Sotkamo sai myös itsenäisen hallintopitäjän aseman.
Isoviha ja Ruotsin kauden loppuaika
Katovuosista toipunut ”Kajaanin lääni” joutui uudelleen suuren Pohjan sodan loppuvaiheessa ja sitä seuranneen Isovihan aikana kokemaan kovia. Venäjän vastaisella rajalla vallinnut rajarauha rikkoontui, kun tullierimielisyyksistä alkunsa saanut kiista johti väkivaltaisuuksiin. Paikallisen venäläisen kostoretkikunnan onnistui vuonna 1712 yllättäen tunkeutua Kajaaniin asti. Ryöstelyä ja väkivaltaisuuksia tapahtui myös Paltamon kirkolla ja Sotkamossa. Samoihin aikoihin venäläisarmeija oli jo vallannut koko Etelä-Suomen ja eteni kohti pohjoista Pohjanmaata. Suomen puolustamiseen ei Ruotsin kruunulla enää riittänyt kiinnostusta eikä resursseja. Viimeisenä piti puoliaan pieni varusväki Kajaanin linnassa, jota monituhatpäinen kasakka-armeija tykkeineen piiritti kuukauden ennen sen antautumista tammikuussa 1716. Ennen Uudenkaupungin rauhan voimaan astumista vuonna 1721 vihollinen oli ryöstänyt koko Kainuun. Osa rakennuskantaa oli tuhottu ja niiden asukkaat surmattu. Veroina ja sotasaaliina taloista ja kirkoista vietiin mukana kaikki mitä irti saatiin.Keränen 1986, s. 255-262.
Kun Suomi sittemmin hattujen sodan aikana kesällä 1742 miehitettiin uudelleen, se tapahtui ”Kajaanin läänissä” tällä kertaa väkivallattomasti. Rajarauha-tradition hengessä ”Kajaanin läänin” kruununvouti Matthias Castreen oli pitänyt neuvotteluyhteyttä rajantakaisiin viranomaisiin ja talonpoikaisjohtajiin, mikä rauhoitti tilannetta kiristyneessä ilmapiirissä.Kokkonen 2002, s. 174-174 Myöskään Suomen sodan taistelut eivät suoranaisesti koskettaneet Kainuun aluetta.ks. Heikkinen 1986, s. 10-18
Toipuminen ison vihan tuhoista ja jälleenrakentaminen alkoivat kuitenkin nopeasti. Väkiluku kasvoi 4 300 asukkaasta vuonna 1720 lähes 7 000:een vuosisadan puolivälissä ja noin 18 000:een Ruotsin vallan loppuun mennessä.Turpeinen 1985, s. 25 ja 41 Varsinkin vuosisadan loppupuolen luonnollinen väestönlisäys sekä edulliset ilmasto-olot myötävaikuttivat kaskitaloutta harjoittavan uudisasutuksen leviämiseen Kainuun vaara-alueille. Uudistilojen perustamista helpotettiin ja kannustettiin jälleen määräaikaisia verovapauksia myöntämällä.Turpeinen 1985, s. 39-50
Kaskiviljely oli Ruotsin vallan loppuun asti Kainuun pääelinkeino, minkä rinnalle 1700-luvun puolivälissä nousi vähitellen tervanpoltto. Oulujärven ja Hyrynsalmen vesistön lähialueiden merkitys tervantuotannossa alkoi korostua, kun sisämaan tervakauppa ehtyi Viipurin jouduttua vientisatamineen Venäjän haltuun. Toisaalta Pohjanmaan tervakaupan säännöstelyn purkaminen mahdollisti Oulun kehittymisen tärkeäksi vientisatamaksi, jonka tervahovin kautta myös Kainuun tervatynnyrit siirtyivät maailmanmarkkinoille.Turpeinen 1985, s. 116-117
Muutoinkin Kainuun hallinnolliset ja taloudelliset yhteydet Ouluun tiivistyivät, kun siitä tuli uuden, vuonna 1775 perustetun Oulun läänin keskus ja maaherrakaupunki.Heikkinen 1986, s. 17 Kajaanin kihlakunnasta tuli nyt uuden läänin osa, joka edelleen oli hallinnollisesti jakaantunut Paltamon ja Sotkamon pitäjiin sekä Kajaanin kaupunkiin. Laajan Paltamon pitäjän kirkollisten olojen ongelmat johtivat kuitenkin vuonna 1786 sen jakamiseen: Paltamon pohjoisosa erotettiin omaksi Hyrynsalmen kirkkoherrakunnaksi. Samalla siitä tuli myös oma hallintopitäjänsä. Ruotsin ajan lopussa 1804 perustetun Kajaanin tuomiokunnan myötä kihlakunta sai myös oikeudenhoidon osalta itsenäisen aseman ja oman pysyvän kihlakunnantuomarin.