Émile de Girardin (22. kesäkuuta 1802 tai 1806 Pariisi, Ranskan ensimmäinen keisarikunta – 27. huhtikuuta 1881 Pariisi) oli ranskalainen toimittaja ja poliitikko.

Hän oli kenraali Alexandre de Girardinin ja tämän rakastajattaren madame Dupuyn (os. Fagnan), pariisilaisen asianajajan vaimon, avioton poika.

Hänen ensimmäinen julkaisunsa oli romaani Émile, joka käsitteli hänen syntymäänsä ja lapsuuttaan ilmestyi nimellä Girardin vuonna 1827. Hänestä tuli Martignacin ministeriön kuvataiteiden tarkastaja juuri ennen vuoden 1830 vallankumousta, ja hän oli energinen ja intohimoinen journalisti. Päivälehdistötyönsä lisäksi hän julkaisi sekalaisia julkaisuja, jotka saavuttivat valtavan levikin. Hänen Journal des connaissances utiles -lehdellään oli 120 000 tilaajaa, ja hänen Almanach de Francen (1834) ensimmäinen painos myi miljoona kappaletta. Hän perusti kuvitetun kirjallisuuslehti Musée des familles vuonna 1833.

Hän perusti vuodesta 1828 alkaen useita sanomalehtiä, muun muassa vuonna 1836 konservatiivisen La Presse -lehden, jolla oli mullistava merkitys sanomalehtioloissa: samalla kun se oli kilpailijoitansa puolta halvempi ja sen tilausmaksu oli vain 40 frangia vuodessa, se alkoi julkaista erityistä kaunokirjallista osastoa ja mainoksia ja oli polemiikissaan häikäilemätön. Tämä hanke johti hänet kaksintaisteluun Le Nationalin perustaja Armand Carrelin kanssa, jonka kohtalokkaat seuraukset saivat hänet kieltäytymään sen jälkeen kaksintaisteluista. Bois de Vincennesissä 21. heinäkuuta 1836 kaksi laukausta ammuttiin samanaikaisesti: Girardin haavoittui reiteen ja Carrel nivusiin, joka menehtyi haavaansa kaksi päivää myöhemmin. Girardin vältti täpärästi jalan amputoinnin ja vannoi, ettei enää koskaan suostuisi enää kaksintaisteluun.

Poliittisesti Girardin häilyi ja kannatti milloin mitäkin puoluetta. Hänet valittiin ensimmäisen kerran kansalliskokouksen edustajaksi vuonna 1834, ja tämän jälkeen hän kannatti Ludvig Filipin hallitusta, mutta asettui sitä vastaan, kun ei saanut tavoittelemaansa ministerinsalkkua. Samanlainen oli hänen suhteensa prinssi Louis Napoleoniin ja helmikuun vallankumouksen vuonna 1848 jälkeen asetettuun väliaikaiseen hallitukseen.Girardin. 1. Émile de Girardin, Tietosanakirja osa 2, palsta 1472–1473, Tietosanakirja Osakeyhtiö 1910

Vuonna 1839 hänet erotettiin kansalliskokouksesta, johon hänet oli valittu neljä kertaa, ulkomaisen syntyperänsä perusteella, mutta hänet hyväksyttiin jäseneksi vuonna 1842. Vuonna 1837 hänen isänsä tunnusti hänet pojakseen, siihen asti hänet oli rekisteröity syntyneen vuonna 1806 Sveitsissä tuntemattomille vanhemmille. Hän erosi ennenaikaisesti helmikuussa 1847 ja lähetti 24. helmikuuta 1848 Ludvig Filipille kirjeen, jossa vaati tämän eroamista ja tämän sisaren, Orléansin herttuatar Adélaïden sijaishallintoa. Lainsäädäntökokouksessa hän äänesti Mountainin rinnalla. Hän painosti lehdessään innokkaasti prinssi Louis Napoleonin valintaa, jonka kiihkeimpiä vastustajia hänestä myöhemmin tuli.

Vuonna 1856 hän myi La Pressen, vain jatkaakseen sitä vuonna 1862, mutta sen muoti oli ohi, ja Girardin perusti uuden lehden, La Liberté, jonka myynti oli kielletty julkisesti kaduilla. Hän tuki Émile Ollivieriä ja keisarikunnan liberalisoimista, mutta ryhtyi jälleen kiivasehenkiseen journalismiin puolustaakseen 1860-lopulla sotaa Preussia vastaan.

Vuosien 1870–1871 sodan aikana hän vastusti Léon Gambettan diktatuuria. Sodan jälkeen hänellä oli hallussaan useita lehtiä, muun muassa Le Petit Journal, jolla puolen miljoonan levikillä oli laaja lukijapiiri, ja La France, jossa hän vuonna 1877 kävi taistelua Albert de Broglien ministeristöä vastaan ja puolusti Adolphe Thiersin politiikkaa. Hänet valittiin samana vuonna kansalliskokouksen jäseneksi. 16. toukokuuta 1877 koettu kriisi, jolloin Jules Simon putosi vallasta, sai hänet jatkamaan kynäänsä hyökätäkseen Patrice de Mac-Mahonia ja taantumuksellista puoluetta vastaan La Francessa ja Le Petit Journalissa.

Émile de Girardin oli taitava mutta häikäilemätön ja vakaumusta vailla oleva julkisen sanan käyttäjä, joka piti lehtitointa pelkästään elinkeinona. Hän on myös julkaissut muutamia romaaneja ja näytelmiä, yhdessä Alexandre Dumas’n kanssa näytelmän Le supplice d’une femme (1865).

Avioliitot ja jälkeläiset Girardinin avioitui vuonna 1831 kirjailija Delphine Gay de Girardinin kanssa, joka kuoli vuonna 1855.Girardin. 1. Delphinede G., Tietosanakirja osa 2, palsta 1473, Tietosanakirja Osakeyhtiö 1910 Avioliitto jäi lapsettomaksi.

Suhteesta naimisissa olevan Clarisse Gabrielle Thérésa Cabarrus Brunetièren kanssa, joka oli Thérésa Cabarrusin Tallienin tytär, hänellä oli avioton poika Alexandre Émile de Girardin (1839–1911). Myös markiisitar d'Anforti oli hänen rakastajattarensa.

Ensimmäisen vaimonsa kuoleman jälkeeen hän tapasi Badenin kylpylässä häntä yli 30 vuotta nuoremman kreivitär von Tieffenbachin, Wilhelmine Josefina Rudolfina Brunoldin (1834–1891), joka oli Nassaun prinssi Friedrichin ja tämän morganaattisen vaimon Anne Ritter de Vallyemaren tytär. Hän avioitui tämän kanssa vuonna 1856. Heille syntyi tytär (1859-1865), joka kuoli lapsena. Pojan syntymän jälkeen vuonna 1870 hän ei tunnustanut lasta omakseen ja haki ja sai 26. huhtikuuta 1872 asumuseron vaimostaan.

Kuolema Girardin sai aivoinfarktin 18. huhtikuuta 1881. Yhdeksän päivää myöhemmin toinen aivoinfarkti vaati hänen henkensä. Émile de Giradin kuoli samana vuonna, kun Ranskassa säädettiin laki, joka loi lehdistönvapauden periaatteen.

Hänet haudattiin Montmartren hautausmaalle Pariisiin, hautapaikkaan jonka hän oli varannut 17. huhtikuuta 1874 ensimmäisen vaimonsa viereen, erottuaan toisesta vaimostaan.

Teoksia yhteiskunnan ja politiikan saralta

De la presse périodique au XIXe siècle, 1837 De l'instruction Publique, 1838 Études politiques, 1838 De la liberté de la presse et du journalisme, 1842 Le Droit au travail au Luxembourg et à l'Assemblée Nationale, 1848, 2 osaa. Avant la Constitution précédée d’une Réponse à Timon, 1848 Journal d’un journaliste au secret (1848), Pariisi, Michel Levy Frères, 1848 Bon sens et bonne foi, 1848 Les Cinquante-deux, 1849. — Artikkelisarja ajankohtaisista parlamenttikysymyksistä. La Politique universelle, décrets de l'avenir, 1852 Questions de mon temps, 1836 à 1846, 1858, 12 vol. — Artikkeleita päivä- ja viikkolehdistä. La Révolution Légale par la présidence d’un ouvrier: solution démocratique de 1852, Pariisi, A la libraire nouvelle, 1851 L’Empire avec la liberté, Pariisi, Michel Levy Frères, 1859 Les droits de la pensée: questions de presse: 1830-1864, sur et sa préface introductive. Bibliothèque nationale de France, département Philosophie, histoire, sciences de l'homme. Lettre sur la philosophie de l'histoire, avec François-Odysse Barot; Pariisi, Germer Baillière, coll. «Bibliothèque de philosophie contemporaine», 1864 Le Condamné du 6 mars, 1867. — Raportti kiistoista keisarillisen hallituksen kanssa vuonna 1867, jolloin hänelle annettiin 5 000 frangin sakpt La Liberté -lehdessä julkaistusta artikkelista. Le Gouffre. Questions des années 1870 et 1871, Henri Plon, 1871. — Tekstit, jotka on päivätty 2. tammikuuta 1870 ja 10. kesäkuuta 1871 välisenä aikana ja joissa nimenomaisesti tuetaan Adolphe Thiersiä. La Honte de l’Europe, Pariisi, E. Plon et Cie, 1876 Le Dossier de la guerre (1877), virallisten asiakirjojen kokoelma

Lähteet

Aiheesta muualla

Luokka:Ranskalaiset toimittajat Luokka:Ranskalaiset kirjailijat Luokka:Vuonna 1806 syntyneet Luokka:Vuonna 1881 kuolleet Luokka:Ranskalaiset poliitikot