pienoiskuva|pysty|Suomen pääministeri Sanna Marin ja Naton pääsihteeri Jens Stoltenberg Helsingissä 25. lokakuuta 2021. Suomen Nato-keskustelu oli 1990-luvulta Suomen Nato-jäsenyyteen käynnissä ollut julkinen yhteiskunnallinen keskustelu Suomen suhteesta sotilasliitto Natoon. Keskustelu kiivastui Venäjän hyökättyä Ukrainaan vuoden 2022 alkupuolella, ja Suomi liittyi sotilasliiton täysjäseneksi huhtikuussa 2023.
12. toukokuuta 2022, alle kaksi kuukautta Venäjän Ukrainan-hyökkäyksen alkamisesta, Suomen tasavallan presidentti Sauli Niinistö ja pääministeri Sanna Marin kertoivat kannattavansa Suomen Nato-jäsenyyttä. Jäsenyyshakemuksen eduskuntakäsittely alkoi maanantaina 16. toukokuuta. Eduskunta varautui käymään Nato-jäsenyyden lähetekeskustelun samana päivänä. 17. toukokuuta Suomi jätti Naton jäsenhakemuksen Brysseliin. Kesäkuun 2022 kyselyn mukaan 79 prosenttia suomalaisista kannatti Nato-jäsenyyttä.
Suomen Nato-jäsenyys hyväksyttiin Brysselissä 4. huhtikuuta 2023. Suomesta tuli Naton 31. jäsenvaltio.
Suomen ulkopolitiikan historiaa thumb|
Toisen maailmansodan jälkeinen aika ja kylmä sota thumb|Sotilasliitot Euroopassa loppuvuonna 1982. Naton jäsenmaat on merkitty sinisellä ja Varsovan liiton punaisella. Muut valtiot ovat kartassa harmaalla. Suomi joutui katkaisemaan suhteensa Saksaan toisen maailmansodan lopulla. Sodan päätyttyä ulkopolitiikan tavoitteeksi tuli luoda riittävän hyvät suhteet Neuvostoliittoon, jottei Suomi joutuisi sotaan itänaapurinsa kanssa. Suomen hallitus kieltäytyi Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain suhteita kiristäneestä Yhdysvaltain tarjoamasta Marshall-avusta vedoten huteriin kansainvälisiin suhteisiinsa. Pian tämän jälkeen tehtiin Suomen ja Neuvostoliiton välinen YYA-sopimus, joka lähensi valtioita poliittisesti. Idän suhteet olivat melko vakaat muutamia lyhyempiaikaisia viilenemisiä lukuun ottamatta. Ulkopolitiikassa noudatettiin niin sanottua Paasikiven–Kekkosen linjaa. Kylmän sodan ulkopolitiikkaa leimasi niin sanottu ”suomettuminen”, jossa Suomen ulkopolitiikka tapahtui pitkälti Neuvostoliiton suurvaltapolitiikan ehdoilla. Tämä tarkoitti esimerkiksi sitä, että Suomi pystyi lisäämään ulkopoliittista aktiivisuuttaan vain alueilla, joilla ei esiintynyt kahden suurvallan välisiä eturistiriitoja. Ulkopoliittisen liikkumavaran puitteissa Suomi pääsi kuitenkin integroitumaan länsimaisille markkinoille liittymällä useisiin kansainvälisiin talousjärjestöihin.
Naton salainen armeija Yleisradion dokumentissa Kylmän sodan suomalaisagentit vahvistettiin jo aikaisemmin paljastuneet tiedot Länsi-Euroopassa toimineen Gladio-vastarintaverkoston toiminnasta myös Suomessa. Vaikutusvaltaiset sotilaspoliittiset piirit vakoilivat muun muassa Urho Kekkosta ja Neuvostoliittoa CIA:n ja Naton laskuun. Taustalla oli myös Britannian ulkomaiden vakoilusta vastaava MI6.
Gladion tarkoituksina oli saada vasemmisto vaikuttamaan väkivaltaiselta. Niin sanottu stay behind -organisaatio perustettiin toisen maailmansodan jälkeen. Länsivaltojen näkemyksen mukaan Neuvostoliitto uhkasi Suomea Euroopan maista eniten, ja ne halusivat näin varautua Neuvostoliiton hyökkäykseen ja suojella Eurooppaa enemmältä kommunismilta.
Nato-henkinen vastarintaverkosto ulotti toimintansa myös Suomeen. Nato johti ja koordinoi Gladio-maiden toimintaa, ja suomalaiset upseerit vierailivat salaa Naton päämajassa Brysselissä. Kirjailija ja toimittaja Jukka Rislakin mukaan länsimaiden sponsoroimalla suomalaisella verkostolla oli radioita, räjähdysaineita ja aseita. Toiminta jatkui 1980-luvulle asti.
Vuonna 1991 Ruotsin lehdistö paljasti puolueettoman Suomen stay behind -armeijan päämajan olleen Tukholmassa. Tällöin puolustusministeri Elisabeth Rehn kutsui paljastuksia ”saduksi” ja luonnehti sitä ”uskomattomaksi tarinaksi, josta hän ei tiennyt mitään”. Myös Suomen armeijan tiedustelupäällikkönä toiminut kenraali Raimo Heiskanen antoi Yleisradiolle lausunnon, jonka mukaan Suomen sotilastiedustelulla ei ole ollut tietoa vastarintatoiminnasta.
Neuvostoliiton heikkeneminen ja romahdus Neuvostoliiton heikkeneminen Mihail Gorbatšovin kaudella laajensi Suomen ulkopoliittista liikkumavaraa. Gorbatšov vakuutti esimerkiksi Suomen voivan päättää itsenäisesti suhtautumisestaan Euroopan yhteisöön (EY). Ulkopolitiikka koki merkittävimmän vapautumisensa Suomen historiassa 1990-luvun alussa, kun Neuvostoliitto lopullisesti romahti. Suomi pystyikin valtion romahtamisen jälkeen liikkumaan länteen liittymällä alkuun pelkkään Euroopan talousalueeseen, jonka jäsenet hakivat jo ennen sopimuksen voimaantuloa Euroopan yhteisön täysjäsenyyttä. Suomesta tuli yhteisön perustalle rakentuneen unionin täysjäsen vuonna 1995.
Ulkopoliittinen siirtyminen länteen avasi myös keskustelun puolustusliitto Naton kanssa tehtävästä yhteistyöstä, ja sen kanssa alettiinkin lähentyä varsin pian Neuvostoliiton romahduksen jälkeen. Suomi liittyi jo vuonna 1992 pääasiassa entisen Varsovan liiton jäsenille perustettuun Pohjois-Atlantin yhteistyöneuvostoon (NACC), joka muuttui vuonna 1997 Euroatlanttiseksi kumppanuusneuvostoksi. Samana vuotena avattiin Suomen erityisedustusto Naton päämajassa. Naton rauhankumppanuusohjelmaan Suomi liittyi jo vuonna 1994, ja seuraavana vuonna päivitetty rauhanturvalaki mahdollisti suomalaisjoukkojen osallistumisen Nato-johtoisiin operaatioihin. Naton nopean toiminnan joukkoihin liityttiin vuonna 2008. Vuonna 2014 Suomi allekirjoitti puolustusliiton kanssa niin sanotun isäntämaasopimuksen, joka määrittää millaista konkreettista apua Suomi voi antaa Nato-joukoille kriisi- tai harjoitustilanteissa.
Kylmän sodan jälkeen 2000-luvun yhteistyö ja Nato-yhteensopivuus thumb|right|Euroopan maiden suhde Natoon vuonna 2024:
Yhteistyö on pohjautunut Naton rauhankumppanuusohjelmaan, johon Suomi liittyi vuonna 1994. Suomi on kouluttanut ja kehittänyt asevoimiaan yhteistyössä Naton kanssa, sekä osallistunut rauhankumppanina Nato-johtoisiin sotilasoperaatioihin vuodesta 1996 alkaen, jolloin suomalaisjoukkoja lähetettiin Bosnia-Hertsegovinaan IFOR-operaatioon. Myöhemmin suomalaisjoukot osallistuivat myös vuonna 2002 alkaneeseen Afganistanin rauhanturvaoperaatioon, joka muuttui Nato-johtoiseksi vuonna 2003. Suomalaisjoukot osallistuivat operaatioon vuoteen 2014, eli loppuun asti. Rauhanturvatoiminnan lisäksi Suomi on liittynyt Naton nopean toiminnan joukkoihin (NRF) vuonna 2008 ja osoittanut joitakin puolustusvoimien joukko-osastoja NRF-joukkopooliin.
Puolustusvoimat on kehittänyt toimintaansa Nato-yhteensopivaan suuntaan. Ilmavoimat on esimerkiksi siirtynyt englannin kielen käyttöön taktisessa lentokoulutuksessa ja siirtynyt osassa konekalustoa metrijärjestelmästä Nato-yhteensopivaan brittiläiseen yksikköjärjestelmään.
Nato Suomen politiikassa Vuosina 2011–2014 toimineen Kataisen hallituksen ohjelmassa todettiin Suomen olevan sotilasliiton ulkopuolinen valtio, mutta todettiin myös, ettei Suomi valmistele Natoon liittymistä hallituskauden aikana. Valmistelua käsittelevästä ilmauksesta luovuttiin Kataisen hallituksen työtä jatkamaan tulleen Stubbin hallituksen hallitusohjelmassa.
Vuonna 2015 virkaan astuneen Sipilän hallituksen hallitusohjelma totesi Suomen suhteesta Natoon: ”Suomi on sotilasliittoon kuulumaton maa, joka toteuttaa käytännönläheistä kumppanuutta Naton kanssa.” Hallitusohjelma jätti kuitenkin avoimeksi Nato-jäsenyyden hakemisen ja toteaa siitä toteutettavan selvityksen ulko- ja turvallisuuspoliittisen selonteon laatimisen yhteydessä. Nato-jäsenyysselvityksen tekeminen käynnistyi tammikuun 2016 lopulla.
Venäjän hyökkäys Ukrainaan ja Suomen mielenmuutos Venäjän hyökättyä Ukrainaan 24. helmikuuta 2022 suomalaisten mielipiteet muuttuivat nopeasti. Vain päiviä hyökkäyksen jälkeen suurin osa suomalaisista kannatti kyselyiden mukaan Nato-jäsenyyttä, ja julkista Nato-keskustelua käytiin vilkkaasti. 12. toukokuuta presidentti ja pääministeri ilmoittivat kannattavansa jäsenyyden hakemista ”ensi tilassa”.
Nato-keskustelu Eri tahojen Nato-kantoja ennen jäsenyyttä Suomen presidentit Urho Kekkosta presidenttinä seuranneen Mauno Koiviston kanta Nato-jäsenyyttä kohtaan oli negatiivinen. Ylen vuonna 2009 tekemässä haastattelussa hän totesi vastustavansa jäsenyyttä, sillä ei nähnyt Suomen olevan uhattuna siten, että tarvittaisiin uusia turvallisuuspoliittisia ratkaisuja.
Koiviston seuraaja Martti Ahtisaari on Nato-jäsenyyden selvin kannattaja Suomen presidenteistä. Ahtisaari on nähnyt Nato-jäsenyyden tapana päästä kansainvälisessä keskustelusta Suomesta esiintyvästä ”suomettumisleimasta”. Ahtisaaren mukaan Suomen kuuluisi kuulua Natoon, koska se on länsimaisten demokratioiden järjestö.
Ahtisaaren seuraaja Tarja Halonen on puhunut Suomen liittoutumattomana pysymisen puolesta. Vuoden 2011 uudenvuodenpuheessa hän vetosi kansan enemmistön mielipiteeseen liittoutumattomana pysymisestä ja korosti hyviä naapurisuhteita uskottavan puolustuksen perustana. (archive.org) Halonen on suhtautunut Nato-jäsenyyteen kriittisesti myös presidenttiuransa jälkeen.
Halosen jälkeen presidentin virkaan noussut Sauli Niinistö on kannattanut Nato-jäsenyyden pitämistä avoimena mahdollisuutena, ja on esittänyt, että mahdollisesta jäsenyydestä järjestettäisiin EU-jäsenyyden tapaan kansanäänestys ennen jäsenyyden hakemista. Niinistön mukaan Suomi olisi päässyt myös nykyistä helpommin Naton jäseneksi 1990-luvulla, kun Venäjä oli heikko.
Poliittiset puolueet ja kansanedustajat Helsingin Sanomien tuottaman kansanedustajia koskevan selvityksen mukaan toukokuuhun 2022 mennessä yli 160 nykyisen eduskunnan kansanedustajaa kannatti Suomen Nato-jäsenyyttä tai olivat valmiina äänestämään sen puolesta. 10 kansanedustajaa avoimesti vastusti Nato-jäsenyyttä (7 edustajaa vasemmistoliitosta, Ano Turtiainen (vkk.), Mika Niikko (ps.) sekä Raimo Piirainen (sd.)) tai olivat valmiina äänestämään sitä vastaan. Noin 20 kansanedustajaa ei muodostanut kantaansa/kertonut kantaa asiaan liittyen.
Kokoomus on kannattanut Suomen Nato-jäsenyyttä vuodesta 2006 lähtien. Puolue on myös kannattanut vuoteen 2015 saakka kansanäänestyksen järjestämistä Nato-hakemuksesta. Tosin monet keskeiset kokoomuslaiset olivat jo vuonna 2014 sitä mieltä, että kansanäänestyksen vaatimuksesta tulisi luopua. Vuonna 2016 hyväksytyssä puoluekokouskannanotossa kansanäänestystä ei enää vaadittu. Lännen median vuonna 2015 teettämässä kyselyssä kokoomuslaisista 62 prosenttia kannatti Suomen Nato-jäsenyyttä. Ruotsalainen kansanpuolue piti periaateohjelmassaan Nato-jäsenyyden hakemisen avoimena mahdollisuutena. Puolueen edustajista esimerkiksi entinen puolustusministeri Carl Haglund kannatti Suomen Nato-jäsenyyttä.
Suomen Keskustan vuoden 2006 puolueohjelma totesi Suomen puolustavan itsenäisyyttään ensisijaisesti itse. Puolue edellytti kansan enemmistön tukea uusiin turvallisuuspoliittisiin ratkaisuihin. Puolueen tavoiteohjelma 2010-luvulle totesi, ettei Suomi kuulu Natoon, mutta säilyttää Nato-jäsenyyden hakemisen mahdollisena, jos muutos saa kansan enemmistön tuen ja siitä on valtiojohdon laaja yksimielisyys. Puolue edellytti lisäksi kansanäänestyksen järjestämistä Nato-jäsenyydestä. Keskustan yleisten ohjelmien avoimesta suhtautumisesta huolimatta useat puolueen edustajat eivät kannattaneet Nato-jäsenyyttä. Lännen median vuonna 2015 teettämässä kyselyssä keskustalaisista 58 prosenttia vastusti Suomen Nato-jäsenyyttä, ja vain seitsemän prosenttia kannatti sitä.