Suomen Muurarien Liitto (SML) oli vuosina 1904–1971 toiminut ammattiliitto. Liitto kuului Suomen Ammattijärjestöön 1909–1930, Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliittoon 1935–1969 ja Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestöön 1969–1971. Liitto julkaisi lehteä Peruskivi (1909–1930).
Ammattikuntaisesti järjestäytynyt SML teki usein yhteistyötä samoilla työpaikoilla vaikuttaneen teollisuusliittopohjaisen Suomen Rakennustyöläisten Liiton kanssa. 1940-luvulta alkaen sopimusneuvottelut ja työtaistelut koordinoitiin. Liitoilla oli yhteisiä järjestöjä, tapahtumia ja kursseja. Rakentaja oli myös SML:n lehti.Kilpinen 1980, s. 72. Alan työntekijöiden yhdistymisestä keskusteltiin 1910-luvulta alkaenKilpinen 1980, s. 149. ja vuonna 1971 SML viimein yhdistyi rakennusliittoon. Vuonna 1970 liittoon kuului 5 206 jäsentä, joista 99,9 prosenttia oli miehiä.
Liitto kuului alan kansainväliseen kattojärjestöön vuodesta 1909 alkaen. Vuonna 1950 SML siirtyi UBTI:stä Maailman ammattiyhdistysten liiton alaisuudessa toimineeseen Kansainväliseen rakennus-, rakennusaine- ja puuteollisuustyöväen liittoon (UITBB). Vuosina 1929–1959 SML kuului myös Muurarien skandinaaviseen rahastoon, jonka muut jäsenet kuuluivat 1950-luvulla UITBB:n kanssa kilpailleeseen VAKL:n IBTU:hun.Kilpinen 1980, s. 23–30, 97–99.
SML:n vastapuolia työmarkkinaneuvotteluissa olivat Rakennusteollisuusliitto ja Rakennusaineteollisuuden Työnantajaliitto.Kilpinen 1980, s. 70.
Suomen Muurarien Työttömyyskassa toimi heinäkuusta 1957 alkaen.Kilpinen 1980, s. 80.
Historia Perustaminen ja alkuvuodet
Muurareiden valtakunnallinen yhteistoiminta alkoi elokuussa 1898 Helsingissä pidetyssä muurarien ammattiosastojen ensimmäisessä edustajakokouksessa, jossa olivat edustettuina Helsingin, Kotkan, Tampereen, Turun, Vaasan ja Viipurin osastot. Edustajakokous esitti vaatimuksia muun muassa työajan lyhentämisestä ja minimipalkkalaista sekä suhtautui kielteisesti urakkatöihin. Kokous perusti muurarien keskushallinnon, jonka puheenjohtajaksi valittiin A. Johansson ja sihteeriksi Edvard Valpas-Hänninen. Keskushallinto otti tehtäväkseen muurarien ammattiliiton sääntöjen ja ohjelman valmistelun. Kesäkuussa 1900 kokoontunut toinen edustajakokous hyväksyi yksimielisesti esitykset Suomen Muurarien Liiton perustamisesta ja ohjelmasta. Ohjelmassa vaadittiin muun muassa kahdeksan tunnin työpäivää, minimituntipalkkaa, luottamusmiesjärjestelmän kehittämistä ja urakkatöistä luopumista. Sihteeriksi valittiin Paavo Leppänen. Viranomaiset eivät vahvistaneet liiton sääntöjä, joten toiminta jatkui keskushallinnon puitteissa.Kilpinen 1980, s. 9–11.
Muurarien kolmas edustajakokous kokoontui Helsingissä 24.–25. marraskuuta ja päätti jälleen liiton perustamisesta. Puheenjohtajaksi valittiin K. Saxberg, varapuheenjohtajaksi Paavo Leppänen ja sihteeriksi Emil Leino. Tällä kertaa säännöt vahvistettiin ja toiminta alkoi. Paikallinen palkkasopimus työnantajayhdistyksen kanssa solmittiin Helsingissä kesällä. Liitto osallistui aktiivisesti vuoden 1905 suurlakkoon. Leppänen toimi suurlakkokomitean puheenjohtajana.Kilpinen 1980, s. 12–13. Perustettaessa liittoon kuului 5 osastoa. Tampereen osasto liittyi vasta vuonna 1906. Vuoden 1907 alkaessa liittoon kuului 21 osastoa ja 1 802 jäsentä. Syksyllä 1906 Helsingin muurarien osasto saavutti yhdeksän tunnin työpäivän yhdeksän päivää lakkoiltuaan. Saman asian puolesta järjestettiin seuraavina vuosina työtaisteluita vaihtelevin tuloksin myös muilla paikkakunnilla. Viipurissa kuukausia kestänyt lakko päättyi tappioon työnantajien värvättyä lakonmurtajia Venäjältä. Tuntipalkoista sovittiin useilla paikkakunnilla. Ensimmäinen paikallinen työehtosopimus saatiin aikaan Helsingissä 1907. Muurarit saivat sopimuksella muun muassa luottamusmiehen ja heidät vapautettiin aputöistä. Kotkassa ja Haminassa työntekijät onnistuivat urakkatöiden lopettamisessa. Vuoden 1908 lopussa noin kolme neljännestä jäsenistöstä työskenteli jonkinlaisten sopimusten alaisuudessa, mutta niiden muodot ja määräykset vaihtelivat huomattavasti.Kilpinen 1980, s. 13–16.
Työnantajien perustamaan Suomalaista puoluetta lähellä olleeseen Suomalaiseen Työväenliittoon kuului muurariosastoja. Vuonna 1909 työnantajat irtisanoivat SML:n kanssa tehtyjä sopimuksia ja ryhtyivät yhteistyöhön alemmat sopimusehdot hyväksyneen työväenliiton kanssa. SML kielsi jäseniään työskentelemästä uusilla ehdoilla. Työnantajien sopimustoiminta työväenliiton Helsingin osaston kanssa päättyi vuonna 1914, koska sopimuksia ei käytännössä noudatettu.Kilpinen 1980, s. 16–18.
Suomen Kaakeli-, Fajanssi- ja Uunityöntekijäin Liitto hajosi vuonna 1915, jolloin uunintekijät liittyivät muurarien liittoon. Vuodenvaihteessa 1917–1918 järjestön nimeksi vaihdettiin Suomen Muurarien, Rapparien ja Uunintekijäin Liitto.
1920-luku
Monet SML:n aktiivit osallistuivat sisällissotaan punaisten puolella. Rintamalla, teloituksissa ja vankileireillä kuoli yli sata jäsentä. Liittotoimikuntaan kuuluneista Edvard Nyqvist sai kymmenen vuoden tuomion. Liiton toiminta alkoi uudelleen vähitellen vuoden 1919 aikana.Kilpinen 1980, s. 20–21. Liiton viides edustajakokous pidettiin huhtikuussa 1922. Enemmistön edustajista muodostivat Suomen Sosialistisen Työväenpuolueen kannattajat. Sihteeriksi valittiin Erkki Härmä, joka voitti vastaehdokkaana olleen SDP:n kannattaman edeltäjänsä äänin 21–11.Kilpinen 1980, s. 24–26. Koska työnantajat eivät suostuneet sopimuksiin, liitto julisti (jo aiemminkin käytetyn) yksipuolisen palkka- ja urakkahinnoittelun, jota valvoivat työmaaluottamusmiehet. Liiton palkkanormit pitivät varsin hyvin. 1920-luvun puolivälissä alkanut noususuhdanne nosti alan palkkoja ja liiton jäsenmäärä ylitti kolme tuhatta. Yli puolet järjestäytyneistä muurareista työskenteli Helsingissä, jossa työnantajat suostuivat sopimuksiin liiton kanssa jälleen vuonna 1927.Kilpinen 1980, s. 26–28, 141.
Vuoden 1922 liittokokous päätti yhdistymisestä suunnitteluvaiheessa olleeseen teollisuusliittopohjaiseen Suomen Rakennustyöväen Liittoon. Hankkeen aktualisoiduttua liitto järjesti fuusiosta jäsenäänestyksen, jossa enemmistö kannatti jatkamista itsenäisesti. Alhaisesta äänestysaktiivisuudesta huolimatta liittohallinto päätti kunnioittaa tulosta ja sitovuus vahvistettiin vuoden 1927 liittokokouksessa. Kokous päätti lyhentää nimen takaisin Suomen Muurarien Liitoksi. Sovinnollisissa merkeissä sujunut kokous päästi muun muassa entisen puheenjohtajan takaisin liittotoimikuntaan. SML liittyi Skandinavian muurarien avustusrahastoon vuoden 1929 alusta alkaen. Liiton säännöllinen urheilu- ja retkeilytoiminta alkoi.Kilpinen 1980, s. 29–30.
SAJ hajosi vuoden 1929 edustajakokouksen jälkeen ja sosialidemokraatit kehottivat hallitsemiaan osastoja eroamaan keskusjärjestön alaisista liitoista. Muurariliiton sosialidemokraattisenemmistöiset osastot eivät kuitenkaan liittyneet Ammatillisten järjestöjen valtuuskuntaan. Entinen puheenjohtaja Hautala ehdotti jättäytymistä molempien keskusten ulkopuolelle. Lokakuussa SML teki SAJ:n toimikunnalle ehdotuksen ylimääräisen liittokokouksen koollekutsumisesta. Muurareita tuki kuusi SAJ:n (ja kaksi AJV:n) liittoa, mutta enemmistön SAJ:ssa muodostaneet suuret teollisuusliitot vastustivat aloitetta ja se raukesi.Kilpinen 1980, s. 32–33. Liiton sihteeri Erkki Härmä kuului SAJ:n jyrkkää linjaa vastustaneeseen ja yhteistyötä sosialidemokraattien kanssa kannattaneeseen Suomen työväen vasemmistoryhmään, jonka kannattajia SAJ:ta johtaneet kommunistit pitivät ”hoipertelijoina”.
Alkuvuonna 1930 liitto järjesti äänestyksen SAJ:sta eroamisesta, mutta 55 prosenttia osallistujista kannatti jäsenyyden säilyttämistä. Kesäkuussa 1930 liitto allekirjoitti työehtosopimukset Tampereella ja Helsingissä. Niiden toimeenpano keskeytyi pian, kun SAJ:n ja sen alaisten liittojen toiminta estettiin Lapuan liikkeen painostuksen myötä syntyneillä kommunistilaeilla. Lakkauttamisten alettua liittotoimikunta päätti toimintamahdollisuudet pelastaakseen erota SAJ:sta heinäkuun alussa. Päätöstä tuki elokuussa pidetty osastojen neuvottelukokous, joka päätti myös hakeutua yhteistyöhön SAK:ta perustamassa olleiden kanssa. Keskusliittoa perustettaessa liitto oli kuitenkin toimintakiellossa.Kilpinen 1980, s. 34–35.
Toimintakielto
Raastuvanoikeus vahvisti valtioneuvoston liitolle antaman väliaikaisen toimintakiellon, mutta hylkäsi vaatimuksen lakkauttamisesta. Ratkaisua perusteltiin sillä, että SML oli suhtautunut SAJ:hin varauksellisesti ja lopulta eronnut järjestöstä. Syyttäjä valitti tuomiosta ja hovioikeus määräsi liiton lakkautettavaksi. Liitto valitti tuomiosta ja Korkein oikeus päätti joulukuussa 1933 jättää voimaan raastuvanoikeuden ratkaisun. SML oli ainoa SAJ:n lakkautetuiksi tuomituista liitoista, jonka toimintakielto kumottiin. Liitto sai tiedon KO:n päätöksestä huhtikuussa 1934.Kilpinen 1980, s. 35–36.
Rakentaminen väheni jyrkästi 1920-luvun lopussa alkaneen laman myötä. Tämä johti muurareiden massatyöttömyyteen. SML:n toimintakiellon jälkeen työnantajat irtisanoivat kaikki liiton kanssa tehdyt sopimukset ja alensivat palkkoja huomattavasti.Kilpinen 1980, s. 36–37.
Muuraustyöntekijäin liitto
Syyskuussa 1930 perustettu SAK päätti muodostaa uuden liiton lakkautetun SML:n tilalle. Helsinkiläisistä osastoista koottu muurarien toimikunta valmisteli asiaa sihteeri Erkki Härmän johdolla ja uusia osastoja perustettiin ympäri maata. Suomen Muuraustyöntekijäin Liitto perustettiin 14.–15. joulukuuta. Mukana oli 23 osastoa. Liiton puheenjohtajaksi valittiin Arvo Vilkas ja sihteeriksi Härmä.Kilpinen 1980, s. 35. SAK pyrki järjestäytymään ensisijaisesti teollisuusliittopohjaisesti, mutta muurarit saivat poikkeusluvan jatkaa omana liittona.Kilpinen 1980, s. 149. Suurin osa SML:n jäsenistä ei liittynyt hajotusjärjestönä pitämäänsä muuraustyöntekijäin liittoon, jonka jäsenmäärä jäi neljäsosaan SML:n aiemmasta. Ryhmät eivät kyenneet yhteistoimintaan työpaikoilla. Heikoksi jäänyt uusi liitto ei pystynyt vastaamaan työehtojen ja palkkojen heikennyksiin järjestövoimallaan.Kilpinen 1980, s. 36–38.
Vuonna 1933 Helsingin muuraustyöntekijäin osasto alkoi järjestää muurareiden yleisiä kokouksia, joihin osallistui molempien liittojen edustajia. Kokouksista muodostui väittelytilaisuuksia, joissa purettiin patoutuneita skismoja. Muurausliitosta äänessä oli etenkin Härmä ja SML:n linjaa puolustivat Väinö Tattari ja Nyqvist. Vähitellen kiistat laantuivat ja osanottajat pääsivät yhteisymmärrykseen palkkavaatimuksesta, joka saatiin pian myös toteutetuksi. Keväällä 1934 Tattari valittiin muuraustyöntekijäin osaston luottamusmieheksi ja Nyqvist puheenjohtajaksi.Kilpinen 1980, s. 38.
Syksyllä 1934 muuraustyöntekijäin liiton edustajakokous päätti järjestön fuusioitumisesta muurarien liittoon. Liitto lopetti toimintansa vuoden loppuun mennessä ja SAK:n jäsenyys siirtyi muurarien liitolle 1. tammikuuta alkaen.
Uusi alku
Keväällä 1934 Helsingin muurarit esittivät palkankorotusvaatimuksia, joiden puolesta aloitettiin lakko 23. toukokuuta työnantajien kieltäydyttyä neuvotteluista. Neuvottelut alkoivat lopulta heinäkuun lopussa ja työtaistelu päättyi 17. elokuuta, kun työnantajat myöntyivät huomattaviin palkankorotuksiin. Lakkoon osallistuivat sekä muuraustyöntekijäin että (toimintaoikeutensa juuri ennen lakon alkua takaisin saaneen) muurarien liiton jäsenet. Noin 900 työntekijää kerännyt lakkorintama piti varsin hyvin, vaikka työnantajat yrittivät murtaa sitä esimerkiksi uhkailun, Vientirauhan sekä uuden rapparikoulun avulla. Lakonmurtajat poistuivat työpaikoilta lakon päätyttyä. SML maksoi huomattavia lakkoavustuksia varoista, jotka oli aiemmin siirretty turvaan Ruotsiin toimintakiellon uhatessa.Kilpinen 1980, s. 38–40. 1930-luvun loppupuolella SML onnistui taistelemaan alan reaaliansiot takaisin 1920-luvun lamaa edeltäneelle tasolle. Muurareiden tuntipalkat olivat tämän jälkeen noin 25 prosenttia suuremmat kuin teollisuudessa keskimäärin.Kilpinen 1980, s. 40. Vuonna 1936 liittoon kuului 1 835 jäsentä.Kilpinen 1980, s. 141.