thumb|Rahel Varnhagen von Ense, Moritz Daffingerin pastelliliitutyö 1818|378x378px pienoiskuva|Rahel ja sisar Rosa Levin lapsina 1787 pienoiskuva|Rahel Levin lapsena, 1785 pienoiskuva|Rahel Varnagen von Ense, Wilhelm Hensel 1822 Rahel Antonie Friederike Varnhagen von Ense, o.s. Levin tai Robert (19. toukokuuta 1771 Berliini, Preussin kuningaskunta – 7. maaliskuuta 1833 Berliini) oli saksalainen kirjallisen salongin pitäjä ja laajaa kirjeenvaihtoa harjoittanut kulttuurivaikuttaja.artikkelissa: Varnhagen von Ense, Karl August Rahel Antonie Friederike, Nordisk familjebok 31. 1921
Suku ja koulutus Hänen syntyi yläluokkaiseen juutalaisperheeseen. Hänen vanhempansa olivat berliiniläinen pankkiiri, jalokivikauppias, Berliinin rahapajan asiamies Levin Marcus Cohen (Loeb, Löb Cohen, Markus Levin (1723–1790) ja Chaie o.s. Moses (Heichen, k. 1809). Vuonna 1795 on dokumentoitu Robert-sukunimen käyttö, jonka perhe oli luultavasti ottanut käyttöön isän kuoleman jälkeen. Vuonna 1812 Rahelin sukunimi kirjattiin kaksiosaisessa muodossa Robert-Tornow, jotta sitä ei sekoitettu Berliinissä asuvaan Robert hugenottisukuun.
Hän oli viidestä sisaruksesta vanhin, jotka olivat: pankkiiri Marcus Robert-Tornow (s. Mordechai Levin, 1772–1826); vähäpätöinen näytelmäkirjailija Ludwig Robert (s. Louis Liepmann Levin, 1778–1846); Rose Asser (o.s. Levin, 1781–1853) ja Moritz Robert-Tornow (s. Meier Levin, 1785–1846). Elämä kotona oli epämiellyttävää, sillä hänen isänsä, oli vahvatahtoinen mies ja hallitsi perhettään itsevaltaisesti. Vuonna 1787 hän kieltäytyi menemästä järjestettyyn avioliittoon Breslaussa ja isänsä kuoltua vuonna 1790 hän otti vastuulleen sisarustensa kasvattamisen.
Veljet opiskelivat korkeakouluissa, Ludwig Robert oli ranskalaisen lukion oppilas ja he suorittivat kaupallisen oppisopimuskoulutuksen. Rahelia opettivat yksityisopettajat. Hän oppi ranskaa, englantia ja italiaa, sai piano- ja tanssitunteja ja matkusti Breslauhun vuonna 1794, Teplitziin vuonna 1796 ja Pariisiin vuonna 1800. Hänen yleinen koulutuksensa ylitti huomattavasti keskivertokristityn tytön koulutuksen.
Hänellä oli ainutlaatuinen tilaisuus osallistua ystävänsä Brendel Mendelssohnin kotiopetukseen. Brendelin isä, juutalainen filosofi Moses Mendelssohn, opetti kahdelle tyttärelleen ja heidän ystävilleen – heidän joukossaan Henriette de Lemosille, Henriette Herzille – filosofiaa, matematiikkaa, kieliä, kirjallisuutta ja retoriikkaa. Tällainen kattava koulutus oli epätavallista aikansa (juutalaisille) tytöille. Brendel ja hänen ystävänsä osallistuivat myös Mendelssohnin talon teekutsuille. Koulutetun juutalaisen porvarillisen talon ilmapiiri muovasi Rahelia, joka oli kiinnostunut kirjallisuudesta ja yhteiskuntapoliittisista kysymyksistä. Brendel Mendelsohnista, Dorothea Veit (1763–1839), Henriette Herzistä (1764–1847) ja Rahel Varnhagenista tuli myöhemmin Berliinin kuuluisa juutalaisen seurapiirin kolmikko.
Rahel sai nuorena monipuolista opetusta musiikissa ja kirjallisuudessa. Hän eläytyi J. W. Goethen ajatusmaailmaan ja oli merkittävän kulttuuripiirin keskipiste. Rahelia kunnioitettiin hänen nokkelan keskustelutaitonsa ja viisaitten arvioittensa ansiosta ja hän oli intohimoinen sekä kirjallisuutta että uusia tieteitä kohtaan. Koska hänen ei naisena sallittu opiskella lukiossa tai yliopistossa, hän koulutti itseään lukemalla tärkeintä klassista ja nykykirjallisuutta, usein alkuperäiskielellä.
Nuoruus ja salongin ensimmäinen kausi 1790–1806 Hän oli hyvin läheinen Dorothean (aikanaan Friedrich Schlegelin vaimo) ja Henrietten, Moses Mendelssohnin tyttärien kanssa. Hän tunsi myös salonginpitäjä Henriette Herzin, jonka kanssa hän oli myöhemmin läheisimmin yhteydessä, ja he liikkuivat samalla intellektuellisella alueella. Rahelin kodista tuli August ja Friedrich von Schlegelin, Friedrich Schellingin, Henrik Steffensin, Adolf Vilhelm Schack von Staffeldtin, Friedrich Schleiermacherin, Alexander ja Wilhelm von Humboldtin, Friedrich de la Motte Fouquén, Ruotsin lähettiläs Carl Gustaf von Brinckmannin, Ludwig Tieckin, Jean Paul Richterin ja poliittisen journalisti Friedrich von Gentzin kohtaamispaikka.
Vierailunsa Carlsbadin kylpyläkaupungissa aikana vuonna 1795 hän tutustui J. W. Goetheen, jonka hän näki uudelleen vuonna 1815 Frankfurt am Mainissa. Goethe piti häntä "poikkeuksellisen älykkäänä tyttönä", "vahvana jokaisessa tunteessaan ja samalla kevyenä ilmaisussaan", "lyhyesti sanottuna, sitä, mitä sanoisin kauniiksi sieluksi".
Rahel eli intensiivisesti romanttisen ystävyyskultin aikaa, hän koki innostuksen huiput ja epätoivon alamäet. Hän teki kaikkensa ystäviensä eteen antamalla neuvoja ja auttamalla, kun oli kyse salaisista rakkaussuhteista tai aviottomista lapsista. Itse intohimoisena naisena hän koki kaksi palavaa rakkaussuhdetta: ensimmäisen vuonna 1796−1797 diplomaatinalun, kreivi Karl Friedrich Albrecht Finck von Finckensteinin (1772–1811) kanssa ja toisen vuonna 1799 Espanjan suurlähettiläs Rafael Eugenio Rufino d'Urquijo Ybaizal y Taborgan (1769–1839) kanssa. Molemmat suhteet päättyivät pitkien kihlausten jälkeen.
Itsenäisenä naisena hänen näkemyksensä avioliitosta oli erittäin kriittinen, mutta hän toivoi kuitenkin pääsevänsä juutalaisen syntyperänsä "häpeästä" ja "epäonnesta" avioliiton kautta.
Nuori 19-vuotias kulttuuria rakastava berliiniläinen nainen emännöi ensimmäistä sosiaalista kokoontumistaan perheen kotona Jägerstraße 54:ssä, lähellä Gendarmenmarktia. Nokkelasti, viehättävästi ja lämpimästi hän piti salonkiaan, jossa seurustelivat runoilijat, filosofit, luonnontieteilijät, poliitikot, yhteiskunnan edustajat ja aateliset. Lukutilaisuuksien ja pienten konserttien lisäksi järjestettiin myös poliittisia väittelyitä. Aiheita, kuten naisten oikeutta koulutukseen ja tasa-arvoon, Ranskan vallankumousta ja juutalaisten tunnustamista, ei käsitelty missään muussa salongissa. pienoiskuva|Rahel Varnhagenin salongin kävijöitten visiittikortteja n. 1830, joukossa Alexander von Humboltin carte-de-visite Hänen illanviettoihinsa osallistui monia saksalaisia romantiikan ajan kirjailijoita ja runoilijoita, kuten August Wilhelm von Schlegel, Friedrich von Schlegel, Ludwig Tieck, Wilhelm von Humbolt ja tämän puoliso Caroline von Humboldt, Jean Paul, Clemens Brentano, Friedrich Schleiermacher, Heinrich Heine, näyttelijä ja laulaja Friedrike Unzelmann; kirjailija, orientalisti, kääntäjä, valtiomies, diplomaatti Friedrich von Gentz, Ruotsin lähettiläs Carl Gustaf von Brinkmann ja Preussin prinssi Louis Ferdinand sekä tämän rakastajatar, kirjailija Pauline Wiesel (1778–1848), joka oli Rahelin hyvä ystävä.
Isänsä kuoltua vuonna 1806 (tosin isä oli kuollut jo vuonna 1790) hän asui perätysten Pariisissa, Frankfurt am Mainissa, Hampurissa, Prahassa ja Dresdenissä. Tämä ajanjakso oli Saksalle epäonnen aikaa; Preussista oli tullut pieni kuningaskunta ja sen kuningas oli maanpaossa. Salaseuroja perustettiin kaikkialle maahan Napoleonin tyrannian kukistamiseksi; Rahel itse kuului yhteen näistä seuroista. Preussin kärsittyä tappion Napoleonille ja sitä seuranneen Ranskan miehityksen Rahelin ensimmäiset salonkivuodet olivat ohi. Berliinin älyllinen ilmapiiri muuttui. Aikoinaan kuuluisa salonkityöntekijä eli jonkin aikaa melko vetäytyvää ja yksinäistä elämää. Berliinissä ja Prahassa hän jatkoi vilkasta kirjeenvaihtoa.
Kirjallisuussalongeista, joita johtivat sellaiset naiset kuin Rahel Levin ja Henriette Herz, tuli kirjailijoiden ja heidän seuraajiensa sosiaalisen toiminnan keskuksia Berliinissä. Äkillinen omaisuuden menetys vuonna 1806 keskeytti Levinin salonkitoiminnan, mutta hän pystyi jatkamaan sitä tavattuaan kirjailija ja kirjallisuusvaikuttaja Karl August Varnhagen von Ensen vuonna 1803, joka ihaili ja tuki hänen työtään.
Avioliitto ja salongin toinen kausi 1819– Hän tutustui itseään 14 vuotta nuorempaan Karl August Varnhagen von Enseen vuonna 1803, jolloin tämä vielä opiskeli Hallen ja Tübingenin yliopistoissa. He kihlatuivat jo vuonna 1808, viettivät kesän 1812 yhdessä Treplitzessä ja avioituivat 27. syyskuuta 1814 Rahelin ollessa 43-vuotias ja käännyttyä kahta päivää ennen vihkimistä protestanttiseen uskoon. Samalla hän otti etunimikseen Antoine Friederike.
Puolison kommentti heidän avioliitostaan oli: "Suurin onnemme, rakkautemme, on nyt valmisteilla porvarillisen alasimen päällä, jotta se ohi menisi." Sotavuonna 1813 hän toimi haavoittuneiden hoitajana ja pani alkuun ensimmäisen naisliikkeen.
Vaikeiden alkuvuosien jälkeen Wienissä, Frankfurtissa ja Karlsruhessa, missä puoliso Varnhagen oli preussilainen diplomaatti Badenin suurherttuakunnan hovissa Rahelia ei kritityksi kääntyneenä ja kastettuna, mutta syntyperältään juutalaisena kutsuttu hovin tapahtumiin, he muuttivat takaisin Berliiniin vuonna 1819. Vuonna 1819 aviomies erotettiin diplomaattisesta palveluksesta liberaalien poliittisten näkemystensä vuoksi, ja perhe palasi Berliiniin, jossa Rahel Levinin salonki sai takaisin asemansa.
Palattuaan Berliiniin vuonna 1819 Rahel avasi uudelleen salongin arvostetussa talossaan Französische Straßella Friedrichstraßen kulmassa. Jälleen kerran Rahelin kokoontumisista tuli Berliinin älyllisen ja kulttuurisen elämän keskus.
Hänen aviomiehensä oppi antamaan vaimolleen tämän tarvitsemaa vapautta. He pitivät salonkia yhdessä, mutta koska Wienin kongressin jälkeinen restauraatiokausi oli käynnistynyt ja uudistukset pysäyttävä Pyhä allianssi oli solmittu sekä Rahel oli jo naimisissa, se oli huomattavasti perinteisempi kuin Rahelin itsekseen pitämä ensimmäinen salonki. Monet romantiikan kirjailijat olivat kääntyneet pois omaksuttuaan konservatismin ja saksalaisuuden. G. W. F. Hegel, Leopold von Ranke, Ludwig Börne, Humboldtin veljekset, Adelbert von Chamisso, E.T.A. Hoffmann, Achim von Arnim ja matkakirjailija, puutarha-arkkitehti, ruhtinas Hermann von Pückler-Muskau (1785–1871) sekä muut edistykselliset poliittiset ajattelijat seurustelivat heidän kanssaan. Rahel itse oli innostunut Henri de Saint-Simonin varhaisista sosialistisista kirjoituksista ja löysi älyllisen perillisen nuoresta Heinrich Heinesta, jonka nerouden hän tunnisti. Myös Bettina von Arnimista tuli tuolloin tärkeä ystävä.
Koko elämänsä ajan Rahel kärsi juutalaisnaiselle ominaisista rajoituksista ja näki tämän syynä moniin sairauksiinsa ja sisäisiin myllerryksiinsä. Hän oli hyvin tietoinen ainutlaatuisuudestaan: "Olen yhtä ainutlaatuinen kuin suurin ilmiö tällä maan päällä. Suurin taiteilija, filosofi tai runoilija ei ole minua ylempänä." (1805) Hänen suuri lahjakkuutensa piili keskusteluissa ja kirjeissä, jotka ilmaisivat hänen tunteitaan ja ajatuksiaan spontaanisti ja aidosti hänen omalla kielellään. Hän itse julkaisi vain muutamia tekstejä nimettömänä loppuelämänsä aikana – erityisesti ajatuksiaan Goethen teoksista – mutta yhdessä Varnhagenin kanssa hän valmisteli julkaistavaksi kokoelman 10 000 kirjeestään ja päiväkirjastaan, jotta ensimmäinen monista hänen kuolemansa jälkeen julkaistuista teoksista: Rahel. Ein Buch des Andenkens für ihre Freunde (1833). pienoiskuva|Rahel Varnhagenin hauta äärimmäisenä vasemmalla, vuonna 1868 pienoiskuva|Rahel ja Karl Varnhagen von Ensen haudat Berliinin Kreuzbegin Dreifaltigkeitsfriedhof I:llä