Suomen sotahistoria käsittää Suomen alueella käydyt aseelliset selkkaukset sekä konfliktit joihin Suomen alueen asukkaita on osallistunut merkittävissä määrin. Useimmiten tällaiset selkkaukset ovat tapahtuneet Suomessa tai sen lähialueilla, mutta suomalaisia on osallistunut myös muualla Euroopassa käytyihin selkkauksiin.
Muinaisyhteisöiden keskinäiset suhteet ovat kaikkialla olleet lähtökohtaisesti epäluuloiset ja vihamieliset toisia yhteisöjä kohtaan. Suomesta tunnetaan jo varhaisina aikoina käytössä linnoituksia. Iijoen varrella Yli-Iissä sijaitsevalta Kierikiltä tunnetaan kivikautinen linnoitus, joka oli rakennettu paalujen varaan ja varustettu paaluaitauksella. Myös jätinkirkot ovat saattaneet olla muinaisia linnoituksia. Suomesta on löytynyt myös pronssikautisia linnavuoria, kuten esimerkiksi Laitilan Hautvuori, Veitakkalan linnamäki sekä Liedon Vanhalinna. Merovingiajalla sotaisuus ja sotilaallinen hierarkia on korostunut. Rautakauden lopulla Itämeren alueen suomensukuiset heimot olivat usein konflikteissa toisiaan sekä muita kansoja vastaan.
Suomen sotahistorian pitkäaikaisena piirteenä oli kuuluminen Ruotsin valtakuntaan keskiajalta vuoteen 1809 asti. Tämän vuoksi Suomi oli usein Ruotsin ja venäläisten valtioiden (Novgorodin, Moskovan ja keisarillisen Venäjän) välisten sotien taistelutantereena tai sodankäynnin tukialueena. Toisaalta suomalaisia taisteli Ruotsin armeijassa myös Baltiassa ja mannermaalla käydyissä sodissa.
Vuosina 1809–1917 Suomen suuriruhtinaskunnan sotahistoria oli luonnollisesti sidoksissa Venäjän keisarikuntaan. Venäjän vallan aika oli Suomen kannalta yksi historian rauhallisimmista kausista (vain Oolannin sota kosketti Suomen aluetta), mutta jonkin verran suomalaisia vapaaehtoisjoukkoja tai upseereita taisteli Venäjän lipun alla Manner-Euroopassa ja Aasiassa. Itsenäisyyden ajalla Suomessa on käyty sisällissota ja sen jälkimainingeissa lähialueiden heimosodat, minkä lisäksi maa kävi kolme erillistä sotaa toisen maailmansodan yhteydessä 1939–1945.
Esihistoriallinen sodankäynti (ennen 1200-lukua)
Esihistorian vuosituhansien aikana Suomenkin alueella lienee nähty suuri määrä aseellisia yhteenottoja, mutta niistä voivat kertoa enintään satunnaiset arkeologiset löydöt. Kivikautisten metsästäjä-kalastajakulttuurien elämäntapaa on usein pidetty suhteellisen rauhanomaisena, joskin tätä käsitystä on viime aikoina kyseenalaistettu. Nuorakeraamisen kulttuurin saapumista Etelä-Suomeen noin vuonna 3200 eaa. on joskus arveltu väkivaltaiseksi prosessiksi. Pronssi- ja rautakauden, varsinkin merovingiajan, löytöihin sisältyy paljon aseita. On tosin epäselvää, milloin niitä on käytetty sotimiseen, milloin paikallisempaan väkivaltaan ja milloin lähinnä sosiaalisen aseman ilmaisemiseen.
1000–1300-luvut olivat Itämeren alueella rauhatonta aikaa. Katolisen kirkon tavoitteena oli alueen pakanallisten kansojen käännyttäminen kristinuskoon. Rauhanomaisten keinojen ei koettu riittävän esimerkiksi Liivinmaalla, joten välineeksi otettiin ristiretkien pohjoinen versio. Katolisen kirkon tavoitteita toteutti pääasiassa alueen orastaneet katoliset kuningas- ja ruhtinaskunnat kuten Tanska, Ruotsi, Novgorod ja muut ryhmät, kuten kalparitarit ja ristiretkeläiset, mutta toisaalta ne pyrkivät saamaan uusia alueita hallintaansa myös kirkosta välittämättä. Idässä ortodoksinen Novgorod oli maltillisempi käännyttämään lähialueiden pakanallisia kansoja kristinuskoon, mutta teki aktiivisesti sotaretkiä nykyisen Suomen ja luovutetun Karjalan alueelle. Itämeren alueen suomensukuiset kansat sotivat myös keskenään ja liittoutuivat vaihtelevasti Ruotsin ja Novgorodin kanssa tehden myös hyökkäyksiä omien alueittensa ulkopuolelle. Useat Suomen linnavuoret olivat käytössä kyseisenä aikana.
Riimukivissä on muutamia merkintöjä Suomessa surmansa saaneista henkilöistä. Ruotsin Gävlessä sijaitseva riimukivi Gs 13 kertoo Egil-nimisen henkilön kuolleen Hämeeseen tehdyllä ryöstöretkellä joskus 1000-luvun alussa. Retkeä johti Freygeirr-niminen päällikkö. Riimukiven tekstin mukaan sen pystytti Egilin muistoksi hänen veljensä Brúsi. Myös riimukivi G 319 on pystytetty Suomessa 1200-luvun alussa kuolleen Auðvaldr-nimisen henkilön muistoksi. Ruotsin Söderby-Karlin kirkossa sijainneen, mutta myöhemmin kadonneen riimukiven U 582, pystyttivät Bjôrn ja Ígulfríðr heidän Suomessa surmansa saaneen poikansa Ótryggrin muistolle.
Ensimmäiset Suomen kansojen ja Suomen alueen aseellisista konflikteja koskevat lähteet ovat peräisin mm. saagoista, Saxo Grammaticuksen töistä sekä Johannes Messeniuksen tekemästä Suomen kronikasta, joka osittain pohjautuu edellä mainittuihin. Nämä tiedot ovat kuitenkin usein epävarmoja ja sekoittuvat mytologiaan. 1000-luvulta lähtien Suomen tapahtumista kertovat mm. Novgorodin ensimmäinen kronikka, Nestorin kronikka, Sofian ensimmäinen kronikka ja Eerikin kronikka. Tiedot käyvät luotettavammiksi 1200-luvulla, mutta tältäkin vuosisadalta saatu kuva on varmasti puutteellinen.
Ruotsin vallan aika Keskiaika Suomen alue liitettiin osaksi Ruotsin kuningaskuntaa vähitellen ja vaiheittain 1200- ja 1300-luvuilla. Ruotsin hallinnon alaisten alueiden sotalaitos vähitellen muodostui emämaan mallin mukaiseksi. Alkuvaiheessa kuitenkin talonpoikainen nostoväki oli edelleen sotavoimien ydinjoukkona.Juvelius, Einar W. s. 18–53 1300-luvulla väenottojärjestelmä muuttui niin, että jokainen asekuntoinen velvoitettiin puolustamaan omaa maakuntaansa hyökkääjiä vastaan. Vihollishyökkäyksen kohteeksi joutuneen alueen jokainen asekuntoinen mies osallistui taistelutoimintaan.Juvelius, Einar W. s. 83
Näiden suomalaisten joukkojen lisäksi oli Suomessa jo keskiajalla varsinkin linnojen varusjoukkoina vähäisiä määriä värvättyjä ulkomaalaisia sotilaita.Pohjan prikaatin perinnejoukot Juvelius, Einar W. s. 84
Suomessa ruvettiin jo keskiajalla käyttämään tuliaseita, joista ensimmäisinä käyttöön otettiin tykit. Vanhin Suomesta tavattu tykki on mahdollisesti myöhemmin maahan tuotu 1300-luvun loppupuolen mallinen ase.Juvelius, Einar W. s. 84–86
Luettelo Ruotsin vallan aikaisista sodista thumb|220px|Nuijasotaa 1596–1597 kuvaava maalaus Poltettu kylä (Albert Edelfelt 1879). thumb|220px|Johan August Sandels Suomen sodan Koljonvirran taistelussa 1808. Ruotsin ja Novgorodin välillä solmittiin vuonna 1323 Pähkinäsaaren rauha, joka lopetti pitkän sotaisen kauden. Sen jälkeen kun Venäjä 1400-luvulla yhdistyi, Ruotsin ja Venäjän välillä käytiin seuraavat sodat, joissa taisteltiin myös Suomen alueella:
vanha viha (1495–1497) suuri Venäjän sota (1555–1557, päättyi Moskovan rauhaan) pohjoismainen viisikolmattavuotinen sota (1570–1595, päättyi Täyssinän rauhaan) Inkerin sota (1610–1617, päättyi Stolbovan rauhaan). Pohjan sota (1655–1660, päättyi Kardisin rauhaan) Suuri Pohjan sota (1700–1721, päättyi Uudenkaupungin rauhaan) Hattujen sota (1741–1743, päättyi Turun rauhaan) Kustaa III:n sota (1788–1790, päättyi Värälän rauhaan) Suomen sota (1808–1809, päättyi Haminan rauhaan).
Muita Ruotsin sanottuna aikana käymiä sotia olivat ainakin:
Liivinmaan sota (1558–1583) Pohjoismaiden seitsenvuotinen sota (1563–1570) Tanskaa, Puolaa ja Lyypekin liittoumaa vastaan Puolan sota (1600–1629) Kolmikymmenvuotinen sota (1618–1648) Seitsenvuotinen sota (Pommerin sota, 1756–1763)
Lisäksi Suomessa käytiin vuosina 1596–1597 sisällissota, joka tunnetaan nimellä nuijasota.
Lippukunnat vanhemmalla Vaasa-kaudella Ruotsin vapaussodassa talonpojat muodostivat Kustaa Vaasan armeijan rungon, mutta samanaikaisesti oli pestattu joukkoihin myös ulkomaisia ammattisotilaita. Sodan päätyttyäkin hallitsijat pitivät valtakunnan palveluksessa ulkomaista sotaväkeä, mutta he luopuivat pitämästä ainoastaan ulkomaista väkeä ja palasivat aikaisemman kansallisen armeijan kannalle. Syyt olivat sekä sotilaallisia että taloudellisia. Myöhemmin Dacken sota osoitti, että kotimainen sotaväki oli parempaa kuin ulkomainen ja valtakunnalle oli suuri säästö, kun vähempään tyytyvät kotimaan miehet olivat sotilaina.Viljanti I s. 18
Tekemällä maakuntien kanssa sopimuksia hallitsija sai ottaa sovitun määrän sotaväkeä palvelukseensa, mikä oli jonkinlaista pakkokirjoitusta. Se kohdistui sekä talonpoikiin että kaupunkien porvareihin, pappeihin ja vouteihin. Tällainen väenotto aloitettiin Suomen alueella Dacken sodan alkaessa ja venäläisten tehtyä hävitysretkiä Suomeen. Kustaa Vaasa kehotti avoimessa kirjeessään 18. heinäkuuta 1542 Suomen linnoja ja kuninkaankartanoita ottamaan kuninkaan palvelukseen kaikki ne nuoret miehet, joilla oli halua varustautua haarniskalla ja hevosella, sekä samoin jalkaväkeen kelvollisia miehiäViljanti, Arvo 1957 s. 32.
Västeråsin valtiopäivät hyväksyivät vuonna 1544 hallitsijan esityksen uudesta rekrytointitavasta sekä antoivat luvan luetteloida palveluksessa olleen sotaväen. Näin sai alun värväysjärjestelmä, jolle perustui tavalla tai toisella myös suurvallan luomiseen käytetty armeija.
Kustaa Vaasa muodosti vuonna 1555 ensimmäiset suomalaiset vakinaiset jalkaväkijoukko-osastot, joita kutsuttiin lippukunniksi (). Ne nimettiin komentajansa mukaan ja lippukunta oli sekä hallinnollinen että taktillinen yksikkö, jonka vahvuuden tuli olla 500 miestä. Vahvuus kuitenkin vaihteli suuresti. Se jakaantui viiteen kvärtermästaren johtamaan viidennekseen (), jotka edelleen jaettiin 10–20 miehen ruotumestarin () johtamaan ruotuun. Muuna henkilöstönä lippukunnassa olivat luutnantti, vänrikki, saarnaaja, profossi, tarkastuskirjuri, välikäsi, muonittaja, vääpeleitä, kuljettaja, pillimies ja rummuttajia.Bennedich, Carl s. 12
Koottu miehistö vannoi kuninkaalle uskollisuudenvalan ollen valmiina heti käskyn saatuaan astumaan lippujen alle. Joukot joutuivat hajallaan ollen elättämään itsensä parhaaksi näkemällään tavalla lukuun ottamatta lyhyttä harjoitusaikaa ja palkanmaksutilaisuuksia.
Aatelin ratsupalvelus määrättiin Kustaa Vaasan ja Eerik XIV:n hallitusaikoina tulojen mukaan, jolloin asetettiin ratsumies jokaisesta 300 markan rälssitalotulosta sekä 200 markan läänitystulosta. Jo Kustaa Vaasa huomasi, että rälssin asettama ratsuväki oli riittämätön, siten hän määräsi vuonna 1536, että kuka tahansa joka hankki hyvällä haarniskalla varustetun ratsumiehen kuninkaan palvelukseen, sai siitä vuosipalkkana rahaa ja vaatetta. Juhana III nosti tulorajat aatelisprivilegeissään vuonna 1569 siten, että sodanaikana 400 markan rälssituloista varustettava yksi ratsumies, mutta rauhanaikana vasta 800 markan tuloista. Vuodesta 1571 yksi ratsumies oli asetettava 400 markan läänitystuloista. Aatelin ratsupalvelus menetti tulosidonnaisena ja verovapautusten myötä merkitystään ja lopulta Juhana III aatelisprivilegeissään määräsi aateluuden perinnölliseksi ja ratsupalveluksesta riippumattomaksi.
Sodat ennen 30-vuotista sotaa
Suomalaisasutuksen leviäminen Pähkinäsaaren rauhassa sovitun rajalinjan itäpuolelle ärsytti venäläisiä, jotka olisivat toisaalta halunneet oman vaikutuspiirinsä ulottuvan aina Perämeren rannikolle asti. Vuonna 1553 Inkeristä tehtiin hävitysretki suomalaisten asuttamalle Karjalankannakselle. Tähän vastattiin luonnollisesti hävitysretkellä suomalaisten puolelta ja väkivaltainen kierre sai alkunsa. Kustaa Vaasa antoi vuonna 1554 määräyksen puolustaa niin sanottua Riitamaahan kuuluvaa Kivennavan seutua, mikä käytännössä tarkoitti sen liittämistä kiinteästi Ruotsin yhteyteen. Tämän jälkeen seurasi useita väkivaltaisia retkiä puolin ja toisin kunnes sota toden teolla puhkesi vuonna 1555.Suomen sotahistoria I s. 82–87
Joutselän taistelussa suomalaisten saavuttama voitto maahan tunkeutuneista joukoista esti varsinaisten taistelutoimien leviämisen muualle kuin Karjalaan. Toisaalta tataarien aiheuttama selustauhka pakotti Iivana IV Julman keskittämään joukkojaan toisaalle ja siten sota muodostui lähinnä suurehkojen osastojen välisiksi rajakahakoiksi. Sota päättyi Novgorodin rauhaan 2. huhtikuuta 1557.