Sopimus ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja keskinäisestä avunannosta Suomen Tasavallan ja Sosialististen Neuvostotasavaltain Liiton välillä eli YYA-sopimus (; , lyh. VSB-avtalet) oli sopimustyyppi, joita Neuvostoliitto solmi Varsovan liittoon kuuluvien maiden ja Suomen kanssa.
YYA-sopimus Suomen ja Neuvostoliiton välillä allekirjoitettiin 6. huhtikuuta 1948. Allekirjoittajina olivat Suomen presidentti J. K. Paasikiven valtuuttama pääministeri Mauno Pekkala ja Neuvostoliiton korkeimman neuvoston puhemiehistön (käytännössä kommunistipuolueen pääsihteeri ja pääministeri Josif Stalinin) valtuuttama pääministerin tehtäviä hoitanut varapää- ja ulkoministeri Vjatšeslav Molotov. Neuvostoliiton hajottua sopimus todettiin rauenneeksi tammikuussa 1992.
Sopimuksen syntyminen
YYA-sopimusta oli Neuvostoliitossa suunniteltu jo ennen toista maailmansotaa ja siitä keskusteltiin Suomen edustajien kanssa vuonna 1939 ennen talvisodan syttymistä. Sota kuitenkin keskeytti YYA-prosessin, eikä siihen palattu talvisodan päättäneen Moskovan rauhan neuvotteluissakaan 1940.
Aloite vastaavanlaisen sopimuksen solmimiseksi jatkosodan jälkeen tuli ensin Suomen puolelta, kun tasavallan presidentti Gustaf Mannerheim ehdotti Suomen ja Neuvostoliiton yhteisiä puolustusjärjestelyjä Saksan uhan torjumiseksi tammikuussa 1945. Tällöin valvontakomission puheenjohtaja Andrei Ždanov torjui ehdotukset: Neuvostoliitto halusi odottaa, että lopullinen rauhansopimus on tehty ja allekirjoitettu.
Pariisin rauhankonferenssin ja lopullisen rauhansopimuksen allekirjoituksen jälkeen presidentti Juho Kusti Paasikivi alkoi epäröidä YYA-sopimuksen solmimista: hän pelkäsi tällaisen sopimuksen sitovan Suomen Neuvostoliittoon Länttä vastaan. Kun silloinen pääministeri Mauno Pekkala syksyllä 1947 palasi Moskovan vierailulta ja toi presidentille Neuvostoliiton neuvottelualoitteen, suhtautui Paasikivi siihen vastentahtoisesti. Presidentti kieltäytyi myös kenraali Savonenkovin kutsusta alkuvuodesta 1948.
Presidentti Paasikivi sai 22. helmikuuta 1948 itse Josif Stalinin allekirjoittaman aloitekirjeen neuvotteluihin. Paasikivi näytti aluksi vielä pidättyvän hyväksymästä aloitetta ja esitti asian eduskunnalle niin, että kaikki ryhmät SKDL:ää lukuun ottamatta kannattivat kielteistä vastausta. Tämä osoittautui kuitenkin presidentin strategiseksi toimeksi, jolla hän halusi osoittaa Neuvostoliitolle, ettei Suomen eduskunta olisi helposti taivuteltavissa tällaisen sopimuksen hyväksymiseen. Paasikivi kuitenkin hyväksyi Stalinin aloitteen, ja käyttäen hyväksi henkilökohtaisia suhteitaan hän taivutti Helsingin Sanomat ottamaan myönteisemmän kannan aloitteeseen.
Stalinille 9. maaliskuuta lähettämässään vastauksessa Paasikivi suostui neuvotteluihin, mutta viittasi sotien katkeran kokemuksen herättämään puolueettomuushalukkuuteen, painotti eduskunnan roolia, mainitsi eduskuntaryhmien epäilyksistä ja korosti, että sopimuksen sisällön tuli olla vapaasti harkittavissa ja päätettävissä.
Paasikivi nimitti Suomen valtuuskunnan, joka koostui eri puolueiden jäsenistä, kuulematta itse puolueita ollenkaan. Suomalaisvaltuuskunnan jäseniksi nimitettiin pääministeri Mauno Pekkala, ulkoministerit Carl Enckell ja Reinhold Svento, sisäministeri Yrjö Leino sekä kansanedustajat Onni Peltonen, Urho Kekkonen ja J. O. Söderhjelm. Valtuuskunnan kokoonpano kuvasti enemmän presidentin kuin eduskunnan kantaa: Enckell ja Svento olivat presidentin luottamusmiehiä, Pekkala ja Leino edustivat kansandemokraatteja, kolmesta kansanedustajasta maalaisliiton Kekkonen ja RKP:n Söderhjelm olivat lähellä presidenttiä ja SDP:n Peltonen kuului sotilaallisen sopimuksen vastustajiin.Veikko Huttunen: Kansakunnan historia 7: täysi-ikäinen kansakunta, s. 294. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1974. Presidentti antoi vastuun valtuuskunnan toimista pää- ja ulkoministerille ja jäi itse Helsinkiin. Paasikivi oli kuitenkin antanut valtuuskunnalle tiukat rajat, joita ei saanut ylittää ilman hänen lupaansa. Lisäksi hän edellytti, että sopimuksen voimassaoloajaksi tulisi enintään kymmenen vuotta. Nimittäessään valtuuskunnan Paasikivi ei tiennyt, että Yrjö Leino oli jo menettänyt oman puolueensa SKDL:n ja Neuvostoliiton luottamuksen.Jakobson, Max: Pelon ja toivon aika: 20. vuosisadan tilinpäätös II, s. 51–53. Helsinki: Otava, 2001. . thumb|pysty=1.7|YYA-sopimuksen allekirjoitus. Allekirjoittamassa Neuvostoliiton ulkoministeri Vjatšeslav Molotov, hänen takanaan Josif Stalin. Stalinin vasemmalla puolella Suomen pääministeri Mauno Pekkala, Stalinista oikealle ulkoministerit Carl Enckell ja Reinhold Svento, sisäministeri Yrjö Leino sekä kansanedustajat Urho Kekkonen, Onni Peltonen ja J. O. Söderhjelm.
Max Jakobsonin mukaan Paasikiven päätökseen jäädä Helsinkiin YYA-sopimusneuvottelujen ajaksi vaikutti hänelle pysyvästi mieleen jäänyt tapa, jolla Adolf Hitler oli vuonna 1939 pakottanut Tšekkoslovakian presidentin Emil Háchan nöyrtymään siihen, että Saksa miehitti Tšekkoslovakian.Max Jakobson: Väkivallan vuodet: 20. vuosisadan tilinpäätös I, s. 143–144. Helsinki: Otava, 1999.
Paasikiven ohjeet ja vaatimukset olivat vuotaneet Neuvostoliiton ulkoministeriöön, ja näin ollen paikan päällä oltiin hyvin tietoisia Suomen neuvotteluasemista. Myös Paasikiven johdolla laadittu sopimusehdotus ja asiantuntijalausunnot olivat Moskovan tutkittavissa hyvissä ajoin ennen Suomen valtuuskunnan saapumista. Merkittävä Moskovan kannalta oli Suomen sotilasjohtajien arvio, että suursodan syttyessä Suomella ei olisi mahdollisuutta jäädä puolueettomaksi, vaan se joutuisi sodassa väistämättä Neuvostoliiton puolelle. Stalinilla oli kiristyneen kansainvälisen tilanteen vuoksi kiire saada YYA-sopimusten ketju valmiiksi, eikä Neuvostoliitto siksi vastustanut Suomen vaatimuksia. Neuvottelut käytiin aikavälillä 22. maaliskuuta – 5. huhtikuuta. Suomalaisvaltuuskunnan puheenjohtaja pääministeri Pekkala matkusti sairastumisensa vuoksi vasta 24. maaliskuuta Moskovaan. Lisäksi suomalaisvaltuuskunnan jäsenet Kekkonen ja Söderhjelm kävivät 2.–4. huhtikuuta Helsingissä neuvottelemassa presidentti Paasikiven kanssa. Sopimus allekirjoitettiin valtuuskuntien välillä 6. huhtikuuta. Sopimuksen allekirjoittamista seuranneilla juhlapäivällisillä Neuvostoliiton ulkoministeri Vjatšeslav Molotov kohotti maljan ”neuvottelujen ehkä aktiivisimmalle osanottajalle, joka kyllä ei ole täällä läsnä, nimittäin herra Paasikivelle”, mihin Urho Kekkonen huomautti, että ”sopimushan oli Paasikiven diktaatti”.Jakobson 2001, s. 56–57. Suomen YYA-neuvotteluvaltuuskunta lähti junalla kotimatkalle illalla 9. huhtikuuta.Olle Leino: Kuka oli Yrjö Leino, s. 263. Helsinki: Tammi, 1973.
Suomen eduskunta ratifioi sopimuksen 28. huhtikuuta äänin 156–11. Perustuslakivaliokunta oli aluksi ollut sitä mieltä, että sopimus olisi käsiteltävä perustuslain säätämisjärjestyksessä, koska se koski sotilaallista yhteistyötä toisen valtion kanssa. Kokoomuksen Päiviö Hetemäki esitti kuitenkin oman tulkintansa, joka tuli valiokunnan lopulliseksi kannaksi. Sen mukaan YYA-sopimus ei sinällään velvoittanut sotilaalliseen yhteistyöhön Neuvostoliiton kanssa, vaan tästä oli tehtävä eri sopimus, joka oli erikseen alistettava eduskunnan käsiteltäväksi.Jakobson 2001, s. 57. Edistyspuolue vastusti ainoana eduskuntapuolueena sopimuksen ratifiointia, lukuun ottamatta Lassi Hiekkalaa, joka äänesti sopimuksen puolesta. Yksi puolueen edustajista äänesti tyhjää. Muut sopimusta vastaan äänestäneet olivat kolme Maalaisliiton edustajaa ja yksi kokoomuslainen edustaja. 28 edustajaa pidättäytyi äänestämästä.
Sopimuksen sisältö thumb|Nikolai Podgornyi ja Urho Kekkonen Finlandia-talolla vuonna 1973 YYA-sopimus jakautui johdanto-osaan ja tekstiin, jossa oli kahdeksan artiklaa. Johdannossa todettiin sopimuspuolten pyrkivän hyviin naapurisuhteisiin ja ottavan huomioon Suomen pyrkimyksen pysyä suurvaltojen välisten eturistiriitojen ulkopuolella. Lisäksi painotetaan pyrkimystä kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämiseen.
Turvallisuuspoliittisesti tärkeimmät asia sisältyvät sopimuksen kahteen ensimmäiseen artiklaan. Ensimmäisen artiklan mukaan Suomi sitoutuu puolustamaan omaa aluettaan, jos Saksa tai sen kanssa liitossa oleva maa hyökkää Suomeen tai Suomen kautta Neuvostoliittoon. Tarvittaessa Neuvostoliitto auttaa Suomen puolustamisessa ja tästä avusta sopimuspuolet sopivat keskenään. Toinen artikla sisältää toteamuksen, että sopimuspuolet tulevat neuvottelemaan, mikäli ensimmäisessä artiklassa kuvatun sotilaallisen hyökkäyksen uhka on todettu.
Kolmannen artiklan mukaan osapuolet vakuuttavat osallistuvansa kaikkiin toimiin kansainvälisen rauhan ylläpitämiseksi. Neljännen artiklan mukaan osapuolet kieltäytyvät osallistuvasta liittymiin, jotka suuntautuvat toista sopimuspuolta vastaan. Viidennessä artiklassa luvataan kehittää sopimuspuolten talous- ja kulttuurisuhteita. Kuudennessa artiklassa osapuolet vahvistavat kunnioittavansa valtioiden suvereenisuutta ja riippumattomuutta. Kahdeksannessa artiklassa vahvistettiin sopimuksen voimassaoloaika (ensin 10 vuotta, vuonna 1955 sopimusta jatkettiin 20 vuotta kuten myös vuonna 1970).
YYA-sopimuksen merkitys
YYA-sopimuksen luonne
YYA-sopimus oli myös puolustusyhteistyön ehtoja etukäteen määrittelevä hyökkäämättömyyssopimus. YYA-sopimuksen kaltaisia sopimuksia Neuvostoliitto solmi myös itäisten keski- ja eteläeurooppalaisten liittolaistensa kanssa, joiden sotilaallinen yhteistyö sai kiinteän valtiollisen muotonsa vuonna 1949 tapahtuneen Naton perustamisen jälkeen vuonna 1955 Varsovassa tehtynä sopimuksena ystävyydestä, yhteistyöstä ja keskinäisestä avunannosta eli Varsovan sopimusjärjestönä (Varsovan liitto).
YYA-sopimuksen teksti toteaa 1. artiklassa Suomen puolustautuvaksi itsenäiseksi valtioksi, eikä Neuvostoliiton mahdollinen apu ole 2. artiklan edellyttämien konsultaatioiden mukaan automaattista tai joihinkin kansainvälisiin velvoitteisiin ennakkoon automaattisesti sidottua. 3. artiklan mukaan pyrkimyksenä on YK:n periaatteiden mukainen toiminta. 4. artikla taas sisältää hyökkäämättömyyssopimuksen.
Suomen hyväksymä YYA-sopimus erosi Itä-Euroopan kansandemokratioiden solmimista YYA-sopimuksista siinä, että Suomen puolustusvoimille tulleet uudet velvoitteet rajoittuivat ainoastaan Suomen alueen puolustamiseen. Koska mahdollinen Neuvostoliiton avunanto kriisitilanteessa ei ollut automaattista, Suomen armeijalle jäi oma sotilaallinen tehtävä. Vain jos tehtävä osoittautuisi ylivoimaiseksi, tulisi esille sotilaallisen yhteistoiminnan vaihe. Suomen solmimassa YYA-sopimuksessa ei ollut myöskään kohtaa, jossa edellytettiin "neuvotteluja kaikista tärkeistä kansainvälisistä kysymyksistä, jotka koskivat molempien maiden intressejä". Suomella oli siis mahdollisuus toimia vapaammin läntisten valtioiden kanssa esimerkiksi kauppapoliittisten suhteidensa järjestämisessä. Vaikka YYA-sopimus Suomen kanssa oli rakenteeltaan erilainen kuin Unkarin, Romanian ja muiden kansandemokratioiden kanssa aikaisemmin solmitut sopimukset, se tyydytti Neuvostoliiton turvallisuusintressejä. Sopimus varmisti sen, että Suomi ei enää päässyt siirtymään Neuvostoliiton vastustajien puolelle.
YYA-sopimuksen tulkintoja YYA-sopimus toisaalta korosti Suomen itsenäisyyttä, asetti ennakkoehtoja Neuvostoliiton mahdolliselle avulle puolustautumisessa, mistä seurasi se, että YYA-sopimuksesta esitettiin erilaisia tulkintoja, minkä ääripäitä esittivät jotkin Neuvostoliiton Suomen suurlähettiläistä ja Neuvostoliiton kommunistisen puolueen kansainvälisen osaston työntekijöitä sekä jotkin Itä-Saksaa vastaan kampanjaa käyvät länsisaksalaiset sanomalehtikustantamot suomettumispuheineen. Yhdysvaltain julkinen asenne sen sijaan oli poliittisesti korrekti, koska Suomi pidättäytyi kylmän sodan aikana ottamasta kantaa Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain välisiin vastakkainasetteluihin, kunnioitti huipputekniikan vientikieltoa eli CoCom-järjestelmää olematta itse edes kyseisen järjestelmän jäsenvaltio.