pienoiskuva|Marokon kartta Marokon historia alkaa nuoremmalla kivikaudella, jolloin alue sai ensimmäiset asukkaansa. Seutu alkoi saada Algeriasta ja Tunisiasta poikkeavaa alueellista identiteettiä myöhäisellä 700-luvulla, jolloin sinne syntyi poliittisia valtakeskuksia.Robinson 2011, s. 91 Useiden islamilaisten berberi- ja beduiinidynastioiden jälkeen 1600-luvulla valtaan tuli nykyinen alaviittidynastia, ja siitä pitäen maan identiteetti on määrittynyt sen pohjalta.
Vuoret jakavat Marokon kolmeen maantieteelliseen alueeseen: Atlantin runsassateiseen alankoon, vuoristoiseen sisämaahan ja Saharaan kohti laskevaan puolikuivaan ja kuivaan aro- ja aavikkomaastoon maan itä- ja eteläosissa. Atlantin alanko on vakiintuneeseen maanviljelyyn sopivaa aluetta, kun taas vuoristoja ja Saharan aluetta ovat hallinneet itsenäiset paimentolaiskansat. Jako on näkynyt Marokon poliittisessa elämässä siten, että heimoalueet, jotka tunnetaan nimellä siba eli ”kapina”, ovat Ranskan siirtomaa-aikaan asti menestyksellä vastustaneet urbaaneja valtakeskuksia, vaikka marabouttinen islam on periaatteessa ollut kaikkia yhteen liittävä aate.
Marokon historia jakautuu kolmeen vaiheeseen: 1) perinteiseen yhteiskuntaan, joka ulottui vuoteen 1912 ja siitä eteenkin päin, 2) ranskalaiseen siirtomaa-aikaan ja 3) itsenäisyyteen vuosista 1955/1956 alkaen.Gellner 1981, s. 196
Perinteinen yhteiskunta –1912 Nykyinen Marokon alue on ollut asutettu neoliittiselta kaudelta lähtien. Varhaiset asukkaat olivat pääasiassa berbereitä. Ensimmäinen paikallisvaltio oli Mauretanian kuningaskunta, joka sai alkunsa viimeistään 110 eaa. Rooman valtakunta valloitti nykyisen Marokon pohjoisosan viimeisellä vuosisadalla eaa., ja teki siitä Mauretania Tingitana -nimisen provinssin. Roomalaiskauden aikana osa väestöstä oli kristittyjä tai juutalaisia.
Beduiinivalloitus 600-luvun viimeisinä vuosina Marokon alueelle tulivat Lähi-idästä beduiinivalloittajat, jotka myöhemmin alkoivat kutsua itseään arabeiksi. 700-luvun alussa he Pohjois-Afrikan berberien tukemana valtasivat edelleen Pyreneiden niemimaan.Fenwick, 2022, s. 424; Robinson, 2004, s. 91Collins, 1989, s. 28–32 Umaijadien hallinto Damaskoksessa ei saanut lujaa otetta sille liian kaukaisesta Marokon alueesta. Pohjois-Afrikan berberit nousivat kapinaan uusia arabi-isäntiään vastaan jo 740-luvulla.Collins, 1989, s. 107–108 Kapinoivat berberit ja beduiinit perustivat pitkin rannikkoa 700-luvun kuluessa itsenäisiä valtioita, jotka olivat umaijadeista riippumattomia.Fenwick, 2022, s. 426 Marokossa salihidit perustivat sellaisen Nekoriin Välimeren rannikolle 700-luvulla.
Islamisoituminen pienoiskuva|Al-Karaouinen moskeijan ja nykyisen yliopiston piha Fèsissä muistuttaa Alhambraa Espanjassa. Beduiinivalloitus kohtasi 600-luvun lopussa uskonnollisesti kirjavan väestön. Välimeren etelärannikon alueelle olivat levinneet sekä kristinusko että paikoitellen juutalaisuus, kun taas enin osa sisämaassa asuvista berbereistä oli animismia ja polyteismia harjoittavia pakanoita. Valloittajien uskonnosta on ristiriitaisia tietoja. Islamilaisen perimätiedon mukaan he olivat muslimeja, mutta valloittajien uskonnosta kertova tärkein aikalaisdokumentti, vuonna 691 rakennettu Kalliomoskeija Jerusalemin Temppelivuorella, osoitti, että arabien pyhä kaupunki oli Mekan asemesta Jerusalem, eikä pyhäkön seinäkirjoitus anna yksiselitteistä kuvaa uskonnon sisällöstä.Luxenberg, 2010, s. 125–151 Todisteita islamista ei löydy vielä arabivalloituksen ensimmäiseltä vuosisadalta 700-luvulta. Espanjassa (al-Andalus) varhaisimmat viittaukset siihen ilmaantuvat lähteisiin vasta 800-luvulla.Collins, 1989, s. 61, 87; Chronicle of 754, 2011; Ohlig, 2009, s. 47–48; Collins 2014, s. 98–101; Fernandez-Morera, 2016, s. 208–207 Valloituksen jälkeen kristinuskon katoamiseen meni vuosisatoja niin, että vasta uudella tuhat-luvulla väestön enemmistö oli kääntynyt islamiin. Fenwick, 2022, s. 432-433 Esimerkiksi Marokon Fèsissä toimi vielä 800-luvulla kristillinen kirkko.Handley, 2004 , s. 303 Marokkolaiset olivat silti nopeita omaksumaan valloittajien kulttuuria jo 700-luvulla, mistä todistavat uudet hautaustavat ja sianluitten vähäisyys tunkioissa. Islamiin kääntyminen tapahtui usein heimoittain.Robinson 2011, s. 38
Marokossa varhainen dynastia oli idrisit, jonka valtakeskus rajoittui sisämaahan Fèsin ympärille.Geertz 1968, s. 46 800-luvulla Fèsistä tuli idrisien pääkaupunki ja uskonnollinen keskus.Robinson 2011, s. 92 Islamin yleistyessä idrisit korostivat olevansa šarifeja eli profeetta Muhammedin jälkeläisiä, tässä tapauksessa Muhammedin tyttären Fatiman ja Muhammedin vävyn Alin kautta. Tällaisia sukutauluja oli helppo tehdä, sillä faktoja oli mahdoton tarkistaa.Robinson 2011, s. 49–52 Marokossa sukulaisuudesta Muhammediin tuli yleinen tapa legitimoida hallitsijan valta. Perustelua heikensi vain se, että Marokko oli täynnä Muhammedin jälkeläisiä.
Berberidynastiat Uudella vuosituhannella Marokossa kehittyi kaksi suurta berberidynastiaa. Ne olivat ensin uskonnollisia lahkoja, jotka olivat vastareaktiota harhaoppeihin, kuten kharijitteihin, šiialaisuuteen ja pakanuuteen. Lukutaidottomien nomadien liikkeinä ne sitoutuivat jyrkkään malikiittiseen laintulkintaan ja takoivat marokkolaisen omatunnon ja loivat koko Marokon identiteetin.
Almoravidit ( n.1050–1147) pienoiskuva|328x328px|Almoravidien valtakunnan kartta. Marokkoa hallitsivat 1000-luvulta 1600-luvulle berberidynastiat. Niistä ensimmäinen, almoravidit, hallitsi suunnilleen 1050–1150. Pääkaupungikseen almoravidit perustivat Marrakechin vuonna 1062. Se oli jyrkkää islamin tulkintaa edustava Saharan berberiheimojen liitto, joka valtasi ensin Marokon ja sitten islamilaisen Andalusian lukuisat taifat pysäyttäen kristittyjen etenemisen Toledosta eteenpäin. Liikkeen kerrotaan alkaneen Lamtuna-heimosta, jonka jäsenet olivat käyneet pyhiinvaelluksella Mekassa ja tuoneet tietoa todellisesta ja oikeasta islamista, jota erityisesti uskonoppinut Ibn Yasin levitti.Robinson 2011. s. 39 Almoravidien nimi muuntui muotoon ”marabout”Geertz 1968, s. 43, ja heistä tuli militantin islamin esikuvia sukupolvien ajaksi. Espanjasta almoravidit alkoivat vuonna 1126 karkottaa massoittain kristittyjä dhimmejä Afrikkaan joko rangaistuksena tai estääkseen heitä auttamasta vihollisia. Fernandez-Morera, 2016, s. 186, 225; Collins, 2014, s. 95
Almohadit (1130–1269) Vuonna 1125 alkanut toisen berberiliiton, almohadien, kapina Atlasvuorilla johti 22 vuodessa almoravidien ja näiden pääkaupungin Marrakechin kukistumiseen vuonna 1147. Almohadit (”ne jotka vahvistavat Jumalan ykseyden”) olivat Ibn Tūmartin (k. 1130) johtama puhdasoppinen islamilainen liike. Ibn Tūmart julisti itsensä mahdiksi, eli messiaaniseksi apokalyptiseksi hahmoksi. Sekä hengellisenä että sotilasjohtajana hän aloitti sodan almoravideja vastaan. Almoravidien alueeet Al-Andalusissa valloitettiin vasta parikymmentä vuotta Marokkoa myöhemmin. Kristittyjen valtioiden liitto voitti almohadit vuonna 1212, minkä jälkeen myös eteläisen Espanjan kaupungit kukistuivat vuorotellen, ja almohadit vetäytyivät Afrikkaan. Siellä missä useat heimokapinat ja etenkin marinidien kapina vuonna 1269 kukisti heidät.
Marinidit (1244–1465) Marinidit oli viimeinen berberivalloituksen luoma dynastia. Se hallitsi Marokkoa kaksisataa vuotta pääkaupunkina Fès, jonka kulta-aikaa tällöin elettiin. Marinideilta puuttui marokkolaisen perinteen vaatima uskonnollinen legitimaatio vallankäytölleen. Sitä hankittiin perustamalla 1200-luvulla kaupunkien moskeijoiden yhteyteen madrasoita, joissa koulutettiin maliki-koulukuntaan kuuluvaa ulamaa ankaran uskonnollisessa hengessä. Madrasakoulutuksen tarkoituksena oli myös luoda urbaania vastavoimaa maaseutua hallitseville suufilaisille sheikeille.Abun-Nasr, 1987, s. 116
”Marabout-kriisi” Sosiaaliantropologi Clifford Geertz kutsuu marinidien jälkeistä aikaa ”marabout-kriisiksi”,Geertz 1968, s. 30 jota kesti alaviittidynastian valtaannousuun asti 1600-luvulla, jolloin maraboutien valta heikkeni. Kyseessä oli keskushallinnon otteen herpaantuminen paikallisten pyhien miesten ja Suufi-veljeskuntien johtajien, maraboutien, saadessa valtaa maaseudulla ja levittäessä teokraattista anarkiaa ja lahkolaista uskonkiihkoa. Geertz 1968, s. 8–9, 30 Maraboutit olivat pyhiä miehiä, itsensä nimittäneitä saarnaajia, Suufi-ryhmien johtajia, Koraanin opettajia, vaeltavia askeetteja, joiden luomukset olivat pieniä, aggressiivisia utopistisia kommuuneja, ribat-valtioita. Geertz 1968, s. 30–31, 46–47
Marinidien jälkeen Marokossa nähtiin berbereiden Wattasid-dynastian (1472–1554) kausi. Tämän jälkeen hallitsijat olivat beduiinitaustaisia.
Beduiinidynastiat
Saadi-dynastia (1554–1659) pienoiskuva|Saadi-dynastia noin vuonna 1600 Beduiinitaustaiset saadit laajensivat alueitaan Saharan suuntaan ja pyrkivät hallitsemaan sen kauppaa, jonka tärkeimpiä artikkeleita olivat suola, kulta ja orjat.Fenwick, 2022, s. 432; Robinson 2011, s. 95–96 Saharan halki kulki kolme suurta kauppareittiä, joissa näiden lisäksi liikkuivat myös norsunluu, taatelit ja jalokivet.Fenwick, 2022, s. 432 Beduiinivalloituksen jälkeen 600-luvulla Välimeren yli kulkeva kauppa oli romahtanut, mutta sitä korvasi jo roomalaiskaudella alkanut Saharan kauppa, joka oli vastaavasti vilkastunut.Robinson, 2011, s. 28 Tämä kauppa kuljetti myös islaminuskoa Saharan eteläpuoliseen Afrikkaan. Saadit panivat toimeen 4000 sotilaan voimin sotaretken ja voittivat Songhain kuningaskunnan suuremman orja-armeijan vuonna 1591. Marokkolaisia siirtokuntia asettui sen jälkeen Timbuktuun ja Nigerjoen ympäristöön.Robinson, 2011, s. 96
Jo 1400-luvulla espanjalaiset ja portugalilaiset olivat alkaneet tunkeutua Marokon rannikkoseuduille, ja 1600-luvulla vaikutus muuttui pysyväksi. Portugalilaiset kuitenkin voitettiin vuonna 1578 käydyssä Ksar el-Kebirin taistelussa. Espanjalaiset ja portugalilaiset saivat silti haltuunsa joitakin satamakaupunkeja.Robinson, 2011, s. 96
Seuraava haastaja oli Osmanien valtakunta, joka oli jo vallannut Välimeren muun pohjoisrannikon. 1500-luvulla se epäonnistui yrittäessään vallata Marokon Algeriasta käsin. Marokko jäi tämän jälkeen ainoaksi arabivaltioksi, joka ei joutunut osmanien alaisuuteen. Marokkolaisten turkkilaisvastaisuus on näkynyt vielä myöhemminkin brittiläisessä tavassa suosia teetä, kun turkkilaiset tunnetaan kahvin ystävinä.
Alaviitti-dynastia (1666–) 1600-luvulla valtaan nousi alaviittien beduiinidynastiaRobinson, 2011, s. 97, jonka valta jatkuu Marokossa edelleen perustuslaillisena monarkiana. Alaviitti tulee arabian sanasta, joka tarkoittaa ”Alin seuraajaa” () ja noudattaa marokkolaista perinnettä, jossa hallitsijat ovat šarifeja. Lähi-idässä alaviitit ovat oma uskonnollinen lahkonsa. Tunnetuin alaviittisulttaani oli dynastian toinen hallitsija, Ismail ibn Šarif (1672–1727), joka mustan orja-armeijansa (Abīd al-Bukhārī eli ”al-Bukharin orjat”) avulla varmisti valtansa. Muhammad al-Bukhari oli 800-luvun persialainen imaami, jota ibn Šarif ihaili.
Eurooppalaisten lisääntyvä läsnäolo 1830–1912 pienoiskuva|Portugalin hallitsemia alueita Marokossa 1400-luvulta 1700-luvulleMarokon identiteetti islamilaisena monarkiana oli vakiintunut 1600-luvulla. Euroopan sisäiset levottomuudet 1700-luvulla rajoittivat Euroopan valtioiden kiinnostusta eristyneisyyteen jäänyttä Marokkoa kohtaan. Maa tunnettiin 1600-luvun alkupuolelta 1800-luvulle saakka yhtenä merirosvousta harjoittaneista barbareskivaltioista. Barbareskit (sanoista barbaari ja berberi) toimivat aktiivisesti merillä ja sieppasivat eurooppalaisia kristittyjä orjiksi sekä laivoista että rannikoilta, etenkin Espanjasta ja Italiasta.Barbareskivaltiot, Tietosanakirja osa 1, palsta 855–856, Tietosanakirja Osakeyhtiö 1909
1800-luku