Neuvosto-Venäjän 7. armeija oli keskeinen puna-armeijan maavoimien kokoonpano marraskuu 1918-joulukuu 1919 välisenä aikana käydyissä taisteluissa Virossa ja Inkerinmaalla. Puna-armeija tuki merkittävästi marraskuussa 1918 virolaisten kommunistien perustamaa Viron työkansan kommuunia sen tunkeutuessa juuri itsenäistyneeseen Viroon saksalaisten joukkojen vetäytyessä Baltiasta. Myöhemmin 7. armeija taisteli Venäjän sisällissodassa vastavallankumouksellisen kenraali Nikolai Judenitšin johtamaa valkoista armeijaa vastaan sodan luoteisrintamalla osana puna-armeijaa. Se onnistui torjumaan sota-asiain komissaari Lev Trotskin avulla Petrogradia vastaan suuntautuneen hyökkäyksen syksyllä 1919. Neuvosto-Venäjän 7. armeija toimi Pietarin sotilaspiirin vallankumouksellisen sotaneuvoston alaisena. pienoiskuva|Rintamien sijainti maaliskuussa 1919

Suomalaistaustaisista sotilaista

Suomalaistaustaisia sotilaita osallistui Neuvosto-Venäjän armeijan sotatoimiin. Suomalaissyntyinen Keisarillisen armeijan kenraali Nikolai Henriksson oli 7. armeijan komentajana 5.12.1918-27.1.1919. Neuvosto-Venäjän 7. armeijassa oli kaksi suomalaista jalkaväkirykmenttiä: JR 1, joka perustettiin syyskuussa vuonna 1918, ja JR 3, joka perustettiin marraskuussa vuonna 1918. JR 1, joka sai numerokseen JR 164 tammikuussa vuonna 1919, kuului 7. armeijan 19. divisioonaan. JR 3, jonka päävoimat tuhoutuivat Viron rintamalla ja loput yhdistettiin JR 164:ään, kuului 7. armeijan 6. divisioonaan.Salomaa:Suomalaisrykmentit Venäjän kansalaissodassa, s. 12-13.

Puna-armeijan hyökkäys itsenäistyneeseen Viroon Viron työkansan kommuunin nimissä

Saksalaiset olivat lähtiessään siirtäneet vallan Viron tasavallan edustajille 13. marraskuuta 1918. Tilanne ei kuitenkaan rauhoittunut. Virolaiset bolševikit perustivat Petrogradissa 15. marraskuuta 1918 väliaikaisen vallankumouskomitean nimellä Eestimaan Työkommuunin neuvosto.Zetterberg:Viron historia, s. 504-506.

Puna-armeijan Neuvosto-Venäjän 7. armeija komentajanaan entinen kenraali Jevgeni Andrejevitš Iskritski aloitti laajalla rintamalla hyökkäyksen Viron itärajalla 22. marraskuuta 1918 Narvaan, jota saksalaiset pitivät hallussaan. Armeijan esikunnassa toimi suomalaistaustainen, keisarillisen Venäjän armeijan entinen kenraalimajuri Nikolai Henriksson, josta tuli Iskritskin haavoituttua Narvan taistelujen yhteydessä 7. armeijan komentaja.

Saksalaiset ryhtyivät kuitenkin puolustustaisteluun ja löivät puna-armeijan joukot. Puna-armeija onnistui silti 28. marraskuuta 1918 Narvan valtauksessa, sillä saksalaiset olivat poistuneet, ja jäljelle oli jäänyt vain heikkoja virolaisjoukkoja. Narvan valtauksen yhteydessä puna-armeijaan liittyi 520 suomalaista komissaarinaan Karl Lukander. Puna-armeija ja virolaiset bolševikit heidän mukanaan valloittivat nopeasti virolaisalueita. Narvan valloituksen jälkeen puna-armeija jatkoi hyökkäystä 8. joulukuuta Võruun, 15. joulukuuta Rakvereen, 21. joulukuuta Tarttoon ja 24. joulukuuta Tapaan. Joulukuun 1918 loppuun mennessä suuri osa bolševikkivaltaa oli palautettu, ja joukot olivat jo noin 35 kilometrin päässä Tallinnasta linjalla Paide, Viljandi ja sieltä Riianlahden rannalle Pärnun eteläpuolelle.Zetterberg:Viron historia, s. 505.Salomaa:Punaupseerien nousu ja tuho, s. 81-82.

Valkoisen suomalaisjoukon Narvan valtaus - punaisten katastrofaalinen tappio

Suomalaiset valkoiset vapaaehtoiset eli ns. I Suomalainen Vapaajoukko itsenäistyneen Viron tukena nousivat maihin Narvan lähellä 17. tammikuuta 1919. Näin molemmilla puolin rintamaa oli suomalaisia joukkoja, sillä Narvaan puna-armeijan joukkoihin oli saapunut juuri JR 3:n täydennysjoukoksi Pietarista Uuno Malmbergin johtama 350 miehen suomalaiskomppania ja näin Narvassa käytiin sodan kovin suomalaisten välinen yhteenotto. Sitä seuranneena yönä valkoiset suomalaisvapaaehtoiset löivät paljon vahvemmat puna-armeijan joukot. Aamuun mennessä punaiset oli lyöty, ja joukkojen rippeet vetäytyivät kaupungista. Valkoisten suomalaisten vangiksi joutui Narvassa kokonainen divisioonan esikunta ja yksi rykmentin esikunta. Valkoisten saaliiksi jäi neljä tykkiä, 200 hevosta, suuri määrä sotatarvikkeita ja yksi lentokone.Salomaa:Suomalaisrykmentit Venäjän kansalaissodassa, s. 26.

Näiden katastrofien jälkeen punaiset joukot koottiin uudestaan ja vallankumousoikeudessa alkoi tilinteko paniikinomaisista perääntymisistä ja Narvan jättämisestä. Seurauksena oli useita kuolemantuomioita komissaareille ja päälliköille. Suomalaisrykmentin eli 3. suomalaisen jalkaväkirykmentin komppanioista oli jäljellä kaksi, joista ensimmäisessä oli 171 ja toisessa 131 miestä. Malmbergin komppaniassa oli jäljellä 122 miestä. Rykmentin suurimmillaan 870 hengen miesvahvuudesta oli rivissä vielä 625, mutta suurin osa sen varustuksesta oli menetetty. Lisäksi se oli moraalisesti lyöty. Viron rintamalle rykmenttiä ei enää vietykään, vaan se oli reservissä koulutettavana.

Luoteis-Venäjän armeijan taistelut Inkerinmaalla ja perääntyminen Viroon

Loppukeväästä 1919 tilanne sodassa muuttui, kun virolaiset työnsivät bolševikkijoukot etäämmälle Viron alueelta. Taisteluun Venäjän maaperällä olivat liittyneet mukaan myös valkoiset venäläiset johtajanaan kenraalimajuri Aleksandr Rodzjanko. Joukot aloittivat hyökkäyksen Narvasta itään 13. toukokuuta 1919 ja etelämpänä Petserin alueella 24. toukokuuta. Vastuu sodasta bolševikkeja vastaan siirtyi virolaisilta ja sen komentajalta kenraali Johan Laidonerilta 16. kesäkuuta valkoisten venäläisten Alexander Rodzjankolle. Rintama oli tällöin siirtynyt Viron ulkopuolelle, ja vapaussodan tavoitteet oli itäisellä Narvan ja Petserinmaan rintamilla saavutettu.Traksmaa, August: Lühike vabadussõja ajalugu, p. 141Zetterberg:Viron historia, s. 508.

Syksyllä 1919 Venäjän valkoiseen armeijaan kuuluva Luoteis-Venäjän armeijan joukot aluksi kenraalimajuri Aleksandr Rodzjankon ja 2. lokakuuta alkaen kenraali Nikolai Judenitšin johdolla yrittivät valloittaa Pietarin.Polvinen 1971, s. 185 Ne pääsivät Pietarin laitamille, mutta vahvistettu 7. armeija onnistui pysäyttämään etenemisen ja aloitti vastahyökkäyksen 21. lokakuuta. 7. armeijan osalta taisteli tällöin sotakoulun kurssilaisprikaati, jonka osana komissaari Eino Rahjan johtama erikoisosasto panssarivaunujen tuhoamiseksi oli keskeisessä roolissa pysäytettäessä Judenitšin joukkojen etenemistä kohti Petrogradia Pulkovon kukkuloiden edustalla.Polvinen 1971, s. 286. Luoteisarmeija työnnettiin kaaokseen ja hajosi. Sen jäännökset vetäytyivät Viroon, jossa ne internoitiin.

Puna-armeija komentajanaan kenraali Dmitri Nadjožnyi jatkoi marraskuussa 1919 edelleen hyökkäystä 160 000 sotilaalla, ja ankarat taistelut Narvan omistuksesta käytiin virolaisten ja puna-armeijan välillä joulukuun alussa. Virolaisilla oli tässä vaiheessa aseissa 100 000 sotilasta. Virolaisten onnistui kuitenkin torjua puna-armeijan hyökkäykset kenraalimajuri Aleksander Tõnissonin johdolla.Zetterberg:Viron historia, s. 510.

Neuvosto-Venäjän ja Viron välinen aseleposopimus astui voimaan 31. joulukuuta, ja 2. helmikuuta 1920 solmittiin Tarton rauhansopimus, joka merkitsi sodan loppua Neuvosto-Venäjän luoteisosassa.

Heti sen jälkeen 7. armeijan hallinto myös hajotettiin.

Komentajat

1.11.1918 – 28.11.1918 Jevgeni Iskritski 28.11.1918 – 5.12.1918 Jevgeni Golubintsev 5.12.1918 – 27.1.1919 Nikolai Henriksson 27.1.1919 – 1.7.1919 Aleksandr Remezov 1.7.1919 – 26.9.1919 Mihail Matiasevitš 26.9.1919 – 17.10.1919 Sergei Harlamov Vladimir Lundeqvist, esikuntapäällikkö 17.10.1919 – 17.11.1919 Dmitri Nadjožnyi 17.11.1919 – 10.2.1920 Sergei Odintsov

Lähteet

Viitteet

Luokka:Venäjän sisällissota Luokka:Puna-armeija