Šarian historia tutkii islaminuskon pyhän lain, šarian, kehitystä keskiajalta nykypäiviin. Pyhä laki tunnetaan monissa uskonnoissa. Lakiuskonnoissa, kuten juutalaisuudessa ja islamissa, se on koko uskonnon ydinasia. Islaminuskossa pelastuminen eli pääsy Paratiisiin vaatii Jumalan lain tarkkaa noudattamista. Islamin käsitys Jumalan laista vakiintui 800-luvulla. Siinä katsottiin, että laki oli kokonaisuudessaan ja lopullisesti ilmoitettu Koraanissa ja profeetta Muhammedin antamassa esikuvassa (sunna). Opinkappale oli samanlainen kuin juutalaisuuden käsitys Jumalan laista, joka oli annettu Toorassa ja Mooseksen esikuvassa. Myös sisällön osalta šarialla on vastaavuuksia Mooseksen lain eli halakhan kanssa.
Klassiseen islamiin kuuluva šarian laintulkinta (fiqh) kehittyi 800-luvulla Lähi-idän supervaltiossa, abbasidikalifaatissa. Kalifaatti oli despoottinen yksinvalta, joka oli syntynyt, kun arabiheimot olivat kukistaneet Persian ja lisäksi vallanneet Bysantin hallitseman osan Lähi-itää. Väestön valtaosa kalifaatissa oli muita kuin muslimeja. Valtionuskonnoksi oli abbasidikalifien johdolla nostettu islam, jonka juuret olivat arabiheimojen uskonnossa. Muslimit uskovat islamin syntyneen nopeasti, vain yhden sukupolven aikana. Kriittiset historioitsijat arvelevat, että kehitykseen meni useita vuosisatoja.
Uskontona islamissa heijastui kalifien tarve koota yhteisen sotalipun alle kaikki keskenään kiistelevät arabiheimot. Toisaalta siinä heijastui paimentolaisheimojen suhteellinen riippumattomuus keskusvallasta. Näiden valtakeskusten välinen jännite tuli näkyviin šariainstituution kehityksessä. Šariatuomioistuimet olivat heimojen perinteisten sovittelukäytäntöjen perillisiä. Ne noudattivat Jumalan laiksi kiteytyneitä perinnäistapoja, jotka ymmärrettiin Jumalan eikä maallisen hallinnon säätämiksi. Abbasidikalifit yrittivät 800-luvulla saada yliotteen nousevasta islamilaisesta papistosta eli ulamasta, joka oli asettunut tulkitsemaan Jumalan lakia. Kiista päättyi ulaman voittoon, minkä jälkeen oikeus tulkita Jumalan lakia kuului vain ulamalle, ja kalifien rooliksi jäi oikean uskon puolustaminen. Lopputulos ilmaisi paimentolaisheimojen ja keskusvallan kompromissia vallasta.
Islamilainen laki periaatteineen kehittyi ripeästi 800-luvun kuluessa. Koska se syntyi laajalla alueella, se alkoi maantieteellisesti jakautuneina koulukuntina, jotka sitten vaikuttivat toisiinsa. Vakiintumisen jälkeen šaria alkoi jäykistyä muuttumattomiin kaavoihin jo 800-luvun puolivälissä. Muutosta kuvattiin oikeusajattelussa "järjen porttien sulkeutumisena", mikä tarkoitti, että lupa itsenäiseen järkeilyyn (ijtihad) oli päättynyt. Teologisena perusteena oli, että entisaikojen kaltaisia perusteellisesti oppineita imaameja ei enää voinut ilmaantua. Lain jäykistyminen johti siihen, että hallitsijat huomasivat tarvitsevansa muitakin kuin šariaan sisältyviä määräyksiä. Maalliseen lainkäyttöön turvautumista ei kuitenkaan avoimesti myönnetty, vaan kalifin esimerkiksi selitettiin antavan vain hallinnollisia määräyksiä. Ristiriita ihanteen ja todellisuuden välillä alkoi islamissa näkyä kaipuuna puhdasoppiseen ihannetilaan, jota edusti muinainen oikeaan johdettujen kalifien aika.
Šaria saavutti ehdottomimman sijansa koko valtakunnan lainsäädäntönä Osmanien valtakunnassa 1500-luvulla. Se ei silti missään ollut ainoa laki vaan on aina joutunut jakamaan asemansa perinnäistapojen ja hallitsijoiden määräysten kanssa. Lain kehitystä tutkinut orientalisti Joseph Schacht katsoi, että šaria vastasi 800-luvun abbasidivaltakunnan tarpeita, mutta ikuiseksi laiksi tulkittuna ei enää päässyt uudistumaan olojen muuttuessa. Näin siitä tuli eräänlainen pakkopaita. Tilanne on myös islamilaisissa maissa johtanut kompromissiin, jossa maallinen lainsäädäntö on suuremmassa tai pienemmässä määrin hyväksytty täydentämään islamilaista lakia. Muslimit ovat myös turvautuneet erilaisiin juridisiin temppuihin (hijyal), joiden avulla on hiljaa voitu sivuuttaa šarian eräät määräykset. Vahvimmillaan šarian asemat ovat pysyneet perhe- ja perintöoikeudessa.
Pyhän lain asema uskonnoissa Ajatus Jumalan laista esiintyy vaihtelevalla tavalla eri uskonnoissa. Islam on lakiuskonto, jossa Jumalan antama laki eli šaria on koko islamin ydinasia: ihminen pelastuu lakia noudattamalla. Myös juutalaisuus on lakiuskonto. Siinä Jumalan laki tunnetaan nimellä halakha. Hindulaisuuteen kuuluu myyttinen kokoelma Manun lait, jotka kertovat kuinka neljään pääkastiin kuuluvien ihmisten tulee toimia. Brittiläinen siirtomaavalta Intiassa käytti Manun lakeja aluksi siirtomaahallintonsa apuna. Kristinuskossa pelastuminen tapahtuu Jumalan armosta, eikä Jumalan lain seuraamisella ole siihen vaikutusta.Teinonen 1971, s. 69 Tämän takia myös lainkäyttö on maallistunut ja saanut rationaalisen luonteen. Tuomas Akvinolainen (1125–1274) korosti moraalin rationaalista puolta, missä tekoja on perusteltava vetoamalla luonnolliseen järkeen, ei Jumalan lakiin.
Esi-islamilainen lainkäyttö thumb|Beduiinileiri Palestiinassa 1912. Liikkuvan elämäntavan lisäetu oli, että se auttoi paimentolaisia väistämään keskushallinnon otteita ja tarjosi näin vapautta verojen maksamisesta. Islaminusko alkoi kehittyä itsensä myöhemmin arabeiksi määrittäneiden Lähi-idän paimentolaisheimojen keskuudessa. Paimentolaiskulttuurit elivät esivaltiollisessa järjestelmässä, mistä puuttui ehdoton väkivallan monopoli, jota valtiovalta edustaa. Tässä tilanteessa oli sekä etunsa että haittansa.
Etuihin kuului se, että paimentolaiset onnistuivat liikkuvuutensa avulla välttämään keskusvallan harjoittaman verotuksen ja riiston.Salzman 2008, s. 13, 24 Toisin kuin esimodernit ja modernit seuraajansa, varhaiset valtiot olivat ryöstövaltioita, jotka eivät tarjonneet alamaisilleen juuri mitään vastinetta keräämistään veroista. Hallitusvallan välttely oli keskiajan alussa myös helpompaa, koska tehokkaan hallintokoneiston puuttuessa hallitsijan ankarin valta ulottui vain hänen lähiympäristöönsä.Ylikangas 2021, s. 132–133
Paimentolaiselämän haitat näkyivät siinä, että väkivallan monopolin puuttuessa jokainen yksilö oli suojaton toisten hyökkäyksiä vastaan. Heimoyhteiskuntien sosiaalinen rakenne ja lainkäyttö kehittyivät ratkaisemaan nimenomaan tätä ongelmaa. Ratkaisun ydin olivat liittosuhteet, jotka rakentuivat laajeneville kehille perheen, suvun, laajennetun suvun, klaanin ja heimon ympärille. Kyse oli periaatteessa verisukulaisuuteen perustuvasta järjestelmästä, mutta todellisuudessa sukulaisuus oli vain retorista ja toimi selityksenä keskinäisen solidaarisuuden kehille. Heimon myyttinen kantaisä saattoi olla myös jokin toteemieläin. Salzman, 2008, 113
Sovittelu Koska avun antaminen riitatilanteessa on antajalle myös vaarallista, solidaarisuus perustuu heimoyhteiskunnissa tasasuhtaisen vastarinnan (balanced opposition) periaatteelle. Omaa riskiä vähentää se, että apua ollaan velvoitettuja antamaan vain sillä tasolla, johon loukkaus kohdistuu. Jos loukkaus kohdistuu perheeseen, asia koskee perheenjäseniä. Jos se kohdistuu koko sukuun, apua on odotettavissa kaikilta saman suvun jäseniltä ja niin edelleen.Gellner 1981, s. 37; Salzman 2008, s. 11 Rikkomukseen voidaan vastata kostamalla eli aiheuttamalla toiselle samanlainen vahinko, kuin mikä on itse kärsitty. Toinen mahdollisuus on sovittelu, jossa rikkonut osapuoli hyvittää tekonsa. Prosessissa tarvittiin puolueetonta sovittelijaa (arab. hakam), jonka päätökseen molemmat osapuolet etukäteen sitoutuivat. Schacht 1982, s. 7–8
Heimoyhteiskunnissa rikostapausten käsittely rajoittui vahingonkorvausten tason määrittämiseen. Suku- tai heimoryhmä oli kokonaisuudessaan vastuussa jäsenensä rikkomuksesta, ja sitä voitiin sovitella verikoston välttämiseksi myös taloudellisilla korvauksilla. Klaanin ulkopuolisiin jäseniin ei klaanin suojelu ulottunut. Nämä heimoyhteiskuntien oikeudenkäytön muodot siirtyivät muokattuina myös islamilaiseen lainkäyttöön. Schacht 1982, s. 6–7
Sunna Heimoyhteiskuntien sovittelijoiden ratkaisuista tuli ennakkotapauksia, joista hahmottui sunna (). Tästä käsitteestä tuli islamilaisen lainsäädännön peruskivi. Schacht 1982, s. 8 Perinnäistapaan ja esi-isien perinteeseen vetoaminen teki paimentolaiskulttuurista konservatiivisen. Toisaalta konservatiivinen jäykkyys on järkevää niukoissa oloissa, missä liikkumavara on vähäinen ja kokeilujen teko voisi johtaa katastrofiin.Schacht 1982, s. 17
Ei tiedetä varmasti, milloin Muhammedin sunna muuttui islamilaisen lain lähteeksi. Profeetan sunna mainitaan sellaisena Jumalan sanan ohella ensimmäisen kerran Medinan pyhäkön piirtokirjoituksessa vuodelta 752 heti abbasidien valtaannousun jälkeen: Jumalan palvelija, uskovien komentaja, on määrännyt pelkäämään Jumalaa ja tottelemaan häntä, mikä on sitä, että toimii Jumalan kirjoitusten (kitab) ja profeetan sunnan mukaisesti. Nevo & Koren 2003, s. 352–353, 421 Vielä tuolloin sunna saattoi viitata Moosekseen, joka oli Koraanissa useimmin mainittu profeetta. Joseph Schacht on arvellut, että vasta al-Shafi'in toimesta 800-luvulla sunna alettiin yhdistää Muhammedin elämäntapaan.Schacht 1950, s. 4; Berg 2000, s. 12
Kehitys umaijadien aikana (661–750) thumb|Jerusalemin Temppelivuorella oleva Kalliomoskeija valmistui vuonna 691. Tiedot profeetta Muhammedista (570–632) ja rašidun-kalifaatista (632–661) ovat islamin perimätietoa, joka kuitenkin perustuu vain tarinoille. Persian romahduksen ja Bysantin vetäytymisen jälkeen Lähi-idän ensimmäinen historiallisesti varmasti tunnettu arabihallitsija oli Muawija I.Hoyland, 2017, s. 129 Hänen perustamansa dynastian katsotaan jatkuneen seuraavat sata vuotta. Valtavat Lähi-idän alueet olivat tällöin siirtyneet paimentolaispohjaisten arabiheimojen hallintaan. Muawijan hallinto kohosi näiden heimojen yläpuolelle. Vaikka Muawija oli kukistanut avoimet kapinat, hänen tehokkain hallintovaltansa rajoittui pääkaupunki Damaskoksen lähiympäristöön. Lähteet eivät tässä vaiheessa tunne islamia. Arabit kutsuivat itseään ismaeliitoiksi, ja Muawijan lyömissä kolikoissa aiheena oli (Volker Poppin teorian mukaan) Johannes Kastaja. Uskottiin, että hänet oli haudattu Damaskokseen, ja Muawija mahdollisesti esiintyi haudan suojelijana.Popp, 2010. s. 41–44 Kalifi Abd al-Malikin (680–705) aikana Jerusalemista tuli kalifin edustaman "muhammadismin" kulttikeskus. Arabistit ovat eri mieltä siitä, mitä "muhammadilla" tuolloin tarkoitettiin. Luxenberg, 2010, s. 125–151 Jerusalemiin rakennettiin Kalliomoskeija, joka muistutti enemmän zarathustralaista tulitemppeliä (Chahar Taq) kuin moskeijaa.Popp 2010, s. 59 Kristittyihin kohdistuneet vainot alkoivat lisääntyä, mikä todisti arabiuskonnon identiteetin kiteytymistä.Popp 2010, s. 79
Uskonnolliset tuomarit (qādī) thumb|Uskonnollinen tuomari (qadi) ottaa vastaan anomuksen. Pienoiskuva vuodelta 1335. Hallinnon ohuuden takia kattavaa julkista hallintoa ei ollut. Kalifi nimitti edustajikseen kuvernöörejä, jotka käyttivät alueellaan rajoittamatonta valtaa. He siirsivät tuomiovaltaansa tuomareille (qādī), jotka asutuskeskuksissa perivät traditionaalisten sovittelijoiden tehtävät.Schacht 1982, s. 24 Qadit nojasivat oikeudenkäytössä uskonnon vahvistamaan perinteeseen, jota täydensivät vaikutteet roomalaisesta laista, itäisten kirkkojen kanonisesta laista, Talmudista ja rabbiinisesta laista sekä sassanidien laista, jotka kaikki olivat saaneet malleja roomalaisilta. Nämä vaikutteet qadien toiminnassa alkoivat näkyä 700-luvulla šarialain kehityksenä. Schacht 1982, s. 20–21 Heimojen parissa toimivat sovittelijat (hakam) jatkoivat toimintaansa alueilla, minne kuvernöörin valta ei yltänyt.