Kolmen kannaksen raja on sotilaallinen käsite, joka liittyy myös Suur-Suomi- ja heimoaatteeseen. Kolmen kannaksen rajalla tarkoitetaan tilannetta, jossa Suomen itäraja kulkisi kolmea kannasta pitkin: Suomenlahdelta Karjalankannasta pitkin Laatokkaan, sieltä Aunuksenkannasta pitkin Äänisjärvelle ja sieltä edelleen Vienankannasta pitkin Vienanmerelle. 1910- ja 1920-lukujen taitteessa kolmen kannaksen raja oli Suomessa varsin yleisesti hyväksytty tavoite Suomen itärajaksi niin poliittisesti vasemmistolaisissa kuin oikeistolaisissakin piireissä.
pienoiskuva|Kartta Fennoskandiasta. Kolmen kannaksen rajaa on kannatettu muun muassa siksi, että se noudattelisi Fennoskandian muodostamia maantieteellisiä rajoja.
Historiaa
Tarton rauhaan Jo runoilija Emil von Qvanten (1827–1903) toi esille ajatuksen kolmen kannaksen rajasta. Hänen esittämiinsä rajamäärittelyihin sisältyi selvä sotilaspoliittinen tarkoitus. Hänen mukaansa kolmen kannaksen raja oli Suomelle strategisesti välttämätön.
Itsenäistymisen jälkeen Suomen poliittiseen keskusteluun kuului myös Itä-Karjalan kysymys. Helposti puolustettavaksi otaksuttu kolmen kannaksen raja veti voimakkaasti puoleensa Suomen porvarillisia piirejä mutta myös vasemmistolaisia. Pääministeri J. K. Paasikiven ensisijaisena kannustimena Itä-Karjalan kysymyksessä olivat taloudelliset ja sotilaspoliittiset.
Ennen kesäkuusta lokakuuhun 1920 käytyjä Tarton rauhanneuvotteluja oli jo saman vuoden huhtikuussa Rajajoella käyty heimosotiin liittyviä aseleponeuvotteluja. Suomalaisten neuvottelutavoitteisiin vaikutti tuolloin Suomessa vallinnut voimakas heimoaate. Suomalaiset vetosivat kansojen itsemääräämisoikeuteen ja vaativat, että Itä-Karjalan suomensukuisilla kansoilla oli oltava oikeus päättää itse asemastaan. Suomalaiset tahtoivat, että Itä-Karjalassa pantaisiin toimeen kansanäänestys Suomeen liittymisestä. Kaikkia heimoaatteen kannattajia tämä ei tyydyttänyt, vaan he kannattivat kolmen kannaksen rajaa. Esimerkiksi Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen Väinö Voionmaa kannatti kolmen kannaksen rajaa. Hän osallistuikin Tarton pitkiin ja monimutkaisiin rauhanneuvotteluihin. Voionmaa osallistui neuvotteluihin tieteellisenä neuvonantajana, mutta myös Väinö Tannerin ohella SDP:n edustajana.
Jatkosodan aikaan pienois|oikea|Suomi vuosina 1942–1944. thumb|Suomen joukkojen pisin eteneminen jatkosodan aikana. Jatkosodassa Suomen virallinen päämäärä oli aluksi talvisodassa menetettyjen alueiden takaisinvaltaaminen. Jatkosodassa kyse oli kuitenkin hyökkäyssodasta, jossa pyrittiin valloittamaan Itä-Karjala ja saavuttamaan strategisesti merkitykselliset rajat. Sodan alussa sodanjohdon hyökkäyssuunnitelmat tähtäsivät jopa kauemmaksi kuin kolmen kannaksen rajalle. Suomalaiselle oikeistolle sota näytti mahdollisuudelta myös bolsevišmin kukistamiseen. Jatkosodan aikaan kolmen kannaksen rajaa kannattavat ilmaisivat kannatustaan lausahduksella ”Lyhyt raja, pitkä rauha”.
Jatkosodassa Suomi ei saavuttanut varsinaista kolmen kannaksen rajaa, vaikka se etenikin hyökätessään kolmelle kannakselle. Marras–joulukuussa 1941 laati päämajoitusmestari Airo Päämajassa muistion ”itärajan yleisestä kulusta”, jonka mukaan oma turvallisuus oli uusien rajojen määrittelyssä asetettava määrääväksi tekijäksi. Muistion mukaan Karjalan, Aunuksen ja Vienan kannakset muodostivat luonnollisen rajan, jonka puolustamista helpottivat Syväri ja Stalinin kanava. Karjalankannaksen ja Aunuksenkannaksen lisäksi Suomi ei saavuttanut Vienankannasta vaan Maaselän kannaksen. Vuoden 1941 itsenäisyyspäivään mennessä Suomi oli saavuttanut Poventsa–Äänisjärvi–Seesjärvi-linjan. Tuo kolmen kannaksen puolustuslinja pidettiin kahden ja puolen vuoden asemasotavaiheen ajan.
Kesken asemasodan kesäkuussa 1942 nimimerkillä Pekka Peitsi kirjoittanut Urho Kekkonen kirjoitti muun muassa:
Entinen presidentti P. E. Svinhufvud laati syyskuussa 1943 muistion, jossa hän pyrki osoittamaan, että paluu Tarton rauhan rajoihin olisi Suomelle epäedullinen ja että sodanjälkeisen itärajan tulisi mieluummin perustua kolmen kannaksen rajaan, vieläpä siten, että Suomi saisi myös Inkerin ja jopa Pietarin kaupungin sen mukana. Muistio sisältyi Svinhufvudin nimissä seuraavana vuonna postuumisti julkaistuun teokseen Testamentti kansalleni.Juhani Mylly: Tasavallan presidentit: Murrosten ja kasvun vuodet 1931–1940, s. 111, 114. Weilin + Göös, Espoo 1993.P. E. Svinhufvud: Testamentti kansalleni, s. 24, 27, 32. Stockholm 1944. Teoksen verkkoversio
Koko asemasodan ajan Suomen sodanjohto suunnitteli Itä-Karjalan pitämistä miehitettynä siihen saakka, kunnes yleinen rauhankonferenssi aikanaan ratkaisisi, kenelle alue kuuluisi. Ylipäällikkö C. G. E. Mannerheim alkoi kuitenkin vuonna 1943 epäillä kolmen kannaksen kautta ulottuvaa rajaa, mutta hän taipui kuitenkin sodanjohdon suositukseen Aunuksenkannaksen ja Maaselän kannaksen pitämisestä, koska sekä Äänisen että Laatokan rannikkopuolustukset olivat suhteellisen vahvoja ja niiden takana oli harvateinen, hyvin laaja erämaa-alue, missä tarpeen tullen voitiin käydä tehokkaita viivytystaisteluja. Asemasota päättyi kesällä 1944 ja Suomi joutui vetäytymään valtaamiltaan alueilta.
Katso myös
Suomen ja Viron valtioliitto
Lähteet
Luokka:Itsenäisen Suomen historia Luokka:Irredentismi Luokka:Suomen rajat