Tanskan naisliitto

Tanskan naisliitto () on vuonna 1871 perustettu Tanskan vanhin feministinen järjestö. Sillä on ollut keskeinen asema naisten oikeuksien edistämisessä Tanskassa. Järjestö on alusta asti ollut puoluepoliittisesti sitoutumaton. Se ajautui 2000-luvun alussa taloudellisiin vaikeuksiin, mutta sai uutta nostetta 2010-luvulla, jolloin sen johtoon nousi nuori sukupolvi. Jäsenmäärältään pienentyneen järjestön toiminta keskittyy nykyään ennen kaikkea yksittäisiin hankkeisiin sekä kahden kriisikeskuksen ylläpitämiseen.

Historia Perustaminen ja alkuvuodet pienoiskuva|Naisliiton lippu vuodelta 1887. pienoiskuva|Puheenjohtajat Julie Arentholt ja Gyrithe Lemche vuonna 1922. Naisliiton perustamiseen vaikutti John Stuart Millin kirja Naisen asema, joka ilmestyi Georg Brandesin tanskannoksena 1869. Myös muun muassa Mathilde Fibigerin ja Pauline Wormin kirjoitukset innoittivat järjestön perustajia. Samaan aikaan muissakin maissa perustettiin naisjärjestöjä, jotka vaativat esimerkiksi tasa-arvoista äänioikeutta. Aloitteentekijöinä Tanskassa toimivat Matilde Bajer ja hänen miehensä Fredrik Bajer. Naisliitto oli aluksi kansainvälisen Association internationale des femmes -kattojärjestön Tanskan osasto, mutta irtautui siitä vielä samana vuonna. Perustajajäsenten joukossa oli sekä miehiä että naisia, mutta yhdistyksen säännöissä tittelit olivat feminiinisessä muodossa, muun muassa puheenjohtaja oli "forstanderske" (suom. puheenjohtajatar).

Alkuvuosikymmeninä naisliiton keskeisimpiä tavoitteita oli avioliitossa elävien naisten holhouksenalaisen aseman purkaminen, jotta he saisivat päättää muun muassa omista rahoistaan. Lisäksi haluttiin naisille oikeus korkeakoulutukseen ja julkisiin virkoihin. Naisten äänioikeutta pidettiin tässä vaiheessa vielä strategisesti liian radikaalina ajatuksena. Naisliittoon pettynyt Matilde Bajer perusti vuonna 1885 Naisten edistysjärjestön (Kvindelig Fremskridtsforening), joka oli olemassa vuoteen 1904. Myös muita kilpailevia järjestöjä ilmaantui, mutta naisliitto kasvoi tasaisesti. Äänioikeutta ajanut Landforbundet for Kvinders Valgret saavutti 1900-luvun alussa nopeasti 10 000 jäsentä, mutta se lakkautettiin, kun naisten äänioikeus oli saavutettu. Äänioikeuden myötä heräsi kysymys, tulisiko naisten hakeutua olemassaoleviin puolueisiin vai perustaa oma naispuolue. Naisliiton enemmistö piti parempana ensin mainittua, mutta muutamissa ensimmäisissä vaaleissa muodostettiin myös jonkin verran naisten yhteislistoja.

Äänioikeuden jälkeen Sotien välisenä aikana, kun useita alkuperäisiä tavoitteita oli saatu läpi, naisliitto siirtyi tavoittelemaan sosiaalisia uudistuksia, jotka enteilivät hyvinvointivaltion syntyä. Näihin kuuluivat muun muassa naisten oikeudet työelämässä ja lisääntymisterveys, kuten ehkäisyn saatavuus. Järjestöä syytettiin siitä, että se pyrki etäännyttämään naisia kodeistaan ja heikensi syntyvyyttä. Jonkin verran jakaantumista asiassa oli myös järjestön sisällä maaseudun ja kaupunkien osastojen sekä nuorempien ja vanhojen sukupolvien välillä.

Naisliitto oli naisten äänioikeuden saamisen jälkeen pettynyt siihen, kuinka vähän naisia oli tullut valituksi eri päättäviin elimiin, ja se tarjosi aktiivisesti halukkaita naisehdokkaita eri puolueille. Ne eivät suhtautuneet asiaan kovin innokkaasti. Naisliitto piti myös vaalien alla keskustelutilaisuuksia, joihin osallistui puolueiden naisehdokkaita. Niitä järjestetään edelleen.

Toisen maailmansodan jälkeiset vuosikymmenet Naisliiton puheenjohtaja Lis Groes arvosteli vuonna 1946 pohjoismaisessa naisjärjestöjen kokouksessa sitä, että naisten ja miesten tasa-arvoa ajettaessa ei otettu huomioon sukupuolten eroja. Hänen mukaansa naiset olivat luonnostaan heikommassa asemassa, jolloin heidän tasa-arvonsa toteutuminen vaati erityiskohtelua joissakin asioissa. Tanskassa oli oltu muita Pohjoismaita haluttomampia naisten erityiskohteluun. Esimerkiksi Ruotsissa oli 1900-luvun alussa säädetty naisille yötyökielto tehtaisiin, kun puolestaan Tanskassa sitä vastustettiin, koska se olisi heikentänyt naisten ansiomahdollisuuksia. Myös sukupuolikiintiöitä on Tanskassa käytetty vähemmän kuin Ruotsissa ja Norjassa.

1960-luvulla naisliitossa käytiin vilkasta keskustelua siitä, olisiko naisen parempi käydä töissä vai olla kotona hoitamassa lapsia. Järjestö oli alusta asti säännöissään julistanut tavoittelevansa naisille taloudellista riippumattomuutta, mutta sen oli ajateltu tarkoittavan ennen kaikkea työväenluokkaisille ja keskiluokan naimattomille naisille mahdollisuutta hankkia elantoa työnteolla. Samaan aikaan oli haluttu saada enemmän tunnustusta kotiäitien tekemälle palkattomalle työlle. Kun työssäkäyvien keskiluokkaisten naisten osuus kasvoi, muodostui ongelmaksi heidän kaksoistaakkansa sekä työelämässä että kodinhoidossa. Osa jäsenistä ehdotti ratkaisuksi naisten osa-aikatyötä, toiset halusivat purkaa vanhoja sukupuolirooleja. Vuoden 1968 säännöissä naisliitto linjasi pyrkimyksekseen tasa-arvon kotona, töissä ja julkisessa elämässä. Enää ei tavoiteltu naisille miesten asemaa, vaan purkamaan patriarkaalinen järjestelmä. Jotkut ehdottivat myös järjestön nimen muuttamista sukupuolineutraaliksi.

Osa naisliiton nuoremmista jäsenistä erosi järjestöstä 1960- ja 1970-luvulla perustaen omia radikaalimpia yhdistyksiään. Tärkeänä kysymyksenä heillä oli vapaa abortti. Naisliitto asettui tukemaan sitä vuonna 1968. Monet nuoret pitivät järjestöä kuitenkin vanhanaikaisena ja porvarillisena. Naisliiton vaikutustyö keskittyi virallisiin elimiin, kun taas nuorten perustamat liikkeet toimivat ruohonjuuritasolla. Naisliitolla oli muun muassa keskeinen asema Jens Otto Kragin vuonna 1965 perustamassa naiskomissiossa, jonka tehtävä oli edistää naisten yhteiskunnallista tasa-arvoa. Komission työn tuloksena perustettiin useita instituutioita kehittämään ja valvomaan tasa-arvotyötä julkisessa elämässä. Siitä lähtien sukupuolten tasa-arvon tavoitteleminen oli keskeinen osa Tanskan virallista politiikkaa, jota toteutettiin yli puoluerajojen. Myös EU-jäsenyyden myötä tulleet tasa-arvodirektiivit edistivät työtä.

Uusi vuosituhat Naisliitto koki takaiskuja 2000-luvun alussa. Anders Fogh Rasmussenin konservatiiviset hallitukset leikkasivat tasa-arvotyöstä, koska monien oikeistopoliitikkojen mielestä tasa-arvo oli jo saavutettu, osan mielestä jopa mennyt liian pitkälle. Samalla järjestön jäsenmäärä pieneni huomattavasti, ja se joutui jopa harkitsemaan jäsenlehtensä, vuodesta 1885 ilmestyneen Kvinden og Samfundetin lakkauttamista. Järjestö sai kuitenkin uutta virtaa 2010-luvulla uudesta nuoresta sukupolvesta, joka hyödynsi onnistuneesti muun muassa sosiaalista mediaa. Vuonna 2023 naisliitolla oli noin tuhat jäsentä.

Puheenjohtajat

1871–1872: Matilde Bajer 1872–1872: Severine Casse 1872–1883: Caroline Testman 1883–1887: Marie Rovsing 1887–1890: Kirstine Frederiksen 1890–1890: Anne Bruun (vt.) 1890–1892: Kirstine Frederiksen 1892–1893: Birgitte Berg Nielsen (vt.) 1893–1894: Kirstine Frederiksen 1894–1910: Jutta Bojsen-Møller 1910–1912: Marie Riising-Rasmussen 1912–1918: Astrid Stampe Feddersen 1918–1921: Julie Arentholt 1921–1922: Gyrithe Lemche 1922–1924: Karen Hessel 1924–1931: Elisa Petersen 1931–1936: Marie Hjelmet 1936–1941: Edel Saunte 1941–1943: Andrea Hedegaard 1943–1947: Ingrid Larsen 1947–1948: Margrethe Petersen 1948–1951: Erna Sørensen 1951–1956: Hanne Budtz 1956–1958: Karen Rasmussen 1958–1964: Lis Groes 1964–1966: Ingre Wilfred Jensen 1966–1968: Nathalie Lind 1968–1968: Grete Munk (vt.) 1968–1971: Eva Hemmer Hansen 1971–1974: Grete Munk 1974–1981: Grethe Fenger Møller 1981–1983: Jytte Thorbek 1983–1987: Helle Jarlmose 1987–1991: Lene Pind 1991–1993: Benthe Stig 1993–1995: Brita Foged 1995–1999: Lenie Persson 1999–1999: Agnete Munck (vt.) 1999–2011: Karen Hallberg 2011–2019: Lisa Holmfjord 2019–2022: Helena Gleesborg Hansen 2022– Maria Søndergaard

Lähteet

Aiheesta muualla

Järjestön verkkosivut

Luokka:Naisjärjestöt Luokka:Tanskalaiset järjestöt