Sosialistisen Työväen ja Pienviljelijäin Vaalijärjestö (STPV) oli suomalainen puolueenkaltainen organisaatio, joka perustettiin viranomaisten lakkauttaman Suomen Sosialistisen Työväenpuolueen (SSTP) seuraajaksi vuonna 1924. Sosialistisen työväen ja pienviljelijäin vaaliliitto osallistui eduskuntavaaleihin 1924, 1927 ja 1929 saaden 10,4–13,5 prosenttia äänistä. Sosialistisen työväen ja pienviljelijäin eduskuntaryhmä kokosi parhaimmillaan 23 kansanedustajaa.
Liikkeen organisaatio koostui työväen paikallisjärjestöistä, työväen ja pienviljelijäin yhdistyksistä, vaalijärjestöistä ja opintojärjestöistä. Paikallisia vaalijärjestöjä johtivat vaalineuvostot, joiden toimeenpanevia elimiä olivat vaalikomiteat. Valtakunnallista toimintaa ohjasi Helsingin työväen vaalikomitean maatakäsittävä jaosto ja linja määriteltiin maatakäsittävissä sekä alueellisissa neuvottelukokouksissa. Yhdistyksiä oli yhteensä noin viisi sataa. Järjestöjen alueellinen kattavuus oli pienempi kuin SSTP:llä, sillä lakkautettujen työväenyhdistysten tilalle ei yleensä onnistuttu perustamaan elinvoimaisia kaupunginosa- ja kyläjärjestöjä.Saarela 2008, s. 76–84, 148–149. Liikkeen pää-äänenkannattaja oli Työväenjärjestöjen Tiedonantaja (1923–1930), jonka lisäksi ilmestyi kuusi alueellista sanomalehteä, aikakauslehtiä, tilapäisjulkaisuja ja järjestölehtiä.Saarela 2008, s. 119–131.
STPV lähiyhteisöineen oli suomalaisen kommunismin julkinen haara. Vaalijärjestö oli osa liikettä, joka toimi samanaikaisesti myös laittomasti ja toisaalta avoimesti Neuvostoliitossa. Viranomaisten kieltämä Suomen Kommunistinen Puolue (SKP) pyrki ohjaamaan järjestöä maanalaisen verkostonsa avulla, mutta sen piiriin mahtui myös käsityksiä, jotka eivät täysin seuranneet bolševismin kaavoja. Vaalijärjestöjen käytännön toiminnassa Kommunistisen internationaalin oppeja sovellettiin Suomen työväenliikkeen perinteen pohjalta. Viranomaiset lakkauttivat vaalijärjestön ja muut suomalaisen kommunismin yhdistykset vuonna 1930, jolloin liike menetti mahdollisuutensa mielipiteiden julkiseen esittämiseen.Saarela 2008, s. 22–23. Äärivasemmisto ei voinut osallistua vaaleihin ennen sotien päättymistä.
Pienviljelijä-sanan lisääminen vaaliliittojen ja eduskuntaryhmän nimiin oli osa Kominternin työväen ja talonpoikien liittoutumista korostanutta politiikkaa, jonka merkitystä myös SKP alkoi painottaa uudella tavalla vuodesta 1923 alkaen. Maanviljelijäväestön suosiota tavoitellut puolue luopui kaiken maan sosialisoimisvaatimuksesta, tunnusti perinnöllisen maanomistusoikeuden ja vaati lisämaita pientilallisille sekä maata maattomille. Kyse oli kommunistien mielestä kahdesta erillisestä yhteiskuntaluokasta, mitä korostettiin muotoilulla ”sosialistinen työväki ja pienviljelijät”.Saarela 2008, s. 303–307.
Historia ja järjestörakenne Suomen Työväenpuolueeksi nimensä vaihtanut SSTP lakkautettiin elokuussa 1923 ja puolueen johtohenkilöt pidätettiin. Vapaiksi jääneet ryhtyivät pian jatkamaan toimintaa. Helsingin työväen paikallisjärjestö perustettiin 5. syyskuuta korvaamaan puolueen elimiä. Vuoden loppuun mennessä paikallisjärjestöjä perustettiin myös seitsemälle muulle paikkakunnalle.Saarela 2008, s. 46–47. 19. syyskuuta 1923 aloitti ilmestymisensä Helsingissä Työväenjärjestöjen Tiedonantaja ja vielä samassa kuussa nuorille suunnattu kaunokirjallinen Liekki. Vasemmiston kirjapainot oli suljettu, joten painopaikkojen löytäminen oli vaikeaa. Oikeisto vaati lehtiä lakkautettaviksi ja uhkaili niitä painaneita yhtiöitä.Saarela 2008, s. 35–38. Liike osallistui joulukuun kunnallisvaaleihin ammatillisesti järjestäytyneen työväen vaaliliittoina.
Presidentti Ståhlberg hajotti eduskunnan tammikuussa 1924. SSTP:n kannattajat osallistuivat huhtikuun vaaleihin (sosialistisen) työväen ja pienviljelijäin vaaliliittoina, joiden toimintaa koordinoimaan muodostettiin Sosialistisen Työväen ja Pienviljelijäin Vaalijärjestö. Vaalien jälkeen pidetyssä vaalipiirien edustajien kokouksessa toimintaa päätettiin jatkaa kyseisen organisaation pohjalta. Uuden puolueen perustamista pohdittiin, mutta verkostomainen komiteamalli todettiin paremmaksi. Valintaan vaikutti pelko viranomaisten mahdollisista toimenpiteistä ja toisaalta SKP:n johdon joukkopuolueita väheksynyt asenne. Hovioikeuden kesäkuussa antama päätös SSTP:n (ja sen perusjärjestöjen) lakkauttamisesta ja puheet uusista kielloista vahvistivat ajatusta puolueen mahdottomuudesta. Edustajakokouksen valitsema uusi keskusvaalikomitea kehotti perustamaan kaikkialle työväen ja pienviljelijäin yhdistyksiä sekä paikallisjärjestöjä. Järjestöjä syntyi loppuvuonna myös niille paikkakunnille, joilla oli aiemmin odoteltu tietoa vanhan yhdistyksen kohtalosta. Marraskuussa 1924 Helsingissä pidettyyn sosialistisen työväen ja pienviljelijäin neuvottelukokoukseen otti osaa 48 edustajaa 28 paikkakunnalta. Kokous kehotti muodostamaan paikallisjärjestöistä entisten kunnallisjärjestöjen kaltaisia elimiä.Saarela 2008, s. 63–73.
Viipurin läänin työväen piirijärjestö perustettiin loppuvuonna 1924. Viipurin esimerkki otettiin malliksi eduskuntaryhmän koollekutsumassa kokouksessa huhtikuussa 1925 ja piirijärjestöt perustettiin toukokuussa Kuopioon, Vaasaan ja Ouluun. Piirien perusjärjestöiksi päätettiin muodostaa työpaikkajärjestöjä sekä maaseudulla paikallisjärjestöjä, kyläkomiteoita ja kirjallisuusrenkaita. Piirien kehittäminen lopetettiin kuitenkin jo syksyllä viranomaisten vainotoimenpiteiden voimistuttua. Piirit, paikallisjärjestöt sekä työväen ja pienviljelijäin yhdistykset käytännössä sulautettiin vaalijärjestöihin. Vaalineuvostoista ja -komiteoista tehtiin alueellisia keskuselimiä. Järjestäytymisen muodot kuitenkin vaihtelivat jonkin verran paikkakunnittain.Saarela 2008, s. 76–79.
Työpaikkojen vaalijärjestöjä perustettiin vuoden 1926 alkuun mennessä noin 30–40, mutta toiminta työpaikoilla oli hankalaa eikä noussut suureen suosioon. Työpaikkajärjestötkin kokoontuivat usein työpaikan ulkopuolella. Keväästä 1926 alkaen perustettiin suurimpiin kaupunkeihin ammattialakohtaisia vaalijärjestöjä. Erilaisia vaalijärjestöjä oli yhteensä ainakin 162. Monilla paikkakunnilla toiminta järjestettiin vaalijärjestöjen sijaan ensisijaisesti paikallisjärjestöjen toimesta. Työväen paikallisjärjestöjä muodostettiin ainakin 111. Maaseudulla tyydyttiin usein pelkkiin työväen ja pienviljelijäin yhdistyksiin, joita toimi yhteensä noin kaksi sataa. Kyseisistä yhdistyksistä 148 toimi Kuopion läntisen vaalipiirin kunnissa.Saarela 2008, s. 79–83, 101.
Selvä enemmistö Suomen Ammattijärjestöön järjestäytyneistä työläisistä kannatti STPV:n edustamaa linjaa. SAJ:hin kuului kuitenkin vain noin 20–25 prosenttia työläisistä.Saarela 2008, s. 221–222.
Vuonna 1929 STPV:n vaikutuspiiristä irtautui Suomen työväen vasemmistoryhmä, joka kritisoi kommunistien jyrkkää politiikkaa ja liiallista vaikutusvaltaa. Kiistat liittyivät varsinkin vasemmiston hallitsemassa SAJ:ssä tehtyihin ratkaisuihin, joiden seurauksena sosialidemokraatit irtautuivat järjestöstä loppuvuodesta 1929 alkaen.
Naiset Kommunistinen liike korosti miesten ja naisten yhteistoimintaa järjestöissä. Käytännössä erillisen naistoiminnan merkitys kuitenkin tunnustettiin. Vuonna 1925 aloitti toimintansa Suomen työläis- ja talonpoikaisnaisten edustajaliike, jonka periaatteet omaksuttiin Neuvostoliitossa parisen vuotta aiemmin aloitetusta toiminnasta. Liike painotti järjestäytymättömien naisten vetämistä mukaan, mutta käytännössä siitä muodostui yhdysside, joka mahdollisti kommunistinaisten yhteisten asioiden käsittelyn. Paikallistasolla liikettä tärkeämpiä naistoiminnan muotoja olivat kuitenkin useammin kokoontuneet käsityö- ja ompeluseurat, joilla oli myös huomattavaa taloudellista merkitystä.Saarela 2008, s. 88–91.
Nuoriso SSTP:n nuoret kannattajat perustivat toukokuussa 1923 Sosialistisen nuorisoliiton (SNL) huhtikuussa lakkautetun Suomen sosialidemokraattisen nuorisoliiton (SSN) tilalle. Viranomaiset katsoivat SNL:n jatkaneen SSN:n toimintaa ja myös uusi järjestö kiellettiin loppuvuonna 1925. SNL:n jälkeen vaalijärjestöä kannattanut nuoriso toimi muun muassa opintoyhdistysten ja tilapäiskomiteoiden avulla. Osa järjestäytyi alkuvuonna 1925 perustettuun salaiseen Suomen kommunistiseen nuorisoliittoon.
Suhde SKP:hen Julkisen vasemmistoliikkeen komiteoihin perustunut organisaatiorakenne otettiin käyttöön SKP:n vaatimuksesta. Puhdasoppisuutta korostanut Neuvostoliitossa oleskellut puoluejohto oli tyytymätön Suomessa julkisesti toimineisiin ja halusi kontrolloida liikettä tarkemmin. Ensisijaiseksi järjestäytymismuodoksi määriteltiin työpaikkasolut, joiden nähtiin soveltuvan nykyaikaisen luokkataistelun tarpeisiin perinteistä alueellisesti järjestäytynyttä joukkopuoluetta paremmin. SKP asetti painopisteen maanalaiseen organisaatioon, jonka avulla erilaisia kampanjoita ja liikkeitä pyrittiin johtamaan. Leninistiseen etujoukkoajatteluun sitoutuneen SKP:n mukaan puolueen elimillä oli aina ensisijainen päätösvalta liikkeen muihin toimintoihin nähden. Asennoituminen liittyi Kominternissä 1920-luvun puolivälissä omaksuttuun vaatimukseen puolueiden bolševisoimisesta. SKP:n Suomen byroon asema liikkeessä vahvistuikin rakenteen myötä, mutta organisaation löyhyys vähensi työläisten kiinnittymistä siihen. Vaatimus puhdasoppisuudesta puolestaan vaikeutti kannatuksen laajentamista ydinryhmän ulkopuolelle. Tauno Saarelan mukaan SKP ”ylikorosti illegaalisuuden merkitystä” pelätessään johtoaseman menettämistä julkisille järjestöille. Saarela 2008, s. 44–45, 63–84, 101, 107–109, 142–144, 148–150, 162.
Vaalijärjestön maatakäsittävillä ja alueellisilla neuvottelukokouksilla oli SKP:n Neuvostoliitossa pidettyjä kokouksia suurempi merkitys julkisen liikkeen ajankohtaisten kantojen muotoilussa.Saarela 2008, s. 148–149. Sosialistisen työväen ja pienviljelijäin eduskuntaryhmä piti SKP:n ohjeiden vastaisesti päätöksenteon itsellään eikä aina noudattanut puolueen neuvoja. Eduskuntaryhmällä oli merkittävä asema liikkeen suomalaisen haaran kantojen julkituomisessa ja muotoilussa. SKP laati osan ryhmän puheista ja aloitteista. Vuodesta 1926 alkaen ryhmässä toimi puoluefraktio.Saarela 2008, s. 153–159.
Lehdistö Liikkeen pää-äänenkannattaja Työväenjärjestöjen Tiedonantaja perustettiin syyskuussa 1923 ja se oli vasemmiston ainoa sanomalehti seuraavaan kesään asti. Kirjapainojen vapauduttua toimintakielloista aloittivat ilmestymisensä Pohjan Voima Oulussa, Työn Ääni Vaasassa ja Savon Työ Kuopiossa. Alkuvuonna 1927 aloittivat Työväen Lehti Tampereella, Työ Viipurissa ja ruotsinkielinen Nya Folkbladet Vaasassa. Tiedonantajalla oli yli 10 000 tilaajaa kesästä 1925 alkaen. Aluelehdistä suurin levikki oli Pohjan Voimalla (parhaimmillaan 7 370) ja pienin Nya Folkbladetilla (900–1000). Lehdet saivat usein painokanteita, jotka johtivat myös toimittajien vankeustuomioihin. Painoyhtiöihin kohdistuneen lakkauttamisvaaran vähentämiseksi lehtien kustantajiksi merkittiin kirjapainojen sijaan yksityishenkilöitä. Järjestely aiheutti runsaasti ongelmia, kun lehtien velat kaatuivat yhtiöiden niskaan. Liikkeen painoista suurin oli Helsingissä Kotkankadulla toiminut Osakeyhtiö Työ.