pienois|Orinocon altaassa elävät yanomamit harjoittavat kaskiviljelyä ja elävät pienissä puolipysyvissä kylissä. Kansaan kuuluu yli henkeä, joille Brasilian hallitus on osoittanut lähes neliökilometrin laajuisen reservaatin. Alue käsittää kuitenkin vain noin kolmanneksen yanomamien perinteisestä kotiseudusta, eikä hallitus valvo alueen turvallisuutta kunnolla.

Etelä-Amerikan sademetsien intiaanit ovat Etelä-Amerikan trooppisen metsäalueen alkuperäiskansoja, joiden yhteiskunnat, kielet ja elinkeinot ovat hyvin monimutoisia. Kulttuuripiiri käsittää Guayanan, Surinamen, Ranskan Guayanan ja Brasilian sekä laajoja kaistaleita useista muista valtioista. Ennen eurooppalaisten saapumista alueella eli miljoonia ihmisiä, mutta siirtomaavallan myötä alkuperäisväestön määrä väheni jyrkästi sotien, tautien ja syrjinnän seurauksena.

Alkuperäiskansojen elämäntapa perustui monipuolisiin elinkeinoihin, kuten kaskiviljelyyn, metsästykseen, kalastukseen ja keräilyyn. Yhteiskunnat olivat usein pieniä ja hajautettuja, mutta ne solmivat liittoumia ja harjoittivat vilkasta kauppaa. Kulttuurit erosivat toisistaan muun muassa asumuksien, sukulaisuuskäsitysten, uskomusten ja rituaalien osalta. Uskonto oli animistista, ja šamaanit toimivat yhteisöjen hengellisinä johtajina ja parantajina. Inhimillinen toiminta muokkasi myös alueen ekosysteemiä. Amazonin sademetsään on perinteisesti suhtauduttu harvaan asuttuna ja lähes luonnontilaisena alueena, mutta tuoreempi tutkimus on osoittanut alkuperäiskansojen harjoittaneen laajaa maataloutta, viljelykasvien kesyttämistä ja maanparannusta.

Vaikka monet alkuperäiskansat ovat vuosisatojen saatossa kadonneet tai sulautuneet valtaväestöön, osa on säilyttänyt perinteitä ja elämäntapoja vaihtelevin tavoin. Nykyisin osa yhteisöistä elää eristäytyneinä, osa on sopeutunut osittain valtaväestön yhteiskuntaan ja osa toimii välittäjänä kulttuurien välillä. Alueen alkuperäiskansat ovat kohdanneet merkittäviä muutoksia, mutta samalla ne ovat säilyttäneet monia kulttuurisia piirteitään nykyaikaan asti. Amazonin altaan alkuperäiskansoihin kuuluu nykyään joitakin satoja tuhansia ja laajemman sademetsäalueen kulttuuripiirin yli miljoona henkeä.

Väestö pienois|Amazonin sademetsäalue tummanvihreällä ja Amazonin allas vaaleanvihreällä.

Etelä-Amerikan trooppisten metsien kultuurialue käsittää Guayanan, Surinamen ja Ranskan Guayanan kokonaisuudessaan ja lisäksi suurimman osan Brasiliasta. Siihen kuuluvat myös Venezuelan, Kolumbian, Ecuadorin, Perun, Bolivian ja Paraguayn itäosat sekä Argentiinan koillisin kolkka.

Alueen alkuperäisväestö on etnisesti ja kielellisesti erittäin monimuotoinen. Alueella puhutaan satoja kieliä, eivätkä sukulaiskielten puhujien asuinalueet välttämättä ole maantieteellisesti yhtenäisiä. Monien alkuperäiskansojen kulttuuriin kuuluu liikkuva elämäntapa ja säännöllinen vuorovaikutus muiden kansojen kanssa, minkä seurauksena eri taustoista tulevien ryhmien kulttuurit voivat muistuttaa toisiaan tai moninaisten vaikutteiden pohjalta syntyy uusia perinteitä.

Trooppisen metsäalueen väkiluku oli 1400-luvun lopulla ainakin noin kahdeksan miljoonaa. Väestöntiheys oli alhainen. Espanjalaiset, portugalilaiset ja hollantilaiset valloittivat 1500-luvulla suuria osia Etelä-Amerikasta. Monet alkuperäiskansat tuhoutuivat sotien ja kulkutautien seurauksena lähes kokonaan. Toiset sopeutuivat osaksi uudenlaista siirtomaa-ajan yhteiskuntaa. Suurimmat mullistukset koettiin rannikolla, jonka eurooppalaiset valloittivat ensimmäisenä. Syrjäseuduilla alkuperäiskansojen perinteinen elämäntapa säilyi paremmin.

1500-luvun jälkeen trooppisen metsäalueen alkuperäiskansat ovat suurelta osin sulautuneet Etelä-Amerikan eurooppalais- ja afrikkalaistaustaiseen väestöön tai jääneet pieneksi vähemmistöksi. Brasiliassa alkuperäiskansoihin kuuluu runsas miljoona ihmistä eli alle prosentti väestöstä, Guayanassa noin ihmistä (10,5 %), Surinamessa noin ihmistä (3,8 %) ja Ranskan Guayanassa noin ihmistä (4 %). Chris C. Parkin (1992) mukaan Amazonin altaan alkuperäiskansojen väkiluku oli vuonna 1900 laskenut noin miljoonaan ja 1980-luvulla vain noin henkeen.

Metsäalueen pohjoisrannikon alkuperäiskansat kuuluvat lähinnä arawakki- ja karibikansoihin. Tupit asuttavat suuria alueita Amazonin altaassa ja eteläisissä metsissä. Trooppisella metsäalueella elää myös lukuisia pienempiä kansoja.

Esikolumbiaaniset kulttuurit

Elinkeinot

pienois|pysty|Hollantilaisen taiteilijan näkemys arawakkien kylästä 1860-luvun alussa.

Trooppisen metsäalueen perinteisiä elinkeinoja ovat maanviljely, metsästys, kalastus ja keräily. Suurin osa alueen kansoista harjoitti niitä kaikkia. Maatalouden merkitys suhteessa muihin elinkeinoihin vaihteli, mutta vain harvat kansat harjoittivat pelkästään metsästystä ja keräilyä. Tärkeimmät viljelykasvit olivat maniokki ja muut juurimukulat, läntisellä metsäalueella myös maissi. Ainoa kotieläin oli kesykoira.

Useimpien alkuperäiskansojen elämäntapa ei ollut täysin nomadinen eikä täysin pysyvä. Metsästäjä-keräilijät saattoivat pysyä yhdessä paikassa vain muutaman päivän. Viljelijät asuivat kylissä, mutta varsinkin karummilla seuduilla he vaelsivat vuodenkierron mukaan: kuivina kausina metsästettiin ja sadekausina viljeltiin maata. Kylät eivät yleensä olleet pysyviä, sillä muutaman vuoden viljelyn jälkeen maaperä köyhtyi ja kylää oli siirrettävä. Talot rakennettiin yleensä piiriin keskusaukion ympärille. Maloca on nimitys suurelle talolle, jossa asui jopa yli 200 ihmistä. Niitä suosittiin varsinkin pohjoisrannikolla ja Amazonian luoteisosassa. Kosteimmilla alueilla talot rakennettiin usein paalujen päälle. Talojen seinät rakennettiin yleensä puusta ja katto palmunlehdistä tai ruohosta. Kivitaloja ei trooppisten sademetsien alueella rakennettu.

Historiankirjoitus on perinteisesti kuvannut Etelä-Amerikan sademetsät harvaan asuttuna, lähes luonnontilaisena alueena. Todellisuudessa ihmisen vaikutus alueen ekosysteemeihin oli jo esikolumbiaanisella ajalla voimakas. Osin tai kokonaan domestikoituja Amazonian kotoperäisiä viljelykasveja oli yli 80. Maan laatua parannettiin järjestelmällisesti esimerkiksi keramiikan sirpaleilla. Viljely perustui kaskeamiseen. Puut kaadettiin kivikirvein, niiden annettiin kuivua ja ne sytytettiin tuleen. Kaskimaasta saatiin enintään kuusi satoa, minkä jälkeen sen annettiin metsittyä uudelleen. Kaskiviljely ei kyennyt ylläpitämään suurta väestöntiheyttä tai pysyvää asutusta. Maa oli sitä asuttavan heimon, klaanin tai kylän yhteisomistuksessa. Se jaettiin perheiden tai pienten ryhmien viljeltäväksi tai metsästys- ja kalastusalueeksi.

Aseet, työkalut ja korut olivat käyttäjiensä yksityisomaisuutta. Kanootit ja muut isommat käyttötarvikkeet olivat yhteisomistuksessa. Anteliaisuutta arvostettiin suuresti. Metsästäjän odotettiin jakavan saaliinsa omien perheenjäsentensä ja muiden perheiden kanssa, ja lahjojen jakaminen oli keskeinen osa heimojen välistä diplomatiaa. Vaihtokauppa oli vilkasta varsinkin rannikolla ja sisämaan pohjoisosissa. Kauppa synnytti heimojen välistä työnjakoa: arawakit erikoistuivat keramiikkaan, karibit puuvillaan ja Orinocon yläjuoksun kansat punaisen väriaineen tuotantoon. Xingun yläjuoksulla jokainen heimo erikoistui tiettyihin tuotteisiin.

Aineellinen kulttuuri Työkalut valmistettiin kasvi- ja eläinmateriaaleista. Työkaluiksi tai aseiksi soveltuvat kivilajit ovat trooppisella metsäalueella harvinaisia. Metalliesineitä työstettiin vain Andien sivilisaation lähialueilla. Kauppareittejä pitkin metalliesineet saattoivat harvaseltaan päätyä myös itään ja pohjoiseen. Yleisimmin käytetty metalli oli kupari.

Metsästyksessä käytettiin harppuunaa, jousta, puhallusputkea, vipukeihästä ja erilaisia ansoja. Kalastuksessa suosittiin myrkkyjä, jotka tappoivat tai tainnuttivat kalan mutta eivät tehneet siitä syömäkelvotonta. Pääasiallinen sota-ase oli jousi, mutta myös nuijia ja keihäitä käytettiin.

Metsäkulttuurien keramiikka oli korkeatasoista, vaikka dreijaa ei tunnettukaan. Keramiikkaa valmistivat lähinnä viljelijäryhmät. Vaeltavat ryhmät suosivat astioina pullokurpitsan kuoria sekä kasvikuiduista punottuja pusseja ja koreja. Punomalla valmistettiin myös seuloja, viuhkoja, mattoja ja muita kotitaloustarpeita. Materiaalina käytettiin palmunlehtiä ja bambua.

Vaatetus oli yleensä vähäistä, mutta kehrääminen ja kutominen taidettiin. Apuna käytettiin yksinkertaista värttinää ja niisiä. Puuvilla kasvaa Etelä-Amerikassa luonnonvaraisena, mutta sitä myös viljeltiin. Siitä valmistettiin paitoja, mekkoja, vöitä ja riippumattoja. Varsinkin Bolivian itäosissa kangasta valmistettiin pehmeäksi hakatusta kaarnasta.

Koristautumisessa suosittiin sulkia ja kehon maalaamista. Mundurukut ja monet arawakkikansat harjoittivat tatuoimista. Karibit, tupit, mundurukut ja kaaporit tunnetaan taitavasti työstetyistä sulka-asusteistaan. Korut ja koriste-esineet eivät yleensä esittäneet mitään vaan niiden ulkomuoto oli geometrinen. Guaranit, Xingun yläjuoksun heimot, Araguaian karajat ja eräät muut kansat valmistivat uskonnollisissa tansseissa käytettyjä kasvonaamioita, jotka esittivät eläimiä, jumalia ja tarujen sankareita.

Yhteiskunta

pienois|Ilmakuva Acressa elävästä eristyksissä elävästä alkuperäiskansasta.

Metsäalueen alkuperäiskansoilla ei ollut valtioita tai muita keskitettyjä poliittisia järjestelmiä. Heillä ei yleensä myöskään ollut perinnöllisiä yhteiskuntaluokkia tai erillistä papistoa tai ammattisotilaita. Merkittävin poikkeus olivat arawakit, joilla oli perinnöllinen aatelisto. Muissa kulttuureissa päällikön sukulaiset saattoivat joskus muodostaa etuoikeutetun yläluokan. Jotkut heimot jakaantuivat klaaneihin, joilla usein oli keskinäinen arvojärjestys. Yhteisöön saattoi kuulua myös muiden heimojen jäseniä, joita kohdeltiin ulkopuolisina. Sodissa saatuja vankeja kohdeltiin joskus orjina, joita käytettiin työvoimana tai harvemmin ihmisuhreina. Orjuus oli yleisintä metsäalueen pohjoisosissa.

Suurin osa väestöstä kuului pieniin heimoihin, mutta Atlantin rannikolla ja suurten jokien laaksoissa oli jopa asukkaan kyliä. Saman kielen puhujat tai kulttuurisesti samankaltaiset heimot tekivät toisinaan yhteistyötä, mutta esiintyi myös sukulaiskansojen välisiä sotia. Kansat liittoutuivat joskus yhteistä vihollista vastaan, mutta pysyviä liittokuntia ei ollut. Liittolaisheimojen välillä saattoi harvoissa tapauksissa olla yhteisiä maaomistuksia. Rio Negron arawakit ja tucanot lujittivat heimojen välisiä siteitä avioliitoin. Varsinaista lainsäädäntöä ei ollut, ja yhteiskunta perustui moraalisiin velvoitteisiin. Niiden noudattamista ei yleensä valvottu eikä niiden rikkomisesta rangaistu.

Suurin osa alkuperäiskansoista harjoitti moniavioisuutta, joka yleensä oli polygyniaa eli monivaimoisuutta. Useiden puolisojen ottaminen oli yleensä sallittua vain päälliköille ja muille arvostetuille mehille. Erityisen yleistä moniavioisuus oli jívarokansan keskuudessa, sillä rituaalinen sodankäynti johti voimakkaaseen sukupuolten epäsuhtaan. Monet jívaromiehet ottivat vaimoikseen kaksi tai useampia siskoksia. Muutamat kansat olivat yksiavioisia. Polyandriasta tunnetaan hyvin vähän esimerkkejä. Monet heimot jakautuivat perinnöllisiin klaaneihin, joiden jäsenet eivät saaneet avioitua. Pohjoisrannikolla ja Rio Negron alueella puoliso tuli etsiä oman heimon ulkopuolelta. Eteläisen Mato Grosson terenat sen sijaan sallivat vain heimon sisäiset avioliitot. Monet kansat suosivat serkusavioliittoja, joissa aviopuolisot olivat eri sukupuoliin kuuluvien sisarusten lapsia, kun taas samaa sukupuolta olleiden vanhempien lasten liitot olivat kiellettyjä.

Sukulaisuus määrittyi vaihtelevasti isä- tai äitilinjassa. Patrilineaarinen perimys oli yleisempää, mutta myös matrilineaarisia yhteisöjä esiintyi kaikkialla Etelä-Amerikassa.