Kurjuuskirjallisuus, myös kärsimyskirjallisuus, kärsimysporno tai traumaporno (engl. Misery literature tai Misery lit), on kirjallisuuden laji, joka keskittyy traumaattisiin kokemuksiin, henkiseen ja fyysiseen hyväksikäyttöön, köyhyyteen tai muihin koettelemuksiin, joita päähenkilöt – tai autofiktion ja muistelmien tapauksessa kirjoittajat itse – ovat väitetysti kokeneet.

Genren teokset alkavat tyypillisesti lapsuudesta, ja niissä esiintyy kaltoinkohtelua sekä hyväksikäyttöä tai laiminlyöntiä, jonka tekijänä on aikuinen auktoriteettihahmo, usein vanhempi tai huoltaja. Tarinat huipentuvat tavallisesti emotionaaliseen purkautumiseen tai tilanteesta pakenemiseen, vaikka varsinaista onnellista loppua ei ole. Ne on usein kirjoitettu minä-muodossa.

Kurjuuskirjallisuus-genrestä on paljastunut useita kirjallisia huijauksia, joissa tosiksi väitetyt kertomukset tuskallisista menneisyyden kokemuksista ovat osoittautuneet sepitetyiksi valemuistelmiksi.

Kurjuuskirjallisuuden suosio on lisääntynyt 2000-luvulla, ja samoin ovat lisääntyneet kirjalliset väärennökset. Traagiset omaelämäkerrat kiinnostavat lukijoita ja ovat tuottoisia kustantamoille, sillä ne herättävät kiinnostusta myös mediassa, joka mielellään esittelee kirjailijoiden teoksia vasten heidän elämäänsä.Oja, Outi (2013): Kurjuuskirjallisuudesta terapiaa. Kritiikin uutiset 4/2013. Viitattu 19.6.2025 Traumataloudessa traumaa käytetään lukijoiden tunteiden lypsämiseen sekä shokin ja sensaatioon aiheuttamiseen. Traumaattiset ”tositarinat” ja yksilön kokemuksiin palautuvat yksinkertaiset muutostarinat vetoavat yleisöön.

Yleinen kritiikki lajia kohtaan on, että sen viehätys perustuu tirkistelynhaluun ja uteliaisuuteen sekä moraalisen paheksunnan ja kiihottavuuden yhdistelmään.

Vuonna 2007 kurjuuskirjallisuutta kuvailtiin kirjamaailman suurimmaksi kasvusektoriksi. Brittiläinen kirjakauppaketju Waterstone’s perusti oman Painful Lives -osaston; Borders seurasi esimerkkiä nimikkeellä Real Lives. W H Smith -ketjussa osasto on nimeltään Tragic Life Stories; näin vältettiin valinta siitä, pitäisikö kirjat luokitella kaunokirjallisuudeksi vai tietokirjallisuudeksi.

Kirjalliset huijaukset Lajityyppiä tutkineet Sanna Nyqvist ja Outi Oja ovat kiinnittäneet huomiota siihen, kuinka monenlaiset huijaukset kietoutuvat usein toisiinsa: sama kirjailija plagioi, väärentää ja sepittää traagisia tarinoita. Heidän mukaansa ”väärentäminen liittyy usein huomion hakemiseen ja oman identiteetin rakentamiseen liian pitkälle menevän samastumisen avulla”. Identiteettihuijaukset ovat yksi tyypillinen huijauksen muoto kirjallisuudessa.

Holokausti on ollut useiden kirjallisten huijausten aihe: tekijät ovat joko valheellisesti väittäneet olleensa sen uhreja tai vääristelleet omia kokemuksiaan. Tällaisia teoksia ovat muun muassa Jerzy Kosinskin Kirjava lintu (1965), Binjamin Wilkomirskin Bruchstücke: Aus einer Kindheit 1939–1948 (1995), Misha Defonsecan Misha: A Mémoire of the Holocaust Years (1997, suom. Susilapsi) ja Herman Rosenblatin Angel at the Fence (julkaisua suunniteltiin vuodelle 2009, mutta se peruttiin).

Binjamin Wilkomirskin mukaan on nimetty myös Wilkomirski syndrome, joka viittaa ilmiöön, jossa ei-juutalaiset esiintyvät juutalaisina holokaustiselviytyjinä.

Kaksi amerikkalaista moraalipaniikkia synnyttänyttä teosta ovat Flora Rheta Schreiberin Sybil (1973, suom. Sybil – todellisuuteen perustuva kertomus naisesta, jolla oli 16 eri persoonallisuutta) ja Lawrence Pazderin Michelle remembers (1980). Sybil kertoo ”tositarinan” monipersoonahäiriötä (nyk. dissosiatiivinen identiteetthäiriö) sairastavasta Sybilistä ja hänet ”parantavasta” psykoanalyytikosta Cornelia B. Wilburista. Sekä Sybil että Michelle remembers toivat esiin ajatusta tukahdutetuista muistoista ja unohdetuista lapsuudentraumoista. Sybilistä tehtiin myös televisioelokuva, ja kirjan ja elokuvan myötä monipersoonahäiriödiagnoosit lähtivät nousuun,”Multiple Personality Disorder - You're Wrong About”. 2018-10-01. en kun taas Michelle remembers -kirjaa pidetään saatananpalvontapaniikin alkusysäyksenä.. https://yourewrongabout.buzzsprout.com/1112270/episodes/3883895-quarantine-book-club-michelle-remembers-week-1 Molempien teosten totuuspohjaisuus on sittemmin kiistetty. Journalisti Debbie Nathan käsittelee teoksessaan Sybil Exposed sitä, miten psykoanalyytikko Wilbur, Sybilin esikuvana toiminut Shirley Mason, sekä Sybil-teoksen kirjoittanut Schreiber toteuttivat osin tiedostaen, osin itsepetoksen vallassa huijauksen myydäkseen kirjoja, elokuvaa ja muita tuotteita kiihottavan tarinan avulla.

Amerikkalainen Laurel Rose Willson on esiintynyt sekä saatanallisen rituaalihyväksikäytön että holokaustin uhrina. Hän kirjoitti Lauren Stratfrod -nimellä vuonna 1988 kirjan Satans Underground. Paljastuttuaan hän alkoi esiintyä Laura Grabowski -nimisenä keskitysleiriselviytyjänä. Hän myös esiintyi yhdessä toisen holokaustimuistelmat kirjoittaneen huijarin, Binjamin Wilkomirskin, kanssa. Stratfordina hän kirjoitti "omaelämäkerran" Stripped Naked myös monipersoonahäiriöstään.

Myös monet omaelämäkerrat, joissa kuvataan lapsuuden kurjuutta väkivaltaisten vanhempien, huumeidenkäytön tai sairauksien vuoksi, ovat paljastuneet huijauksiksi – näitä ovat muun muassa Beatrice Sparksin Go Ask Alice (1971, suom. Ruohoa, lunta), JT LeRoyn The Heart Is Deceitful Above All Things (2001, suom. Petollinen on ihmissydän), Kathy O’Beirnen Kathy’s Story (2005) sekä Margaret Seltzerin Love and Consequences (2008).

Yhdysvaltalaisen Dave Pelzerin teos A Child Called ”It” (1995, suom. Pimeän poika) kuvaa Pelzerin alkoholisti-äidin harjoittamaa väitettyä hyväksikäyttöä. Pelzer julkaisi teokselle myös kaksi jatko-osaa, jotka kaikki kuvaavat lapsuuden traumoista toipumista. Teoksia on kyseenalaistettu ja niiden totuudenmukaisuutta on epäilty: muun muassa yksi Pelzerin sisaruksista on kiistänyt kirjan tapahtumat. Kirjat olivat 448 viikkoa The New York Timesin pehmeäkantisten tietokirjojen bestseller-listalla, mutta Pelzer myönsi itse ostaneensa ja jälleenmyyneensä tuhansia kappaleita omia kirjojaan.

Jotkin kärsimystä kuvaavat omaelämäkerrat sisältävät sekä totuutta että fiktiota. Näihin kuuluvat Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1992 saaneen Rigoberta Menchún I, Rigoberta Menchú (1983, suom. Nimeni on Rigoberta)Kujansivu, Heikki (2009): Todistuksen totuus - Tapaus Rigoberta Menchú. Tunnustus ja todistus. Gaudeamus. sekä James Freyn A Million Little Pieces (2003, suom. Miljoonia sirpaleita), jota markkinoitiin tositarinana, mutta joka paljastui suurelta osin keksityksi.

Suomessa tunnettu kirjallinen huijaus on Minttu Vettenterän koulukiusatusta, itsemurhan tehneestä Enkeli-Elisasta kertova Jonakin päivänä kaduttaa -romaani (2012). Kokonaisuuteen kuului myös Elisan vanhempien väitetyksi pitämä blogi. Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen artikkeli osoitti tarinan sepitetyksi ja siihen liittyvät henkilöt keksityiksi. Enkeli-Elisa on esimerkki siitä, miten vahvasti tunteisiin vetoavaan ja koukuttavaan tarinaan uskotaan helposti: mitä traagisempi tapaus on, sitä suuremman yleisön se kerää.Siltala, Sylvikki (2024): ”Tyttö oli kaunis kuin enkeli” – Tapaus Enkeli-Elisa ja kerronnan retoriset keinot. Helsingin yliopisto.

Vuonna 2024 hyväntekeväisyysjärjestö Apuna ry:n ylläpitäjä Heidi Jaari jakoi sosiaalisessa mediassa tunnisteella #anteeksipekka-tarinan koulukiusatusta, itsemurhan tehneestä Pekasta. Tarina sai runsaasti huomiota ja paljastui pian sepitetyksi. Se rinnastettiin laajalti Enkeli-Elisaan, ja hyväntekeväisyysjärjestö kertoi joutuneensa huijauksen kohteeksi.

Jaari on myös kirjoittanut kirjan Äiti, minulla on nälkä... (2020), joka sisältää anonyymejä kertomuksia Apuna ry:n avustettavien traagisista kohtaloista, sekä yhdistystä kiittäviä kommentteja. Kirjallisuudentutkija Sylvikki Siltala kuvailee teosta: ”Takakannen mukaan ’kirjan keskeinen tarkoitus on vähentää kiusaamista ja syrjäytymistä tekemällä niihin johtavia kehityskulkuja näkyväksi’. Näitä kehityskulkuja on tekstistä kuitenkin vaikea löytää. Tiedon jakamisen sijasta Äiti, minulla on nälkä… on pikemminkin silkkaa loputonta traumapornoa (tietysti ahdinko loppuu aina, kun Apuna ry kiiruhtaa paikalle ruokakasseineen). Lukija pääsee voyeuristiselle tutkimusmatkalle toisen ihmisen hätään. Ja joka sana on tosi!”Siltala, Sylvikki (2025): Petollinen on ihmissydän - Kirjallisen huijauksen ruumiinavaus. Kritiikin uutiset 26.4.2025. Viitattu 19.6.2025

Enkeli-Elisan yksi edeltäjä on Go Ask Alice -romaani (1971, suom. Ruohoa, lunta). Anonyyminä julkaistu teos kertoo huumeriippuvaisesta, kaltoin kohdellusta 15-vuotiaasta tytöstä. Kirjan väitettiin perustuvan tytön päiväkirjoihin ja se oli huumeidenvastaisen kirjallisuuden edelläkävijä. Tarina paljastui kuitenkin keksityksi. Kirjoittajaksi paljastunut Beatrice Sparks väitti tarinaa todeksi vielä huijauksen tultua julki. Samaan tapaan myös Minttu Vettenterä jatkoi huijaustaan vielä paljastusartikkelin ilmestyttyä. Paljastuttuaan Sparks jatkoi sepittämistä ja kirjoitti useita kertomansa mukaan aitoihin päiväkirjoihin perustuvia teoksia. . https://yourewrongabout.buzzsprout.com/1112270/episodes/10587620-go-ask-alice-part-1-with-carmen-maria-machado

Kirjalliset huijaukset ja muu rikollisuus Nyqvistin ja Ojan mukaan kirjallinen väärentäminen voi joskus viitata tekijän muuhunkin epärehellisyyteen. Kun 10 ja ½ gurua – tieni irti riippuvuuksista -omaelämäkerran kirjoittanut Eija Lapinleimu jäi kiinni plagioinnista, hänet oli juuri tuomittu törkeästä kavalluksesta kahden ja puolen vuoden ehdottomaan vankeusrangaistukseen. Hän oli kavaltanut työnantajaltaan puoli miljoona euroa ostaakseen asunnon thaimaalaiselta saarelta ja kouluttautuakseen elämäntapaneuvojaksi.

Muun muassa mormoniliikkeen varhaiseen historiaan liittyvistä tekstiväärennöksistä tunnettu Mark Hofmann on tuomittu asiakirjaväärennösten ja kaunokirjallisten käsikirjoitusväärennösten lisäksi kahdesta murhasta.

Kiistat totuudesta Kirjallisten huijausten paljastuttua väitellään usein siitä, onko sillä, että tositarinana myyty kertomus on paljastunut sepitteeksi, väliä. Usein nostetaan esiin näkemys, jonka mukaan tärkeintä on, että vakava aihe, vaikkapa koulukiusaaminen, saa näkyvyyttä. Sepitetyt kurjuuskertomukset kuitenkin korvaavat kärsimysten todellisten uhrien omat tarinat sensaatiomaisella fiktiolla. Kun omaa etuaan tavoittelevat henkilöt levittävät tietoisesti valheellista tietoa he vääristävät historiallisia tapahtumia ja ohjaavat todellisille uhreille tarkoitetun myötätunnon väärentäjille ja huijareille.

Useiden valheellisten holokaustimuistelmien paljastamiseen osallistunut sukututkija Sharon Sergeant sanoo, että alkoi työhön koska halusi selvittää totuuden tapauksissa, joissa käytetään inhimillistä tragediaa oman edun ajamiseksi. Holokaustin uhrina esiintyneiden kirjailijoiden tapauksessa heidän on sanottu valheillaan edistävän holokaustin kieltäjien asiaa: yksi valheellinen tarina asettaa koko kauhistuttavan totuuden kyseenalaiseksi.https://www.bu.edu/bostonia/summer09/hoax/

Katso myös

Pseudepigrafi Identiteettihuijaus Hitlerin päiväkirjat Tuula Sariola Sosiaaliporno Valemuistelmat

Lähteet

Aiheesta muualla

Elena Lappin: The Man with Two Heads. Granta Joel Haahtela: Kirjailijat traumanpalvonnan vankeina Suomen Kuvalehti Parul Sehgal: The Case Against the Trauma Plot. The New Yorker Pekka Kantonen: Olen nähnyt ihmisen tuhoutuvan – autofiktion voimasta. Teatteri ja tanssi Ylioppilaslehti: Kurja kirjallisuus Misery Lit — A Recent Fad or a Genre with Long-standing Traditions?

Luokka:Kirjalliset suuntaukset Luokka:Kirjalliset huijaukset