Tarmo Manni () oli suomalainen näyttelijä. Hän työskenteli valtaosan 44 vuotta kestäneestä urastaan Suomen Kansallisteatterissa. Tarmo Manni tunnettiin muuntautumiskykyisenä ja vahvasti omaleimaisena näyttelijänä. Teatteritaiteessa Manni oli tietoisesti diiva, yleisöään järkyttävä ja esityksen varastava loistelias ilmaisija. Hänen näyttelijänlaatunsa määritteenä oli yleensä hullu nero, klovni tai narri.
Keski-Suomen maaseudulla varttunut Manni kävi Suomen Teatterikoulun vuosina 1943–1945. Yleissivistävässä opinahjossa hänen arkaainen lähtökohtansa painui taka-alalle, ja persoonallinen lahjakkuus ja luonne nousivat näkyviksi. Manni sai ensimmäisen kiinnityksensä Helsingin Kansanteatteriin kaudeksi 1945–1948. Sen jälkeen hän sai Eino Kalimalta kutsun Suomen Kansallisteatteriin, jossa hän näytteli uransa loppuun vuoteen 1986 asti.
Mannin viimeinen ja tunnetuin näyttämötyö oli Aksenti Ivanovits P. Nikolai Gogolin näytelmässä Mielipuolen päiväkirja. Mannin rooligalleriaan kuului myös muun muassa useita Anton Tšehov -tulkintoja. Jäähyväisnäytännössään Kansallisteatterissa Manni ainoastaan istui näyttämölle kannetulla tuolilla musiikkia kuunnellen.
Manni esiintyi teatterin ohella myös useissa elokuva- ja televisiorooleissa. Hänen elokuvarooleistaan tunnetuimpia ovat pääosa Valentin Vaalan komediassa Gabriel, tule takaisin (1951) sekä Honkajoen rooli Edvin Laineen Tuntemattomassa sotilaassa (1955). Mannille myönnettiin professorin arvo vuonna 1982. Pro Finlandia -mitalin hän sai 1973.
Lapsuus ja nuoruus
Tarmo Mannin vanhemmat olivat suutari Jussi Manni ja Emma Manni (o.s. Honkonen). Hän oli vanhempiensa viides lapsi ja sai nimensä jäänmurtaja Tarmon mukaan. Tarmo syntyi kotisaunassa Kalmarin kylässä Saarijärven pitäjässä. Kaikkiaan perheeseen syntyi yksitoista lasta. Mannin perheen mökki oli kansakoulun portin vieressä, mutta siitä huolimatta lapset eivät päässeet kouluun varsinkaan talvisin — heillä kun ei ollut kenkiä. Mannin perhe oli köyhälistöä, ja pienessä mökissä oli ahdasta ja riitaisaa. Lapset ajettiin pois kotoa niin pian kuin mahdollista. Paikalliset pitivät omalaatuista nuorta Tarmoa ”kylähulluna”, mutta jo varhain huomattiin, että hän oli esiintyjänä luonnonlahjakkuus.Saarikoski 2002, s. 20, 21
Tarmo teki lapsena paimenen töitä. 13-vuotiaana hänet pestattiin rengiksi Soljalaan, Jalmari Iso-Aholan maatilalle Kalmarin kylässä. Tarmo päätyi kuitenkin sisätöihin Soljalan emännän, Helmi Iso-Aholan avuksi. Pariskunnasta tuli Tarmolle läheiset isä- ja äitihahmot. Iso-Aholat myös huomasivat nopeasti hänen taiteelliset lahjansa. Rengin töiden ohessa Manni oli mukana Lannevedellä toimineen nuorisoseura Sammon näyttämötoiminnassa. Iso-Aholan lisäksi Tarmon näyttelijänuraa avittivat paikallinen isäntä Markku Oksanen ja tehtailija Eeti Hänninen. Heiltä Manni sai taloudellisen tuen lisäksi Krishnamurtin tyylisen teosofisen maailmankatsomuksensa. Lausuntaopettaja Terttu Pajunen-Kivikäs näki Tarmon nuorisoseuran lavalla lausumassa Uuno Kailaan runoa ja kysyi: ”Kuka tämä ihme on?”. Tarmo alkoi käydä Jyväskylässä lausuntatunneilla; tammikuussa 1939 hän voitti ensimmäisen palkinnon Keski-Suomen nuorisoseurojen kulttuurikilpailujen lausuntakilpailussa.Saarikoski 2002, s. 24–26
Ura
Teatterikoulua sodan varjossa
Pajunen-Kivikäs järjesti Tarmo Mannin vastaperustetun Suomen Teatterikoulun pääsykokeisiin vuonna 1943. Opinahjo oli ensimmäinen teattereista riippumaton näyttelijäkoulu. Kahdenkymmenen valitun joukossa oli Mannin lisäksi vain muutama mies. He olivat rintamalla haavoittuneita kuten Ekke Hämäläinen, tai alaikäisiä kuten Matti Tapio. Muuten koulun ensimmäisen vuosikurssin oppilaskunta oli sangen naisvoittoista. Mannin kurssitovereita olivat muun muassa Ritva Arvelo, Pia Hattara ja Marja Korhonen. Manni poikkesi useimmista hakijoista siinä, että hän tuli syvältä maaseudulta eikä ollut käynyt edes kansakoulua loppuun. Aukot koulusivistyksessä Manni paikkasi luontevalla käytöksellään. Hänen erityisiä bravuurejaan jo Teatterikoulussa olivat kehonkielen hallinta sekä improvisaatio. Tilanteita ja tunteita Manni ilmensi taitavasti koko olemuksellaan. Varsinaisen näyttelijäntyön opettajan, Wilho Ilmarin tunneilla Manni ei niinkään loistanut. Hän halusi jo koulussa olla muiden ylitse loistava diiva, eikä vain yksi osa esityksen kokonaisuutta. Tämä oli Mannin kantavana pyrkimyksenä koko hänen uransa ajan.Saarikoski 2002, s. 30–34
Manni oli aseistakieltäytyjä, hänen Oksaselta ja Hänniseltä perittyyn teosofiseen elämänkatsomukseensa kuului elämän puolustamisen periaate. Hän oli myös kommunisti, muttei koskaan liittynyt kommunistiseen puolueeseen tai sen sisarpuolueisiin. Enemmän kommunismi merkitsi hänelle ideana oikeudenmukaisuuden toteutumista.Saarikoski 2002, s. 35, 36 Jatkosodan syttyessä aseistakieltäytyminen vei Mannin kuulusteluihin ja sitä myöten vankilaan, josta hänet siirrettiin mielisairaalaan. Manni luokiteltiin mielisairauden perusteella armeijaan kelpaamattomaksi.Saarikoski 2002, s. 72
Kolme vuotta Kansanteatterin riveissä
Teatterikoulun ensimmäinen vuosikurssi valmistui sodan päättymisen kynnyksellä keväällä 1945. Manni aloitti uransa Helsingin Kansanteatterissa, joka toimi tuohon aikaan kahdessa paikassa, Ylioppilastalolla sekä Koiton talon juhlasalissa. Teatteritaiteella oli selkeä sosiaalinen tilaus suursodan murjomassa Suomessa. Mannin kolmivuotisen Kansanteatterin-kauden rooleista mieleenpainuvin oli nimiosa Sirkka Seljan esikoisnäytelmässä Eurooppalainen. Lavastukseen kuuluneet jääkimpaleet sulivat näyttämölle ja kastelivat ”jäätikön” reunalla istuneen Mannin, minkä seurauksena hän sai keuhkokuumeen. Se oli tuolloin tappava tauti, mutta Tukholmasta tuotiin lentoteitse vastakeksittyä penisilliiniä, mikä pelasti Mannin hengen.Saarikoski 2002, s. 42, 45–47
Tuohon aikaan teatteria tekivät ennen kaikkea näyttelijät, ohjaajien merkitys oli vähäisempi. Mannilla oli ominaisuudet, joita ajan teatteri ihannoi: hän oli liikunnallisesti lahjakas, pitkä ja hoikka. Hän oli myös ehdoton diiva.Saarikoski 2002, s. 48, 49 Kansanteatterissa Manni kohahdutti yleisöä ensimmäisen kerran Petruchion roolissa Shakespearen näytelmässä Kuinka äkäpussi kesytetään. Tässä hän osoitti itselleen ominaista tyylitajua sekä eläytymiskykyä. Manni tulkitsi Petruchion erään arvion mukaan ”poikamaisen ilkamoivasti”. Johtaja Arvi Kivimaa alkoi etsiä Kansanteatteriin ohjelmistoa modernista amerikkalaisesta näytelmäkirjallisuudesta. Näytöskappaleeksi valittiin Maxwell Andersonin New Yorkin nukkuessa, jossa Manni esitti keskeisen Garthin roolin. Näytelmä oli Edvin Laineen ohjausvoitto. Helsingin Sanomien kriitikko Toini Havu arvioi Mannin suoritusta niin ikään Laineen ohjaamassa Leo Tolstoin Elävässä ruumiissa, jossa Mannilla oli Ivan Petrovitšin osa: ”– – siinä hänen korkeajännitteinen, pateettinen ja laajoja ulkonaisia eleitä rakastava laatunsa oli oikealla paikallaan.”Saarikoski 2002 s. 50–52
Kansallisteatterin vuosikymmenet
Kevättalvella 1948 Suomen Kansallisteatterin johtaja Eino Kalima otti Manniin yhteyttä ja pyysi häntä liittymään teatterin riveihin.Saarikoski 2002, s. 53 Seuraavana syksynä alkoi Mannin yli neljä vuosikymmentä kestänyt ura Kansallisteatterissa. Hänen ensimmäinen kappaleensa ”Suomen päänäyttämöllä” oli Gerald Savoryn komedia Salaperäiset vieraat, jossa hän näytteli Eeva-Kaarina Volasen kanssa. Seuraava näytelmä oli Federico Garcia Lorcan Yerma, joka oli ollut suuri menestyskappale Pariisissa. Yerman ohjasi Ella Eronen, joka myös esitti nimiroolin; Mannilla oli Yerman mustasukkaisen ja tosikkomaisen aviomiehen osa. Eino Kaliman Anton Tšehov -ensemblessa Manni sai suuria rooleja sekä taiteellisia voittoja, kuten Tuzenbachin osassa näytelmässä Kolme sisarta.Saarikoski 2002, s. 75, 76, 100 Eläkkeelle jäätyään Kalima keskittyi ohjaamaan Kansallisteatterissa ja Euroopan vierailuilla Tšehov-ensembleaan, johon Mannin lisäksi kuuluivat Eeva-Kaarina Volanen, Rauha Rentola ja Vilho Siivola. Näytelmät olivat niin Kansallisen lavalla kuin ulkomailla taiteellisia ja taloudellisia menestyksiä. Manni ihaili ja kunnioitti suuresti Kalimaa, joka ohjasi näyttelijää löytämään roolistaan enemmän vivahteikasta syvyyttä ja kattavampaa inhimillisyyttä.Saarikoski 2002, s. 112, 113
Keväällä 1949 Mannilla oli keskeinen osa Mauno Mannisen ohjaamassa Max Frischin huvinäytelmässä Kiinan muuri. Samaan aikaan Manni oli mukana suunnittelemassa Mannisen ideoimaa Intimiteatteria. Manni harkitsi tosissaan Kansallisteatterin jättämistä vuonna 1952 ja siirtymistä uuden ajan airueksi julistautuneeseen Intimiteatteriin. Hänen välinsä Kansallisteatterin uuteen johtajaan Arvi Kivimaahan olivat tulehtuneet. Kansanteatterin-vuosina miehet olivat tulleet keskenään hyvin toimeen, mutta nyt Kivimaan suhtautuminen oli muuttunut: hän ei hyväksynyt muun muassa Mannin sodanaikaista aseistakieltäytymistä eikä tämän poliittisia mielipiteitä. Avoin vihamielisyys heidän välillään kasvoi entisestään, mutta tästä huolimatta Manni päätti jäädä taloon. Vuonna 1954 hän oli mukana teatterin lisärakennuksen avajaisensi-illassa. Sakari Puurusen ohjaama avajaisnäytelmä, Tennessee Williamsin Lasinen eläintarha oli suurmenestys. Manni, Eeva-Kaarina Volanen ja Ruth Snellman saivat rooleistaan ylistävää palautetta.Saarikoski 2002, s. 101–103 Kivimaan ollessa johtajana Mannilla alkoi kuutisen vuotta kestänyt kausi, jonka aikana hän sai lähinnä pikkuosia. Manni ei arvostanut tätä ja katsoi Kivimaan ”hyllyttäneen” hänet. Hän kosti pilkkaamalla Kivimaata joka taholla.Saarikoski 2002, s. 113
Manni oli koko nuoruutensa ajan hoikka, mutta epäterveelliset elämäntavat ja vähäinen liikunta saivat hänet lihomaan keski-iän kynnyksellä. Hän yritti peittää kasvaneen vatsansa kureliiveillä ja teippasi ympärilleen ideaalisiteitä näyttääkseen solakalta. Tämän vuoksi hän oli kankean oloinen näytellessään Konstantin Treplevin roolin Tšehovin Lokissa 40-vuotiaana.Saarikoski 2002, s. 109 Vuonna 1957 Jack Witikka ohjasi Mannia näytelmässä Leikin loppu, jossa hän tulkitsi sokean ja komentelevan Hammin osan. Näytelmä edusti Kansallisteatterin ohjelmistossa uutta aluevaltausta, psykologisempaa näyttämötaidetta, johon Mannin näyttelijänlaatu sopi poikkeuksellisen hyvin. Uudessa draaman lajissa ei ollut enää viha-rakkaus -akselilla pyörivää inhimillisyyttä, vaan roolihenkilöiden mielen maisemat saivat syvempiä ja särmikkäämpiä muotoja.Saarikoski 2002, s. 120–121 Leikin loppu oli myös Mannin 25-vuotistaiteilijajuhlan näytelmänä 1970. Tuolloin sitä pidettiin ajan hengen mukaisesti yhteiskunnallisena kannanottona.Saarikoski 2002, s. 178
Mannin viimeinen ensi-ilta oli syyskuussa 1980 Mielipuolen päiväkirja Kansallisteatterin Willensaunan näyttämöllä. Sama kappale oli myös hänen 35-vuotistaiteilijajuhlansa esitys samana syksynä. Manni esitti näytelmää kahdeksan vuoden ajan yhteensä 346 kertaa. Hän laihdutti kymmenen kiloa Mielipuolen päiväkirjan ensi-iltaa varten, sillä esitys oli fyysisesti vaativa. Mielipuoli haluttiin myös Keski-Euroopan estradeille Prahaan ja Hampuriin, ja se sai ulkomaillakin loistavat arvostelut.Saarikoski 2002, s. 180, 181
Armoitettu esiintyjä pienoiskuva|upright|Manni kättelemässä presidenttiparia itsenäisyyspäivänä 1965 yllään kansallispuku.