15. prikaati oli Suomen puolustusvoimien prikaati, joka oli toiminnassa keväästä 1943 syksyyn 1944. Prikaati oli mukana kesällä 1944 Aunuksen rintaman joukoissa, joka perääntyi Syväriltä U-asemaan sekä sen jälkeen syksyllä 1944 Lapin sodassa.

Kokoonpano ja alun ryhmitys Aunuksenkannaksella

pienois|oikea|Eversti August Kuistio Piltsussa, Kuuttilahden ja samalla rintaman takana lähellä Laatokan koillisrantaa 12. kesäkuuta 1944 juuri ennen puna-armeijan Syvärin hyökkäystä. 15. prikaatin esikunta muodostettiin Kajaanissa olleesta Kiestingissä toimineesta Lin.P 15:stä. Ensimmäinen pataljoona muodostettiin SissiP 3:sta, joka oli siirretty aiemmin Pääjärven suunnalta Kajaanin maalaiskuntaan ja Paltamoon. Toinen pataljoona muodostettiin KevOs 3:a runkona käyttäen. Osasto oli Sallan suunnalla toimittuaan siirretty Sotkamoon. Kolmanneksi pataljoonaksi nimettiin Salon seudun miesten entinen I/JR 34, joka oli alun perin kuulunut 17.D:aan ja toiminut Hangon rintamalla ja Syvärillä. Neljänneksi määrättiin entinen I/JR 29, joka koostui pääasiassa keskipohjalaisista sotilaista. Se oli alkujaan hyökännyt 11.D:an kuuluvana Korpiselästä Ääniselle. Prikaatin erillisyksiköt saatiin Karjalankannaksella toimineen entisen JR 47:n vastaavista yksiköistä. Prikaatin tykistön muodostivat Karjalankannaksella toimineet II/KTR 7 ja III/KTR 7.Nissinen 2004: s. 14.

Prikaatin komentajaksi tuli JR 9:n komentaja, eversti August Kuistio ja hänen alaisinaan Esikunta (E/15.Pr.) esikuntapäällikkö everstiluutnantti Karl Oskar Heitto (24.5.1943-2.7.1944), majuri Jorma Järventaus (17.7.-10.11.1944) I Pataljoona (I/15.Pr.) komentajana everstiluutnantti Into Ahonen (1943), kapteeni Erkki Leppäkoski (kaatui 25.6.1944), kapteeni Eino Kaskinen (25.6.- 2.7.1944) (joutui sotavangiksi), ratsumestari T.Eskola (10.7.1944- II Pataljoona (II/15.Pr.) komentajana majuri S.Salonen, kapteeni Vitikka (-3.7.1944), kapteeni/majuri Viljo Lehtonen (3.7.1944-) III Pataljoona (III/15.Pr.) komentajana everstiluutnantti Arvo Ojala IV Pataljoona (IV/15.Pr.) komentajana majuri Erik Väänänen, majuri Kurt Teira Tykistökomentajana everstiluutnantti Olavi Huhtala

15. Prikaati oli hyvän taisteluarvon omaava, vaikkakaan ei omannut yhteistä maakuntataustaa ja hyökkäysvaiheen aikana muodostunutta yhteenkuuluvuutta.Nissinen 2004: s. 18. Prikaati toimi asemasotavaiheessa prikaatin muodostamisen alkuvaiheessa kesästä 1943 kesään 1944 rintamavastuussa lohkollaan Syvärin – Laatokan alueella Kuuttilahden linjalla.Nissinen 2004: s. 24-25.

Taistelut

Perääntyminen Syväriltä kesällä 1944 pienoiskuva|oikea|Aunuksenkannaksella perääntyvillä suomalaisilla oli rajatusti käytettävissä tieyhteyksiä kanta-Suomeen. Kuvassa perääntyvät suomalaiset korjaavat siltaa Sammatuksessa. 15. prikaati kuului kenraaliluutnantti Paavo Talvelan komentamaan Aunuksen ryhmään, jolla oli käytettävissään VI armeijakunta, jota komensi kenraalimajuri Aarne Blick. Armeijakuntaan kuuluivat kenraalimajuri 5., 7. ja 8. divisioona sekä eversti Kuistion 15. prikaati.Leskinen & Juutilainen 2006: s. 802-803.

Neuvostotykistö aloitti 21. kesäkuuta rumputulen Syvärin yli. Hyökkäyksen painopiste oli Lotinapellolla, 5. divisioonan lohkolla eli 15. prikaatin kannalta 10-15 km Syvärin yläjuokselle käsin. Tulivalmistelun päätyttyä hyökkääjä ylitti Syvärin, ja illalla hyökkäävälllä puna-armeijalla oli 16 kilometriä leveä ja kahdeksan kilometriä syvä sillanpääasema. Puna-armeijan ylivoima painoi VI Armeijakunnan joukkoja vastustamattomasti taaksepäin. Puolustajien päävoimat ryhmittyivät PSS-asemaan 24. kesäkuuta mennessä; 5. divisioona ja 15. prikaati vetäytyivät puolustusasemiin viime hetkellä uupuneina ja neuvostojoukot kintereillään.Leskinen & Juutilainen 2006: s. 803-804. Koskimaa 1998: s. 79-80.

Prikaati oli koko perääntymisvaiheen ajan kenraalimajuri Kustaa Tapolan 5. divisioonalle alistettuna. Toiminta-alue Laatokan rantalohkolla oli ajoittain kapeahko, mutta heikkojen kulkuyhteyksien vuoksi kuljetuksissa sitouduttiin yhdessä 5. divisioonan kanssa ainoaan kunnolliseen tiehen, joka johti rautatien suuntaisesti Aunuksesta Pitkärantaan. Venäläisten maihinnousu Tuuloksessa katkaisi tämän tieyhteyden hankaloittaen suuresti prikaatin ja 5. divisioonan viivytystä.Koskimaa 1998: s. 86-100.

Vaikka PSS-asemalla oli sangen suuri taisteluarvo, oli kolme vajaata yhtymää (divisionaa) liian vähän sitä puolustamaan. 15. prikaatin etulinjasta vastasi kaksi pataljoonaa, joilla oli yhteensä 22 kilometriä puolustettavaa aluetta. Armeijakunnan voimin tehdyn hyökkäyksen torjuivat suomalaiset kahdesti. Kolmannella kerralla, iltapäivällä 24. kesäkuuta rintama Pisissä murtui kolmesta kohtaa. Sitä vastoin muualla linja piti. Eversti Kuiston prikaatin pääosat joutuivat perääntymään. PSS-asema oli murrettu.Koskimaa 1998: s. 104-105.

Pisissä lyöty 15. prikaati säästyi vetäytyessään neuvostoilmavoimien iskuilta. Puolustajat eivät enää haaveilleetkaan sillanpään tuhoamisesta, vaan sen rajoittamisesta, kunnes 15. prikaati ja 5. divisioona ehtisivät ohittaa alueen kehnoa, mutta käyttökuntoista keväällä 1944 valmistunutta Säntämästä Ylä-Viteleeseen johtanutta kiertotietä pitkin. 15. prikaatin joukkojen vetäytyessä neuvostojoukot ylittivät Tuulosjoen ja saivat yhteyden sillanpäässä olleisiin joukkoihin. 5. divisioona jatkoi kiivaasti taistellen vetäytymistään vielä 27. kesäkuuta. Huonokuntoisella tiellä jouduttiin raskas kalusto hylkäämään tienpuoleen. Prikaatin pataljoonat joutuivat Viteleen vaiheessa jälleen taistelemaan hajallaan, osa 5. divisioonalle alistettuna, osa Laatokan rannan puolustuksessa.Leskinen & Juutilainen 2006: s. 804. Koskimaa 1998: s. 122-127.

Ennen kuin joukot olivat vetäytyneet U-asemaan, viivytti prikaati vielä komentajansa Kuistion johdolla kolmessa eri viivytysasemassa. U-asemaa valmistautuivat puolustamaan 5., 7. ja 8. divisioona sekä 15. prikaati. Joukot olivat kuluneet pahoin kolme viikkoa kestäneissä taisteluissa. Toisaalta myös puna-armeija oli kärsinyt raskaita tappioita sumeilemattoman hyökkäystaktiikkansa johdosta. Suomalaisten rintama oli supistunut 120 kilometristä melkein puoleen. Taisteluteho oli kohentunut siirryttäessä ”omalle maaperälle” ja varustettuihin asemiin. Vetäytyminen U-asemaan tapahtui kaikkialla kiivaasti taistellen. Puna-armeija hyökkäsi Käsnäselän suunnalla, missä 8. divisioona oli ahtaalla. Iskut kohdistuivat varsinkin 8. divisioonan ja 15. prikaatin saumaan.Koskimaa 1998: s. 175-197.

Taistelut U-asemassa Nietjärvellä

pienoiskuva|oikea|Suomalaiset pysäyttivät puna-armeijan hyökkäyksen heinäkuussa 1944 Nietjärvellä peräännyttyään sitä ennen kolme viikkoa Aunuksenkannaksella. Kuvassa Nietjärven taisteluhautaa.

U-asemaan ryhmittyneet suomalaiset ottivat vastaan 10. heinäkuuta neuvostojoukkojen ensihyökkäyksen Lemetin kohdalla. Puna-armeijan tavoitteena oli murtaa puolustusasema suoraan liikkeestä. Seuraavana päivänä suomalaisten asemiin tuli tykistövalmistelu. Seuranneessa hyökkäyksessä neuvostoliittolaiset valtasivat ensimmäisen puolustuslinjan, vaikka suomalaiset tuhosivat kuusi panssaria. Vastahyökkäys onnistui vain osittain. Seuraavana päivänä 12. heinäkuuta hyökkäyksen voima yltyi. Tykistövalmistelu muuttui rumputuleksi; puna-armeijan tykistö ampui liki kuuden kilometrin syvyyteen etulinjasta yli 20 000 kranaattia ja rakettia. Neuvostojalkaväen hyökkäys torjuttiin 12 suomalaispatteriston tulella muualla paitsi Nietjärven lounaispuolella. Molemmat osapuolet kärsivät raskaita tappioita kiivaissa lähitaisteluissa. Vastaiskuista huolimatta Nietjärven lounaispuolen etummaiset taisteluhaudat jäivät vihollisen haltuun.Koskimaa 1998: s. 198-202.

Ratkaiseva taistelu U-aseman kohtalosta alkoi Nietjärvellä 15. heinäkuuta ja riehui kolme päivää. Taistelu tiivistyi puna-armeijan valtaaman puolustuslinjan takaisinvaltaukseen. Viiden verisen tunnin aikana reservissä olleen 15. prikaatin I ja IV pataljoonista muodostettiin iskuosastot, jotka varustettiin konepistoolein, kasapanoksin ja liekinheittimin. Aamulla 17. heinäkuuta vyörytyskiilojen päät kohtasivat, ja pian koko murtuma-alue oli puhdistettu vihollisista. Puna-armeijan suurhyökkäys oli näin torjuttu Nietjärvellä, ja tilanne muuttui asemasodaksi heinäkuun loppuun mennessä kaikkialla U-asemassa.Koskimaa 1998: s. 205-217.

Mukana Lapin sodassa syksyllä 1944

Jatkosodan tulitauon alettua 4.9.1944 15. prikaatin pataljoonat lastattiin juniin, Impilahden ja Leppäsyrjän asemalla ja aloittavat matkan kohti pohjoista. Prikaatin kuljetuserät purettiin Pohjois-Pohjanmaalla Oulun eteläpuolella Limingan asemalla. Lapin sotaan lähtöä odotellessaan prikaatin joukot viettivät rauhallista varuskuntaelämää ja mm. avustivat lähiympäristön taloja maataloustöissä Oulun ympäristökunnissa eli Limingassa, Lumijoella, Tyrnävällä, Kempeleessä, Oulujoella ja Muhoksella. Täällä prikaatille alistettiin ErP 5, joka oli muodostettu Petsamon Kolosjoen nikkelikaivoksen henkilökunnasta. Erillisosasto Sau Savukosken suunnalta oli myös siirretty Liminkaan ja alistettu prikaatille.

Syyskuun lopulla 1944 15. prikaati lähti etenemään jalan kohti Kemiä. Saksalaiset olivat räjäyttäneet Oulun pohjoispuoliset sillat, kuten Haukiputaan ja Iijoen rautatiesillat. Ensimmäiset taistelut Oulu-Kemin välisellä tiellä käytiin saksalaisia vastaan Olhavassa 29. syyskuuta.Jäppinen 2004, s. 22–24. Prikaatin eteneminen oli hidasta perääntyvien saksalaisten tuhotessa ja miinoittaessa siltoja ja teitä.Waljakka 2005

15. prikaatista muodostettu taisteluosasto Ojala saavutti 5. lokakuuta Veitsiluodon tienhaaran. Seuraavana päivänä prikaatin muutkin osat olivat saapuneet Kemin eteläpuolelle. Tiedustelujoukkojen tietojen perusteella tiedettiin, että suurin osa saksalaisista oli asemissa Kemin kaupungin eteläpuolella. Prikaatin komentaja eversti Kuistio antoi illalla 6. lokakuuta hyökkäyskäskyn, jonka mukaan suuren osan prikaatista tuli kiertää kaupungin itäpuolelle ja aloittaa hyökkäys sieltä 7. lokakuuta klo 11. Samaan aikaan joukkojen muiden osien oli hyökättävä saksalaisten asemiin etelästä.

pienoiskuva|oikea|Kemin kaupunki suomalaisten vallattua sen 8. lokakuuta 1944. Alueella oli taistelujen aikaan merkittävä joukko paikallisia siviilejä. Kuvassa suomalaissotilaita ja kemiläissiviilejä Kemin Valtakadulla.

Hyökkäys kaupungin itäpuolen metsistä yllätti saksalaiset. Kiivaiden taistelujen jälkeen saksalaiset jäivät lähes saarroksiin, mutta osa heistä onnistui kuitenkin pakenemaan kaupungista. Vangiksi suomalaiset saivat 500 saksalaista. Suomalaisten tavoitteena oli saada Kemijoen ylittävät sillat ja lentokenttä ehjinä haltuunsa, mutta saksalaiset ehtivät ne tuhota. Positiivisena lopputuloksena on pidetty sitä, että kaupunkiin aikaisemmin sijoitettu osasto Pennanen ja 15. prikaati toiminnallaan pelastivat suuret Kemi Oy:n Pajusaaren ja Veitsiluoto Oy:n teollisuuslaitosten tuhoamisen ja estivät kaupungin täydellisen hävittämisen.

15. prikaatin joukot kohtasivat 8. lokakuuta Tornioon maihinnousseet ja siellä saksalaisia vastaan taistelleet JR 11:n joukot. Suomalaisjoukot etenivät sitten kohti Rovaniemeä kahdesta suunnasta eli Ryhmä Lagus Ranuantien suunnasta ja Ryhmä Pajari, johon vahvennettu 15. prikaati kuului, Kemintien suunnasta. Kuistion 15. prikaati saapui Rovaniemelle saksalaishävityksen jälkeen lokakuun lopulla. Prikaatin joukot lähtivät paluumatkalle etelään kohti Kemiä ja Veitsiluodon satamaa, josta prikaatin joukot kuljetettiin Kokkolan Ykspihlajan satamaan. Siellä prikaatin joukot kotiutettiin 20. marraskuuta 1944 mennessä.

Eversti Antti Pennanen hoiti eversti Kuistion jälkeen 15. prikaatin komentajan tehtäviä 22.marraskuuta alkaen aina vuoden 1944 loppuun, jonka jälkeen prikaati virallisesti lakkautettiin.

Lähteet

Viitteet

Luokka:Jatkosodan suomalaiset maavoimat Luokka:Lapin sodan suomalaiset maavoimat Luokka:Prikaatit