pienoiskuva|Pál Hunfalvy (Vasárnapi Újság -lehdessä 1862 julkaistu kuva) Pál Hunfalvy (alun perin Paul Hunsdorfer, 12. maaliskuuta 1810 Nagyszalók, Unkarin kuningaskunta [nyk. Veľký Slavkov, Slovakia] – 30. marraskuuta 1891 Budapest) oli unkarilainen kielitieteilijä, kansanperinteen tutkija ja poliitikko, jolla oli tärkeä osa suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen vakiinnuttamisessa Unkarin tiedemaailmaan.
Elämä ja ura Paul Hunsdorfer syntyi maanviljelijän poikana Spišin (saks. Zips) alueella nykyisessä Slovakiassa. Hunsdorferien suku (nimi juontui läheisestä Hunsdorf-nimisestä kylästä) oli Zipsin saksalaisia talonpoikia, ja perheen kotikieli oli saksa. Paikallisen opettajan ja papin kannustuksesta Paul-poika lähetettiin oppikouluun Késmárkin (Kežmarok) kaupunkiin ja välillä vuodeksi Miskolciin oppimaan unkarin kieltä. Késmárkiin palattuaan hän opiskeli siellä teologiaa ja oikeustiedettä. Hän olisi halunnut jatkaa oikeustieteen opintoja Pestissä, mutta joutui rahan puutteessa palkkautumaan unkarilaisen ylimyksen, paroni Podmaniczkyn perheeseen kotiopettajaksi. Näinä vuosina hän tutustui entistä syvemmin unkarilaiseen kulttuuriin ja kulttuurielämään, aloitti kirjallisen toimintansa avustamalla Athenaeum-aikakauskirjaa ja omaksui unkarilaisen identiteetin. Vuonna 1842 hän yhdessä János-veljensä kanssa otti virallisesti unkarilaisen sukunimen Hunfalvi, jonka kirjoitusasun hän sittemmin vaihtoi nykyään tunnettuun Hunfalvy-muotoon.
Vuonna 1842 Pál Hunfalvy siirtyi opettajaksi Késmárkin evankeliseen korkeakouluun, missä hän opetti oikeustiedettä ja kirjoitti valtio-opillisia tutkielmia. Muutaman rauhallisen vuoden jälkeen hänet valittiin valtiopäiväedustajaksi, ja keväällä 1848 hän tempautui mukaan vallankumouksen tapahtumiin. Kun Unkarin kapinallinen hallitus joutui pakenemaan pääkaupungista, hän seurasi Kossuthia ja tämän tovereita Debreceniin, missä hänet valittiin valtiopäivien kirjuriksi. Kapinan kukistuttua hän pakeni lopulta kotiseudulleen, missä piileskellessään hän sai käsiinsä suomen kieliopin ja kiinnostui kielisukulaisuudesta. Pakoilu päättyi 1850, kun Hunfalvy useiden muiden joukossa vapautui kapinasyytteestä yleisessä armahduksessa.
Kesällä 1850 Hunfalvy palasi Pestiin ja yritti pätevöityä kreikan ja latinan opettajaksi. Hakemus kuitenkin evättiin hänen poliittisen menneisyytensä vuoksi. Hän ryhtyi toden teolla harrastamaan tieteellistä tutkimusta, julkaisi useita filosofiaa, antropologiaa ja kansatiedettä käsitteleviä artikkeleja, ja sai lopulta 1851 Unkarin tiedeakatemian kirjastonhoitajan viran. Samana vuonna hän tutustui Antal Regulyyn, unkarilaiseen suomalais-ugrilaisten kielten kenttätutkimuksen pioneeriin, ja alkoi entistä enemmän syventyä kielitieteeseen, etenkin suomen kieleen, jonka hän uskoi avaavan tien myös unkarilaisten esihistorian tutkimukseen. Hän opetteli lukemaan suomea ja julkaisi Unkarissa ensimmäisen Kalevalaa esittelevän artikkelin.
Vuonna 1856 Hunfalvy oli mukana perustamassa kielitieteellistä aikakauskirjaa Magyar Nyelvészet. Vuosina 1857–1858 hän teki yhteistyötä Antal Regulyn kanssa tämän toimittaessa tutkimusmatkoillaan mansin kielestä keräämiään aineistoja (tämä työ tosin jäi kesken Regulyn kuollessa), ja vuonna 1858 hänen kutsustaan saapui Budapestiin Göttingenistä nuori saksalainen kielentutkija Josef (József) Budenz. Hunfalvy järjesti Budenzille työpaikan Akatemian kirjastosta ja ohjasi hänet suomalais-ugrilaisten kielten tutkimuksen pariin. Vuonna 1859 Hunfalvy valittiin Unkarin tiedeakatemian varsinaiseksi jäseneksi. Hän osallistui innokkaasti kielitieteellisiin keskusteluihin ja oli 1862 perustamassa Magyar Nyelvészet -aikakauskirjan seuraajaksi kielitieteellistä aikakauslehteä Nyelvtudományi Közlemények, joka ilmestyy edelleenkin. Vuonna 1861 hän julkaisi suomen kielen opiskelijoita varten suomalaisen kirjallisuuden lukemiston Finn olvasókönyv (’Suomalainen lukukirja’), jossa käsitellään suomalaisen ohella myös virolaista kansanperinnettä ja kirjallisuutta.
Vuonna 1861 hänet valittiin jälleen kotiseutunsa edustajaksi Unkarin valtiopäiville. Samalla hän jatkoi tieteellistä toimintaansa kiinnostuen yhä laajemmin kielten ja kansojen historiasta. Regulyn keräämät mansin kielen ja kansanperinteen aineistot ilmestyivät 1864 otsikolla A vogul föld és nép (’Vogulien maa ja kansa’). Kesällä 1869 Hunfalvy vaimonsa ja kälynsä kanssa teki pitkän kiertomatkan Itämeren alueelle ja solmi kontakteja Suomen, Viron, Ruotsin, Tanskan ja Saksan tiedepiireihin. Matkoistaan hän kirjoitti kaksiosaisen kirjan Utazás a Balti-tenger vidékein (’Matkustus Itämeren maissa’, 1871).
Viimeisinä vuosikymmeninään Hunfalvy oli arvostettu ja kansainvälisesti verkostoitunut tiedemies, jonka mm. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura kutsui kunniajäsenekseen. Viimeisen varsinaisen kielitieteellisen teoksensa, tutkielman pohjoishantin kielestä, hän julkaisi 1875. Tämän jälkeen häntä kiinnostivat kansatiede ja historia, erityisesti romanialaisten historia ja perinne, johon hän perehtyi myös 1876 Transilvaniaan tekemällään tutkimusmatkalla. Tieteellisen ja poliittisen toimintansa ohella hän oli sekä kotiseutunsa että Budapestin luterilaisen kirkon ja Budapestin evankelisen oppikoulun merkittävä tukija.
Jälkimaine Fennougristiikan historiassa Hunfalvylla on tärkeä asema. G. J. Stipa on luonnehtinut häntä tutkimushistoriassa ”oikean tien osoittajaksi”. Suomalais-ugrilaisen kielisukulaisuuden vastustajat hyökkäilivät jo hänen eläessään häntä vastaan ja epäilivät hänen unkarilaista isänmaallisuuttaan vedoten hänen saksalaiseen syntyperäänsä. Vielä viime aikoinakin unkarilaiset vaihtoehtoisten kielisukulaisuusteorioiden kannattajat ovat pyrkineet yhdistämään Hunfalvyn salaliittoteoriaan, jonka mukaan suomalais-ugrilainen kielisukulaisuus oli Habsburg-hallitsijoiden juoni unkarilaisten nöyryyttämiseksi, ja tässä on perusteena käytetty myös hänen saksalaista taustaansa. Väite on järjetön jo sikälikin, että Hunfalvy ei ollut Habsburgien kätyri vaan nimenomaan taisteli Unkarin vallankumouksen aikana heitä vastaan.
Lähteet
Luokka:Unkarilaiset kielitieteilijät Luokka:Vuonna 1810 syntyneet Luokka:Vuonna 1891 kuolleet Luokka:Fennougristit