Juhlapuhe (Isokrates)

JuhlapuheDiogenes Laertios: Merkittävien filosofien elämät ja opit 5.35, suomennos Marke Ahonen. (, ) on Isokrateen kirjoittama puhe, joka kehottaa kreikkalaisia yhteistoimintaan taistelussa persialaisia vastaan. Samalla se vaatii Ateenalle tässä johtoasemaa. Puheen numero Isokrateen puheiden joukossa on 4.

Isokrateen sanotaan työstäneen puhetta kymmenen vuotta, ja hänen katsotaan julkaisseen sen Olympian kisoissa vuonna 380 eaa. Puhe nautti antiikin aikana suurta mainetta, ja nykyisin se katsotaan Isokrateen suurimmaksi työksi.

Historia

Isokrates eli vuosina 436–338 eaa. Hänen Juhlapuheensa ajoitus käy ilmi puheen kohdasta 126. Siinä sanotaan, että spartalaiset piirittävät Olynthosta ja Fleiusta. Olynthos piiritettiin vuonna 383 eaa. ja Fleius vuoden 380 eaa. alussa; molemmat kukistuivat vuoden 379 eaa. loppupuolella. Puhetta ei siis ole voitu julkaista ennen vuotta 380 eaa. eikä vuoden 379 eaa. jälkeen. Vuosi 380 eaa. oli lisäksi 100. olympiadin ensimmäinen vuosi. Puheen kreikankielinen nimi Panegyrikos – jonka puheelle antoi Isokrates itse – viittaa vain johonkin suureen juhlaan, ja eräs tutkija on yhdistänyt sen suuriin Panathenaia-juhliin. Muut seikat huomioon ottaen vaikuttaa kuitenkin todennäköisemmältä, että Juhlapuhe julkaistiin Olympian kisojen aikaan vuonna 380 eaa.

Helleenisen yhtenäisyyden velvollisuus barbaareita vastaan oli jo aiemmin ollut aiheena Gorgiaan Olympiassa pitämässä puheessa sekä Lysiaan samoin Olympiassa pitämässä Olympialaisessa puheessa. Ei ole todennäköistä, että Isokrateen puhe olisi, kuten heidän, esitetty juhlassa tekijänsä itsensä lausumana. Hänen heikot hermonsa ja äänensä sekä monet puheen sisällölliset seikat olisivat luultavasti estäneet tällaisen yrityksen. Puhe on tosin voitu lausua hänen puolestaan; mutta todennäköisempää on, että se esiteltiin kreikkalaiselle yleisölle ensi kerran Olympiassa jaettujen kappaleiden kautta ja lähetettiin kaupunkeihin, joissa Isokrateella oli ystäviä johtavien miesten joukossa.

Panhelleeniseen isänmaallisuuteen vetoaminen tapahtui aikana, jolloin sitä kipeästi tarvittiin. Vuoden 387 eaa. Antalkidaan rauhan myötä Artakserkses II oli tullut Vähän-Aasian kreikkalaisten herraksi ja Länsi-Hellaan asioiden ylimmäksi tuomariksi; Aigeianmerta, jota ateenalainen laivasto ei enää suojellut, vaivasivat merirosvot; dekarkhioiden kiihdyttämä puoluekiista täytti pienemmät kaupungit verenvuodatuksella; ja Sparta, piittaamatta autonomiasta, jonka rauha oli taannut jokaiselle valtiolle, käytti näitä levottomuuksia omiin tarkoituksiinsa. Vuonna 385 eaa. spartalaiset hävittivät Mantineian; vuonna 383 eaa. piirittivät Olynthoksen; vuonna 382 eaa. valtasivat Theban linnavuoren Kadmeian; ja vuonna 380 eaa. piirittivät Fleiuksen.

Sisältö

Juhlapuhe voidaan jakaa kahteen pääosaan. Ensimmäisessä osassa (kohdat 1–132) Isokrates kehottaa Ateenaa ja Spartaa luopumaan keskinäisestä kateudestaan ja ottamaan yhdessä Kreikan johdon. Hän perustelee, että vaikka Sparta sillä hetkellä pitää johtavaa asemaa, Ateenalla on siihen parempi historiallinen oikeus, ja että kompromissi olisi siksi paikallaan. Toisessa osassa (kohdat 133–189) hän osoittaa suunnan, johon Kreikan yhdistetyt voimat tulisi kääntää – nimittäin Persiaa vastaan.

Osa 1

Puhuja aloittaa huomauttamalla, että on kummallista, että suurten juhlien perustajat ovat varanneet kaikki palkinnot ruumiilliselle voimankäytölle, josta on hyötyä vain urheilijalle itselleen, mutta eivät ole antaneet mitään kunniaa henkiselle ponnistukselle, josta koituu hyötyä kaikille. Hän sanoo kuitenkin tyytyvänsä toivoon siitä, että hänen puheensa tulee hyväksytyksi, ja tulleensa esittämään neuvoja kreikkalaisten yhteistyöstä ja sodasta barbaareja vastaan (kohdat 1–3). Kriisi ei ole vielä ohi, eikä siis neuvojen aika ole ohitse (3–5); ja puhetaidon olemukseen kuuluu, että se pyrkii esittämään tutut tosiasiat vaikuttavammalla tavalla (7–10). Puhuja sanoo puhuvansa niille, jotka odottavat puhujien suurta aihetta käsitellessään nousevan tavanomaisen tason yläpuolelle (11–14).

Puhuja huomauttaa, että Kreikan eri kaupunkeja on usein kehotettu luopumaan riidoistaan ja kääntymään yhdessä barbaareja vastaan; mutta se lähtökohta, josta tällaisen yhteyden on alettava, on jäänyt huomaamatta. Hellas on enimmäkseen jakautunut Spartan varassa oleviin oligarkioihin ja Ateenan varassa oleviin demokratioihin. Ennen kuin pienemmät valtiot voivat olla sopusoinnussa, johtajien on sovittava keskenään ja suostuttava jakamaan johtovalta () (17). Mutta puhujan mielestä esteenä on Sparta, joka kuvittelee omaavansa esi-isiltä periytyvän oikeuden herruuteen. Hän pyrkii osoittamaan, että tämä oikeus kuuluu pikemminkin Ateenalle (15–20).

Ateenan vaatimukset herruudesta

Puhuja argumentoi, että merellinen herruus kuuluu oikeutetusti Ateenalle, arvioitiinpa asiaa merivoimien tehokkuuden, ikiaikaisuuden tai Kreikalle tehtyjen palvelusten perusteella. Kaupungin palvelukset ovat olleet kahdenlaisia, sivistyksellisiä ja sotilaallisia (21–27).

Sivistyksellinen puoli

Ensin puhuja käsittelee sivistyksellistä puolta, ja tässä asiassa ensimmäisenä Ateenan varhaiselle Kreikalle antamia lahjoja. Hän sanoo, että ensimmäiset asiat, joita ihmiselämä tarvitsee, tulivat Kreikkaan Ateenan kautta. Demeter, kulkiessaan Attikassa etsiessään Persefonea, antoi sen asukkaille kaksi lahjaa – viljasadon ja mysteeririitit. Ateena ei pitänyt näitä siunauksia itsellään, vaan jakoi ne vapaasti kaikille. Jos perimätietoa epäillään siksi, että se katoaa muinaisuuteen, toisaalta juuri tämä muinaisuus merkitsee laajaa hyväksyntää. Sen vahvistaa se tosiasia, että useimmat kreikkalaiset kaupungit maksavat Ateenalle vuosittain esikoisuhrin. Sitä paitsi varhaisimmat ihmiset, jotka olivat suurimmassa tarpeessa, saivat todennäköisimmin suoraa jumalallista apua; ja Attikan kansa on tunnustetusti vanhimpia kansoja (28–33).

Toiseksi puhuja esittää Ateenan siirtokuntien äitinä, kreikkalaisten asuttaman alueen laajentajana. Niin kreikkalaiset valloittivat muukalaisilta uusia asuinsijoja sekä Euroopassa että Aasiassa, ja asuttivat saaria kaikilla merillä (34–37).

Kolmanneksi hän esittää Ateenan sivistyneen elämän perustajana. Ateena ei tyytynyt antamaan helleeneille elämän välttämättömyyksiä, vaan antoi heille myös sivistyksen. Sen omia olivat varhaisimmat lait ja varhaisin perustuslaillinen järjestelmä. Siellä saivat alkunsa ne taiteet, jotka palvelevat ihmisten tarpeita tai nautintoja. Sen perustama oli helleenien keskeinen kauppapaikka, Pireus. Kaikki ne edut ja viehätykset, joita suuret kokoontumiset tarjoavat, ja joissa kaikkien kaupunkien kreikkalaiset unohtavat erimielisyytensä yhteisessä jumalanpalveluksessa ja yhteisen veren tunteessa, toteutuvat vertaansa vailla Ateenan juhlissa; vieläpä Ateena itsessään on kaikille vieraille jatkuva juhla. Käytännöllinen filosofia, kaiken tämän keksijä ja järjestäjä – järkiperäinen kaunopuheisuus, korkeiden luonteiden pysyvä tuntomerkki – saa siellä kunnianosoituksia enemmän kuin missään muussa kaupungissa. Niin korostetusti kaupunki on kansallisen kulttuurin tyyssija, ettei miestä pidetä täydessä merkityksessä helleeninä pelkästään siksi, että hän on helleenistä verta, ellei hän lisäksi kanna ateenalaisen hengen leimaa (38–50).

Sotilaallinen puoli

Sitten puhuja käsittelee Ateenan roolia sotilaallisena esitaistelijana. Siinä kaupungin palvelukset ovat olleet yhtä suuret sekä kreikkalaisten keskinäisissä sodissa että kreikkalaisten ja barbaarien välisissä sodissa.

Ensin puhuja esittää Ateenan sorrettujen kreikkalaisten epäitsekkäänä puolustajana. Niinpä se auttoi menestyksellisesti Adrastosta thebalaisia vastaan ja herakleideja Eurystheusta vastaan. Spartan suuruus perustui siihen apuun, jonka Ateena antoi Herakleen jälkeläisille Peloponnesokselle suuntautuneessa hyökkäyksessä – muiston, jonka pitäisi pidättää Spartaa vahingoittamasta Ateenaa tai vaatimasta herruutta sen ylitse. Argos, Theba ja Sparta olivat varhaisina aikoina, kuten nytkin, Hellaan eturivin kaupunkeja; mutta Ateena oli heitä kaikkia suurempi – Argoksen kostaja, Theban kurittaja ja Spartan perustajien suojelija (51–65).

Toiseksi puhuja kuvaa Ateenan kreikkalaisten suurimmaksi puolustajaksi barbaareja vastaan. Hellaan varhaisaikoina Attikaan hyökkäsivät traakialaiset Poseidonin pojan Eumolpoksen johdolla ja myöhemmin skyytit liittoutuneina Areen tyttärien, amatsonien, kanssa. Traakialaiset lyötiin niin perin pohjin, että he vetäytyivät entisiltä asuinsijoiltaan Attikan rajaseuduilta kaukaisemmille seuduille. Amatsoneista yksikään tänne tullut ei palannut; ja ne, jotka olivat jääneet jälkeen, ajettiin valtakunnastaan kärsityn tappion vuoksi (66–70).

Samanhenkisiä ja seurauksiltaan samanlaisia olivat persialaissodat Dareiosta ja Kserksestä vastaan; ne havainnollistavat yhtä aikaa esi-isien sankaruutta ja kreikkalaisten vihamielisyyttä barbaareja kohtaan. Näissä sodissa Ateena saavutti kaksinkertaisen voiton: se torjui näennäisesti vastustamattomat vihollisjoukot ja vei urhoollisuudessa ykkössijan liittolaisilta, joiden rohkeutta näytti mahdottomalta ylittää. Spartalaiset tekivät kyllä hienoa palvelusta; sitä suurempi on Ateenan kunnia, että se loisti tällaisen kilpailijan rinnalla ja yläpuolella (71–74).

Puhuja jatkaa entisaikojen hengestä, joka vaikutti Marathonin, Thermopylain, Artemisionin ja Salamiin taisteluissa. Hän sanoo, että ylistys kuuluu ennen kaikkea niille varhaisemmille ateenalaisille ja spartalaisille valtiomiehille, jotka kylvivät sen urhoollisuuden siemenen, joka myöhemmin pelasti Hellaan. Heitä leimasi kaikessa epäitsekäs mieli. He olivat säästäväisiä valtion varoissa, ja henkilökohtaisessa toiminnassaan ja lainsäädännössään tarkasti lojaaleja valtion kunnialle ja edulle. Poliittiset puoluekunnat kilpailivat tuolloin vain kaupungille koituvista hyödyistä. Näin muotoutuivat ne miehet, jotka voittivat Aasian ylittäen Troijan valloittajatkin; miehet, joiden ansiot ylittävät kaiken, mitä heistä on sanottu tai laulettu. Varmasti jokin jumala oli määrännyt tuon kamppailun tuodakseen täyteen valoon luonteet, jotka olivat muinaisten puolijumalten arvoisia (75–84).

Puhujan mielestä Ateenan ja Spartan välinen kilpailu ei koskaan ollut jalompaa kuin persialaissotien aikana. Kun Dareioksen armeija hyökkäsi Kreikkaan, ateenalaiset, liittolaisia odottamatta, kohtasivat sen Marathonissa; spartalaisilla taas ei vaarasta kuullessaan ollut muuta ajatusta kuin kiirehtiä avuksi. Kun myöhemmin Kserkses saapui sotajoukkonsa kanssa, marssien Hellespontoksen yli ja purjehtien Athoksen ympäri, spartalaiset saavuttivat kunniaa Thermopylaissa, ateenalaiset Artemisionissa. Tällöin alkoi sodan viimeinen vaihe; ja siinä ateenalaiset jättivät kaikki kilpailijat taakseen. He halveksivat vihollisen tarjouksia, vaikka tämä tosiasiallisesti hallitsi heidän kaupunkiaan, ja pysyivät uskollisina liittolaisille, jotka olivat heidät hylänneet; he valmistautuivat taistelemaan yksin Salamiin luona. Häpeä toi peloponnesoslaiset heidän rinnalleen; mutta kreikkalaisista laivoista Ateena varusti enemmän kuin kaikki muut valtiot yhteensä.

Jos nyt on määrä ryhtyä sotaretkeen barbaareja vastaan, kenen tulisi sitä johtaa? Kenen muun kuin niiden, jotka edellisessä sodassa olivat etevimmät taistelijat ja epäitsekkäimmät kärsijät; niiden, jotka muinoin perustivat kaupunkeja ja joista myöhemmin tuli niiden pelastajia. Puhuja kysyy, olisiko oikein, että ateenalaiset, jotka ovat kantaneet suurimmat kärsimykset, eivät saisi suurinta kunniaa; että heidät, jotka kerran valittiin johtamaan, pakotettaisiin nyt seuraamaan? (85–99.)

Syytökset Ateenan imperialismista