Panathenaia-puhe (, ) on Isokrateen kirjoittama puhe, joka ylistää Ateenaa ja vertaa sitä Spartaan. Puheen numero Isokrateen puheiden joukossa on 12.
Historia
Isokrates aloitti Panathenaia-puheensa (Panathēnaikos, kirjaimellisesti ”Panathenaiaa koskeva (puhe)”) kirjoittamisen ollessaan 94-vuotias eli vuonna 342 eaa.Isokrates: Panathenaia-puhe 3. Ateenan suurten Panathenaia-juhlien vietto, johon puheessa viitataan, osui tuona vuonna eli 109. olympiadin kolmantena vuonna Hekatombaion-kuuhun eli heinä–elokuuhun.Isokrates: Panathenaia-puhe 17. On todennäköistä, että Isokrateen alkuperäinen aikomus oli julkaista puheensa näissä juhlissa, aivan kuten hänen aiempi puheensa Juhlapuhe (Panegyrikos) oli luultavasti julkaistu Olympian kisoissa: hän puolustautuu puheessa itsessään sitä syytöstä vastaan, että käsittelee suureen juhlaan sopimattomia aiheita.Isokrates: Panathenaia-puhe 135. Tämä suunnitelma kuitenkin, jos Isokrates sen todella oli omaksunut, kariutui. Hän oli kirjoittanut puheesta noin puolet, kun sairastui;Isokrates: Panathenaia-puhe 267. lopulta teos saatiin kuitenkin valmiiksi ja julkaistiin hänen ollessaan 97-vuotias eli vuonna 339 eaa. Se on näin hänen teoksistaan myöhäisin.Isokrates: Panathenaia-puhe 270.
Sisältö
Puhe voidaan jakaa kolmeen osaan:
I. Johdanto (kohdat 1–34). Näistä vain kohdat 1–4 ovat varsinaisesti johdantoa. Loppuosa eli kohdat 5–34 muodostavat sivuun sijoitetun puolustuksen hänen ”filosofiaansa” kohtaan yleensä esitettyä hyökkäystä vastaan; hyökkäyksen olivat tehneet eräät ”rahvaanomaiset” () sofistit ”vähän ennen suuria Panathenaia-juhlia” (17). II. Ateenan ylistys (35–198). III. Lisäosa, jossa tekijä huomioi eräät teostaan kohtaan esitetyt arvostelut ja kertoo ne olosuhteet, joissa se kirjoitettiin (199–265).
Johdanto
Puhuja aloittaa sanomalla, että kirjoitti nuorempana käytännöllisistä Ateenan ja koko Hellaan asioista, ei myyteistä tai kaukaisesta historiasta tai oikeudenkäyntipuheita, ja hyödynsi näissä aiheissa kaunopuheisuuden kaikki keinot. Tällaiset aiheet ja tällainen tyyli eivät hänen mukaansa enää sovi hänen yhdeksänkymmenenneljän ikävuotensa painoon. Nyt hänen on pikemminkin puhuttava niin kuin kaikki luulevat pystyvänsä puhumaan, jos vain tahtoisivat, mutta niin kuin kukaan ei kykene ilman vaivannäköä.
Puhuja ilmoittaa aikovansa kertoa Ateenan teoista ja esi-isien hyveellisyydestä, mutta katsoo ensin tarpeelliseksi käsitellä erästä henkilökohtaista asiaa. Koko elämänsä ajan hän on ollut mitättömien ja arvottomien sofistien vääristelemä ja niiden väärin arvioima, jotka ovat tunteneet hänet vain kuulopuheiden perusteella. Hänellä on ollut terveyttä, varallisuutta ja tiettyä arvostusta sivistyneiden keskuudessa, ja silti hän tuntee vanhuudessaan tyytymättömyyttä. Luonto kielsi häneltä voiman toimintaan ja antoi hänelle vain vajavaiset lahjat puhetaidossa: vahvaa ääntä ja lujia hermoja häneltä puuttui, ja Ateenassa tällainen puute on hänen mukaansa häpeällisempää kuin velkaantuminen valtiolle. Hän ei kuitenkaan lannistunut, vaan vetäytyi kirjalliseen elämään ja toivoi saavansa neuvonantajana, joka kehotti Hellaan yhtenäisyyteen ja sotaan Aasiaa vastaan, enemmän arvostusta kuin ne puhujat, jotka kansankokouksessa vain solvauksin käyvät toistensa kimppuun. Tämä toivo ei kuitenkaan toteutunut: häntä on kyllä kiitetty, mutta samalla vähätelty.
Puhuja toteaa, ettei ole ihme, että yleisö kohtelee häntä näin, kun ne ammattimaiset sofistit, jotka elävät hänen tekstiensä plagioimisesta, ovat hänen kiivaimpia vihollisiaan. Heidän panettelunsa eivät häntä pitkään aikaan häirinneet, kunnes hän sai vähän ennen suuria Panathenaia-juhlia kuulla, että joukko heitä oli keskustellut Lykeionissa Hesiodoksesta, Homeroksesta ja muista runoilijoista ja samalla väittänyt hänen halveksivan kaikkia tällaisia aiheita sekä sivuuttavan kaikki muut ajattelun ja sivistyksen alueet paitsi omansa. Hän oli luullut olevansa turvassa tällaiselta syytökseltä, mutta joutui nyt toteamaan, ettei ollut liioitellut sitä kateuden määrää, joka oli estänyt häntä saamasta ansaitsemaansa tunnustusta. Sen sijaan, että hän vastaisi herjaajilleen tai väittelisi niiden kanssa, joihin nämä vaikuttavat, hän päättää esittää lyhyesti oman käsityksensä sivistyksestä.
Puhujan mukaan geometria, tähtitiede ja eristiset väittelyt sopivat nuorille, jos ei muuta niin siksi että ne pitävät heidät toimessa, mutta ne eivät tee ihmisestä käytännöllistä. Sivistyneenä hän pitää sellaista, joka kykenee selviytymään arkipäivän tilanteista, käyttäytyy rehellisesti ja kohteliaasti seurassa, hallitsee halunsa eikä turmellu onnen suosiessa. Tässä määrin hän on selvittänyt näkemyksensä sivistyksestä; runoilijoita koskevat mielipiteensä hän aikoo esittää toisen kerran (kohdat 1–34).
Ateenan ylistys
Tämän jälkeen puhuja siirtyy varsinaiseen aiheeseensa. Hän on aiemminkin sivumennen ylistänyt Ateenan hyväntekeväisyyttä Hellasta kohtaan, mutta ei ole koskaan aikaisemmin tehnyt siitä puheensa pääaihetta. Nyt hänet saa valitsemaan tämän teeman yhtäältä Ateenaan kohdistuva hillitön moite, toisaalta heikko tai liioitteleva ylistys, sekä lisäksi hänen oma korkea ikänsä, joka tekee epäonnistumisen anteeksiannettavammaksi ja onnistumisen sitä kunniakkaammaksi (35–38).
Arvioidakseen Ateenaa oikeudenmukaisesti puhuja ilmoittaa asettavansa sen rinnalle toisen suuren kaupungin, Spartan. Kuten purppura tai kulta loistaa kirkkaimmin vastaväriä vasten, samoin Ateenan todellinen luonne ja arvo käyvät hänen mukaansa parhaiten ilmi vertaamalla sitä Spartaan (39–41).
Varhaiset ajat
Puhuja aloittaa vertailun Peloponnesoksen doorilaisvalloituksesta. Hän toteaa, että ateenalaisten esi-isät pysyivät uskollisina Troijan sodan perinteelle: yksimielisyydelle Hellaan kesken ja vihamielisyydelle barbaareja kohtaan. Kun Kykladit, joista oli kiistelty jo Minoksen aikana, joutuivat kaarialaisten haltuun, Ateena palautti ne helleeneille. Se perusti kaupunkeja molemmille mantereille, ajoi barbaarit pois Vähän-Aasian rannikolta ja opetti kreikkalaiset yhteisöt elämään järjestäytyneesti. Sparta sen sijaan, piittaamatta maanviljelyksestä ja kaikista sivistyksen muodoista, keskittyi yhteen itsekkääseen päämäärään: Peloponnesoksen valloittamiseen. Kaikki muut alueet Argosta lukuun ottamatta joutuivat sen vallan alle. Näin ollen Ateena oli puhujan mukaan Hellaan ystävä, Sparta vain oman asiansa (42–48).
Palvelukset Persiaa vastaan
Seuraavaksi puhuja siirtyy persialaissotien aikaan. Kun Kserkses hyökkäsi Kreikkaan, Sparta, Peloponnesoksen valtias, lähetti Salamiin taisteluun vain kymmenen kolmisoutua, kun taas Ateena lähetti enemmän laivoja kuin kaikki muut valtiot yhteensä. Spartaa edusti Eurybiades, joka oli vähällä saattaa koko Hellaan perikatoon; Ateenaa puolestaan Themistokles, joka pelasti sen (49–52).
Puhuja tarkastelee tämän jälkeen kummankin kaupungin merivaltakautta. Molemmat olivat vuorollaan merta ja siten suurinta osaa Hellasta hallinneita mahtivaltoja. Ateena käytti tätä valtaa antaakseen liittolaisilleen saman hallitusmuodon eli demokratian, jonka se itse oli todennut parhaaksi; Sparta käytti sitä pakottaakseen alamaisilleen ennenkuulumattoman tyrannian muodon, dekarkhioiden vallan, josta seurasi mittaamattomia onnettomuuksia. Ateena säilytti valtakuntansa kuusikymmentäviisi vuotta; kun koko Kreikka ja Persia yhdistyivät sitä vastaan, se kesti kymmenen vuoden vastarinnan ja palautti sen jälkeen valtansa lyhyemmässä ajassa kuin sen kukistamiseen oli kulunut. Sparta säilytti valtakuntansa tuskin kymmentä vuotta, menetti sen yhdessä taistelussa eikä ole koskaan saanut sitä takaisin. Neuvotellessaan Persian kuninkaan kanssa ateenalaiset kielsivät tätä tulemasta Halyksen tai Faseliin länsipuolelle; spartalaiset sen sijaan tekivät hänestä Hellaan herran (53–61).
Syytökset rikkomuksista
Seuraavana vertailukohtana puhuja käsittelee Ateenaan kohdistuvia syytöksiä vertaamalla niitä Spartan rikkomuksiin. Ne, jotka vastahakoisesti myöntävät Ateenan ansiot, pyrkivät hänen mukaansa usein vähättelemään niitä luettelemalla sen rikoksia. Hän ei väitä Ateenan olleen virheetön, vaan ainoastaan, että siellä missä Ateena on erehtynyt, Sparta on erehtynyt enemmän. Ateenaa syytetään siitä, että se pakotti liittolaisensa tuomaan asiansa ateenalaisiin tuomioistuimiin; mutta onko niiden määrä, jotka kutsuttiin Ateenan oikeuteen, suurempi kuin niiden, jotka Sparta teloitti ilman oikeudenkäyntiä? Ateenaa syytetään myös liittolaisten verottamisesta; mutta nämä maksoivat veroa omasta tahdostaan oman puolustuksensa vuoksi omaisuudesta, jonka Ateena oli heille säilyttänyt, ja vastineeksi heidät nostettiin kurjuudesta vaurauteen, joka vastasi niiden peloponnesoslaisten asemaa, jotka eivät maksaneet mitään veroa. Ateenaa syytetään julmuuksista Meloksessa, Skionessa ja Toronessa. Puhuja myöntää, että Ateena on toisinaan syyllistynyt tällaisiin tekoihin, mutta niiden uhreina oli pieniä saaria tai kaupunkeja; kun taas Spartan kunnianhimo on hävittänyt Peloponnesoksen suurimmat kaupungit – Messenen, joka lähetti Nestorin Troijaan, ja Argoksen, joka lähetti Agamemnonin (62–73).
Puhuja tekee tässä kohdin sivupolun Agamemnoniin ja pysähtyy ylistämään häntä erikseen. Hän kysyy, voiko Agamemnonin ohittaa ylistämättä tätä, tuntien tätä kohtaan myötätuntoa miehenä, joka hänen tavallaan jäi vaille ansaitsemaansa mainetta. Mikä suuruuden osatekijä Agamemnonilta muka puuttui? Hän oli ainoa mies, joka koskaan johti koko Hellasta, ja hän johti sen Aasiaa vastaan, alaisinaan kuninkaat. Hän soti, ei oman etunsa vuoksi, vaan Kreikan turvallisuuden tähden; hän piti armeijan koossa kymmenen vuoden ajan oman kykynsä ansiosta, valloitti Troijan ja murskasi barbaarien röyhkeyden (74–87).
Puhuja palaa tämän jälkeen päälinjaansa ja toistaa väitteensä, että Ateenan ankaruuden uhrit olivat olleet vähäisiä, kun taas Spartan uhrit olivat olleet sekä maineikkaita että lisäksi sen omia liittolaisia Troijan sodassa: messenialaiset, jotka Sparta ajoi pois omasta maastaan, sekä argoslaiset, joiden kanssa se yhä käy sotaa. Plataiai, ainoa Boiotian kaupunki, joka Persian sodassa pysyi uskollisena Hellaalle, joutui pian Spartan valtaamaksi, ja suurin osa sen kansalaisista surmattiin Theban mieliksi. Ateena sen sijaan antoi messenialaisille turvapaikan Naupaktoksessa ja myönsi kansalaisoikeuden eloonjääneille plataiailaisille (88–94).
Seuraavaksi puhuja käsittelee syytöstä, jonka mukaan sekä Ateena että Sparta olisivat alistaneet vasalleiksi ne kaupungit, joiden vapauden puolustajiksi ne itseään kutsuivat. Hän huomauttaa, että Ateenan varhaisessa historiassa ei ole ainoatakaan tapausta, jossa se olisi pyrkinyt hallitsemaan yhtäkään muuta kaupunkia, kun taas Spartan politiikka Peloponnesoksella oli alusta alkaen hyökkäävää. Ateenalaiset eivät ennen Hellespontoksella koettua suurta onnettomuutta olleet aiheuttaneet yhdessäkään kaupungissa sellaisia puolueriitoja, verenvuodatusta ja vallankumouksia, jotka Spartan vallan aikana yleistyivät kaikkialla. Vasta silloin, kun spartalaisten valta, noustuaan ensin Kreikan johtavaksi, alkoi heikentyä, syyllistyivät kaksi tai kolme ateenalaista kenraalia muutamissa tapauksissa jäljittelemään politiikkaa, jonka esimerkin Sparta oli antanut jo paljon aikaisemmin.
Lopuksi puhuja tuo esiin rikkomuksen Hellasta vastaan, johon Sparta on hänen mukaansa syyllistynyt, mutta Ateena ei koskaan. Vaikka Ateena olisi ollut äärimmäisen ahdingon alaisena naapuriensa puristuksessa, se ei koskaan unohtanut sitä vihamielisyyttä, jota kaikkien kreikkalaisten tuli tuntea barbaareja kohtaan. Sparta sen sijaan käytti suurkuninkaan kanssa tehtyä liittoa oman valtansa kasvattamiseen Hellaassa ja palkitsi hänet tukemalla kapinallista Kyyrosta Klearkhoksen johtamilla joukoilla. Kun Persia sitten löi spartalaiset Knidoksen taistelussa, he lepyttivät sitä luovuttamalla Aasian kreikkalaiset sen valtaan (95–107).