Halle-Neustadt , kutsumanimeltään HaNeu, oli Itä-Saksan hallituksen projekti sosialistisesta mallikaupungista. Sen historia lähtee liikkeelle vuonna 1958 pidetystä SED:n eli Saksan sosialistisen yhtenäisyyspuolueen kongressista, jossa päätettiin, että kemian teollisuus olisi yksi maan talouden kulmakivistä. Ongelmaksi muodostui, että maan kemiateollisuuden keskus Halle oli sodan jäljiltä huonossa kunnossa. Kaupungissa ei ollut riittävää määrää asuntoja.
Päätettiin rakentaa tyhjästä uusi kaupunki, joka olisi myös maan propagandavaltti. Se näyttäisi miten hyvin Itä-Saksa kohtelee työläisiään. Parhaimmillaan kaupungissa asui 93 000 henkilöä. Nykyään se on osa Hallen kaupunkia.
Arkkitehtuuri Projektin pääarkkitehdiksi nimitettiin Richard Paulick. Paulick oli saanut nuorena arkkitehtuuriinsa merkittäviä Bauhaus- vaikutteita. Hän lähti ajatuksesta, että uudessa kaupungissa tulee olla kaikilla yhtäläiset asumisolosuhteet, riippumatta siitä, mikä on asukkaan asema työpaikalla. Asuintalot ovat korkeita betonielementeistä rakennettuja kerrostaloja, osassa on kuusi ja osassa kymmenen kerrosta. thumb|Peruskorjattu "Scheibe A", yksi Halle-Neustadtin peruskorjatuista maamerkeistä, kuva vuodelta 2021.
Paulickin ajatuksena oli, että moderni arkkitehtuuri ei saa olla väritöntä ja tylsää. Hän halusi koristeellisen ympäristön, joka lisäisi asukkaiden viihtyisyyttä. Sen vuoksi monien asuintalojen ja julkisten rakennusten seiniin on maalattu suuria ja värikkäitä muraaleja. Muraalit olivat propagandistisia, niissä esiintyivät Lenin sekä Karl Marx ja anonyymit työläiset, jotka kehittivät tiedettä ja tekniikkaa. Lisäksi hän halusi kaupunkiin paljon puistoja, ja palveluiden piti olla kävelymatkan päässä asunnoista. Kaupunkiin rakennettiin useita kouluja, millä pyrittiin siihen, että lasten koulumatka ei kestä kymmentä minuuttia kauemmin. Tämän lisäksi jokaisessa korttelissa oli sen väkilukuun suhteutettu määrä päiväkotipaikkoja.
Muodoltaan kaupunki on nauhamainen. Sen leveys itä–länsisuunnassa on neljä kilometriä. Sen keskelle piti rakentaa katu raitiovaunulinjaa varten joka yhditäisi kaupungin Hallen rautatieasemalle. Kirkkoja kaupunkiin ei saanut rakentaa, sillä uskonto oli Itä-Saksan hallituksen ideologian mukaan jäänne menneisyydestä. Erikoisuutena voi pitää sitä, että kaupungista puuttuvat katuosoitteet. Kaupunki oli jaettu numeroituihin kortteleihin, sillä katuosoitteiden katsottiin olevan menneisyyden ilmiö. Tämä tekee ulkopaikkakuntalaiselle edelleen vaikeuksia halutun paikan löytämisessä.
Kaupungin symboleiksi nousivat sen viisi kauasnäkyvää tornitaloa. Niille annettiin lempinimeksi ”Scheiben”, suomeksi ”Levyt”.
Historiaa Saksan sosialistisen yhtenäisyyspuolueen tehtyä päätöksensä ja kun suunnitelmat olivat valmiit, muurattiin kesäkuussa vuonna 1964 uuden kaupungin peruskivi. Kaupunkia kutsuttiin tuossa vaiheessa kankeahkolla nimellä "Sosialistinen kaupunki kemianteollisuuden työläisille". Ensiksi rakennettiin alueet kaksi ja kolme, joihin oli kaavailtu muuttava 15 000 – 20 000 asukasta. Kumpaankin osaan piti tulla omat rakennukset palveluille. Osa asunnoista varattiin Itä-Saksassa oleskelleille neuvostosotilaille.
Vaikka asukkaat olivat aluksi innoissaan uusista asunnoistaan joissa oli juokseva vesi ja keskuslämmitys. Ne olivat 1960-luvun Itä-Saksassa statussymboleja.Elämä oli uudessa paikassa asukkaiden mielestä aluksi tylsää. Hallituksen idelogian mukaan ei nykyaikainen saksalainen käynyt oluttuvissa ja kahviloissa vaan sivisti itseään vapaa-ajallaan. Kaupunkiin muodostui salakapakkakulttuuri. Jos asunnon ovessa oli tietty luotettaville ystäville tuttu merkki, voi siellä juoda olutta.
Itä-Saksan valtiojohdosta erityisesti Walter Ulbricht oli innostunut hankkeesta. Hän näki projektissa mahdollisuuden hävittää inhoamansa pikkuporvarillisuus. Asiat muuttuivat kun valtaan nousi Erich Honecker. Häntä ei kiinnostanut hienostunut modernismi, vaan asuntoja piti tehdä nopeasti mahdollisimman halvalla. Kalliimmat kohteen piti rakentaa ainoastaan Berliiniin.
Honeckerin päätösten johdosta kaupunkiin ei rakennettu kortteleita neljä ja viisi. Ei myöskään rakennettu kaupungin keskustaan kaavailtua taidegalleriaa, musiikkikoulua ja ateljeetaloa. Ainoastaan elokuvateatteri toteutettiin. Myös raitiovaunulinja jätettiin rakentamatta. Kaupungintalo valmistui vasta vuonna 1989. Halle-Neustadtista muodostuikin nukkumalähiö. Vuonna 1988 kaupungissa oli 93 000 asukasta.
Saksat yhdistyivät vuonna 1990. Halle-Neustadtin kemianteollisuuden tehtaat suljettiin kannattamattomina. Nuoriso muutti kaupungista joukoittain pois ja sen väkiluvuksi tuli huippukauden jälkeen 60 000 asukasta.
Alue kohtasi nyt uuden ongelman. Jäljelle jääneet asukkaat ostivat innokkaasti autoja. Niitä ei ollut ennen yhdistymistä kovinkaan paljon saatavilla, eikä niille ollut suunniteltu pysäköintipaikkoja. Nyt viheralueita otettiin pysäköintialueiksi.
Toinen uusi ongelma olivat tyhjiksi jääneet asunnot. Ne houkuttelivat ilkivallan tekijöitä. Asunnot yksityistettiin ja niitä ostivat monet kiinteistöyhtiöt. Liittovaltion rahoituksella purettiin tyhjilleen jääneitä taloja. Suunnitelmissa on purkaa lisää kaikkein huonokuntoisimmista taloista.
Aluetta on pyritti viime aikoina myös kehittämään. Sinne on rakennettu asukkaille pysäköintitaloja ja uusi ostoskeskus on avattu. Alueen yliopisto on lisännyt opiskelijamääräänsä. Näistä huolimatta alueen väkiluku laskee edelleen. Sen tähden jää nähtäväksi pitääkö alueelta purkaa lisää taloja.
Lähteet
Aiheesta muualla https://triennale-der-moderne.de/2025/60-years-halle-neustadt/
Luokka: Saksan demokraattinen tasavalta Luokka: Saksan kaupungit