Hélène Louise Henriette d’Orléans (13. kesäkuuta 1871 York House, Twickenham, Ison-Britannian ja Irlannin yhdistynyt kuningaskunta – 21. tammikuuta 1951 Castellammare di Stabia, Italia) oli ranskalainen aatelisnainen ja Aostan herttuatar. Hän oli Ranskan kuningas Ludvig Filipin jälkeläinen kolmannessa polvessa ja tuli tunnetuksi siitä, että häntä tarjottiin puolisoksi monien Euroopan kuningashuoneiden prinsseille. Hän avioitui Italian kuningassukuun kuuluneen Aostan herttua Emanuelen Filiberton kanssa. Vähemmän tunnettua on hänen toimintansa Italian Punaisessa Ristissä.
Suku ja nuoruus Hélène d’Orléans syntyi Englannissa, jonne Orléansin suku oli siirtynyt maanpakoon vuoden 1848 helmikuun vallankumouksen jälkeen. Hänen isänsä oli Pariisin kreivi Philippe d’Orléans, joka oli kuningas Ludvig Filip I:n pojanpoika. Hänen äitinsä oli herttuatar Maria Isabel d’Orléans-Montpensier (1848–1919). Hélènen syntymävuonna 1871 oli Ranskassa jälleen levotonta. Maa oli hävinnyt sodan Saksalle, ja Pariisissa oli kommuuni, jota vastaan hallitus kävi sodan. Uusi Ranskan kolmannen tasavallan hallitus palautti Orléansin suvun omistukseen sen maat ja salli sen jälleen vierailla Ranskassa.
Puolisoehdokkaat pienoiskuva|Hélène d'Orléans 14-vuotiaana vuonna 1885. Sukutausta ja omaisuus tekivät Hélène d’Orléansista tavoitellun puolisoehdokkaan Euroopan prinsseille. Albert Victor, Yhdistyneen kuningaskunnan tulevan kuninkaan Edvard VII:n vanhin poika ja kuningatar Viktorian lapsenlapsi oli ensimmäinen puolisoehdokas. 23-vuotias Albert ja 16-vuotias Hélène tapasivat kesällä 1890, ihastuivat ja rakastuivat. Umpirakastunut Albert Victor kirjoitti veljelleen että "ei voi koskaan rakastaa ketään muuta naista". Albert Victorin vanhemmat jo olivat liiton kannattajia, mutta lain mukaan piti saada myös hallitsevan monarkin hyväksyntä. Siksi Albert Victor isoäidiltään audienssia.
Kuningatar Viktoria otti nuoret vastaan, mutta keskusteluissa heidän kanssaan totesi, että avioitumisen tiellä on esteenä muun muassa perustuslaki. Albert Victor oli kruununperimysjärjestyksessä toisella sijalla eikä sellainen henkilö voinut vanhojen lakien ja käytänteiden vuoksi voinut avioitua katoliseen kirkkoon kuuluvan kanssa. Hélène totesi, että on valmis vaihtamaan kirkkokuntaa. Viktoria liikuttui ja sanoi tukevansa nuoria, mutta asiassa on myös seikkoja joihin hänkään ei voi vaikuttaa.
Ensimmäiseksi esteeksi muodostui Hélènen isä Philippe. Hän ei voinut mitenkään hyväksyä sitä, että hänen tyttärestään tulisi anglikaani, mutta jos paavi hyväksyy kirkkokunnan vaihtamisen ja avioliiton, on asia hänenkin mielestään kunnossa. Hélène ei nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin matkustaa Roomaan. Paavi Leo XIII ei antanut lupaa uskontokunnan vaihtamiselle eikä avioliitolle. Avioliitto Albert Victorin kanssa oli nyt täysi mahdottomuus. Hélène kirjoitti tälle kirjeen, jossa käski unohtamaan hänet ja keskittymään työvelvollisuuksiinsa. Kun Albert Victor kuoli vuonna 1892, hänen hautamuistomerkkiinsä liitettiin kivinen seppele, jossa on vain yksi sana: "Hélène".
Vuonna 1892 Hélène matkusti Egyptiin. Siellä hän tapasi Schleswig-Holsteinin herttua Ernst Güntherin, joka ihastui Hélèneen. Herttua esitti kosintansa, mihin Hélène ei suostunut. Seuraavaksi kaavailtiin liittoa Itävalta-Unkarin arkkiherttua Frans Ferdinandin kanssa. Keisari Frans Joosef I sanoi, ettei pidä puolisokandidaatista, mutta ei vastusta liittoa. Sitten arkkiherttua tapasikin jo tulevan puolisonsa, kreivitär Sophie von Chotekin, eikä liitosta tullut mitään.
Avioliitto ja jälkeläiset pienoiskuva|Hélène, Aostan herttuatar 1890-luvun lopulla. Hélène solmi avioliiton vuonna 1895 Savoijin kuningashuoneeseen kuuluneen, Italian kruununperimysjärjestyksessä toisena olevan prinssi Emanuele Filiberton, Aostan herttuan kanssa. Häät vietettiin Lontoossa 25. kesäkuuta 1895 roomalaiskatolisessa St. Raphaelin kirkossa Kingston upon Thamesissä suurin juhlallisuuksin. Paikalla oli 300 vierasta, tuolloinen Italian kruununprinssi Viktor Emanuel, Walesin prinssi Edvard ja prinsessa Alexandra sekä Englannin kuningasperhettä ja monia toimittajia. Morsiamen laahus oli aikalaistietojen mukaan neljätoista jalkaa pitkä. Ystävien ja sukulaisten antamat lahjat olivat kalliita ylellisyysesineitä.
Tuore aviopari asettui asumaan Pohjois-Italiaan lähelle Torinoa, missä oli Emmanuele Filiberton upseeriasemapaikka. Avioliiton ensimmäiset vuodet eivät olleet helppoja. Herttuatar Hélène ei halunnut, että häntä kutsutaan italialaisittain nimellä Elena ja lisäksi monet poliitikot kutsuivat häntä "kiihkokatoliseksi". Italian hallituksella ja paavilla oli ollut kiistaa aina siitä lähtien kun Italia yhdistyi. Lisäksi parille ei kuulunut jälkikasvua. Liitto oli riitainen ja välillä puhuttiin jopa erosta.
Heille syntyi kaksi lasta:
Amedeo (1898–1942), Aostan 3. herttua, Italian Itä-Arfrikan varakuningas
Aymon (1900–1948), Spoleton herttua, Aostan 4. herttua, Kroatian kuningas Tomislav II (1941–1943)
Poikien syntymän jälkeen eropuheet väliaikaisesti lakkasivat. Vuonna 1904 Hélène sairastui vakavasti. Keuhkokuume oli viedä hänet hautaan. Puoliso Emanuele Filiberto sai siirron Napoliin ja kaupungin lämpimämmän ja kuivemman ilmaston uskottiin olevan Hélènelle parempi. Pian Napoliin asettumisen jälkeen lehdistö kertoi, että Filibertolla on useita avioliiton ulkopuolisia suhteita napolilaisten naisten kanssa. Puheet avioerosta käynnistyivät jälleen.
Oleskelu ulkomailla Herttuatar Hélène aloitti vuonna 1907 matkustamisen ja vietti useana vuotena aikaa enemmän Euroopan ulkopuolella kuin Euroopassa. Hän oli jo vuonna 1892 vieraillut veljensä kanssa Egyptissä. Hänen matkaseuralaisenaan oli Susan Hicks Beach, joka oli ollut myyttisen naishahmo Britannian mallina Ison-Britannian rahoihin. Matkaoppaana naisilla oli markiisi Maurizio Piscicelli. Matka Afrikkaan alkoi Egyptistä, sieltä siirryttiin Itä-Afrikkaan, Kongoon ja lopulta Kapmaahan. Matkoilla valokuvattiin, metsästettiin ja kerättiin kasvinäytteitä. Hélène kirjoitti Harper´s Weeklyyn ja moniin ranskalaisiin lehtiin matkakertomuksia. Lisäksi matkakertomukset ilmestyivät kirjoina. Julkisuuteen matkojen kerrottiin olevan terveysmatkoja, mutta oikeasti Hélène pakeni ikäviä kotiolojaan. pienoiskuva|Aostan herttuatar Hélène 1903–1906. Vuosina 1909–1910 Hélène oli matkoilla lähes tulkoon jatkuvasti. Eurooppaan hän palasi lähinnä suorittamaan kuninkaallisille kuuluneita velvollisuuksiaan. Yhdessä puolisonsa herttua Emanuel Filiberton kanssa hän edusti Italiaa Yrjö V:n kruunajaisissa Lontoossa 22. kesäkuuta 1911. Hänen hyväntekeväisyystyönsä Napolissa oli merkittävää. Italia julisti sodan Osmanien valtakunnalle vuonna 1911 ja valtasi nykyisen Libyan alueen. Hélène, joka oli koulutettu sairaanhoitajaksi, katsoi velvollisuudekseen auttaa. Hän lähti työskentelemään sairaalalaiva Memfille ja hoiti haavoittuneita ja sairaita auttaen heidät kotimatkalle.
Italian–Turkin sodan jälkeen Hélène matkusti Intiaan, Ceylonille, Thaimaahan, Kambodžaan, Australiaan ja Uuteen Seelantiin, mistä jatkettiin Panamaan ja Yhdysvaltoihin. Kambodžassa vierailtiin tammikuussa 1914 Phnom Penhissä ja Angkor Watissa. Tästä matkasta Hélène kirjoitti kirjan, joka ilmestyi vuonna 1918. pienoiskuva|Hélène d´Orléans, Aostan herttuatar 1911.
Ensimmäinen maailmansota ja toiminta Punaisessa Ristissä Herttuatar Hélène palasi kotiin kesäkuussa 1914. Kohta alkoi ensimmäinen maailmansota. Italia liittyi sotaan vuonna 1915 ja Hélènen aviomies joutui armeijaan aktiivipalvelukseen. Pojat laitettiin sotilaskouluihin, Amedeo maavoimien oppilaitokseen ja Aymon merivoimien. Hélène katsoi velvollisuudekseen mennä työskentelemään sotasairaaloihin.
Aostan herttuatar Hélène nimitettiin Italian Punaisen Ristin vapaaehtoishoitajien ylitarkastajaksi, arvo vastasi kenraalimajuria, työsarkanaan sotilassairaaloiden kehittäminen. Hän avusti leikkauksissa, tarkasti että sairaaloissa oli riittävä varustus ja piti huolen että hoitajat ovat osaavia. Italia kantoi sodasta suuren inhimillisen hinnan ja Hélène sanoi myöhemmin, että "sota tappoi sieluni". Hän koki sodassa myös henkilökohtaisia menetyksiä sillä kaksi hänen ystävistään kuoli sodassa. Hänen sota-ajan päiväkirjansa julkaistiin myöhemmin. Diktaattori Benito Mussolini kirjoitti siihen esipuheen.
Ensimmäisen maailmansodan seurauksena Italian alue laajeni. Maassa esiintyi jopa ajatuksia uudesta Rooman imperiumista. Omalaatuinen nationalisti Gabriele d’Annunzio valtasi joukkoineen Fiumen kaupungin, mikä kiristi kansainvälistä tilannetta. Herttuatar Hélène vieraili kaupungissa Punaisen Ristin edustajana, mikä ei helpottanut tilannetta, sillä hänet tunnettiin nyt jyrkkänä nationalistina.
Ensimmäisen maailmansodan lopulla herttuatar Hélène ja herttua Emanuel Filiberto elivät kumpikin omaa elämäänsä. Hélène eli Torinossa ja Filiberto Napolissa. Heitä yhdisti lähinnä oikeistolainen ajattelu, kumpikin liukui kannattamaan Mussolinia. Filiberton nimi nousi esiin jopa kaavailuissa, että vallassa ollut kuningas Viktor Emanuel III syrjäytettäisiin ja Filibertosta tehtäisiin uusi kuningas. Maailmansotien välissä Seuraavina vuosina Hélène jatkoi matkailua. Hän matkusteli Pohjois-Afrikassa ja ylitti Saharan autiomaan. Vuonna 1925 hän matkusti poikansa Amedeon kanssa Intian valtamereltä Valkoiselle Niilille. Poliittisesti hän oli Mussolinin ja fasismin kannalla ja osoitti useissa yhteyksissä tukeaan diktatuurille. Puoliso, herttua Emanuel Filiberto kuoli vuonna 1931.
Vuonna 1932 Hélène totesi, että monet hänen ystävistään ja sukulaisistaan olivat jo kuolleet. Hänen poikansa jatkoivat molemmat uraansa armeijassa ja kun Italia oli vallannut vuonna 1937 Etiopian, nimitti Mussolini Amedeon Italian Itä-Afrikan varakuninkaaksi. Vaikka minkäänlaista asiakirjamerkintää ei löydy, on todennäköistä, että Hélène olisi solminut avioliiton itseään kaksikymmentä vuotta nuoremman eversti Otto Campinin kanssa vuonna 1936. Pariskunta oli matkustellut yhdessä Afrikassa ja tekivät yhdessä myös Hélènen viimeisen Afrikan matkan vuonna 1939. Koska pariskunta ei julkisesti kertonut liitostaan, luultiin Ottoa välillä Hélènen palvelijaksi.
Viimeiset vuodet pienoiskuva|Aostan leskiherttuatar Hélène vuonna 1946. Toinen maailmansota alkoi vuonna 1939 ja sodan päättyessä Italiasta tuli tasavalta. Sota aiheutti Hélènelle henkilökohtaisesti ensimmäisen kiusallisen tilanteen kun Italia hyökkäsi Kreikkaan vuonna 1941. Hélènen miniä prinsessa Irene oli Kreikan kuningassuvun jäsen. Italia menetti Etiopian vuonna 1941 ja Hélènen Italian Itä-Afrikan varakuninkaaksi nostettu poika Amedeo joutui ensin sotavangiksi ja kuoli sotavankeudessa vuonna 1942. Nuorempi poika Aymon sai nimityksen Itsenäisen Kroatian valtion kuninkaaksi nimellä Tomislav II, mutta ei koskaan edes vieraillut kuningaskunnassaan.
Koko sodan ajan Hélène pysytteli Napolissa auttaen ilmapommitusten uhreja sekä muita sodasta kärsineitä. Vuonna 1943 Mussolini syrjäytettiin ja Italia vaihtoi liittoutuneiden puolelle. Hitler päätti kostaa italialaisille ja saksalaiset joukot vetäytyivät pohjoiseen tuhoten maata. Sota kosketti jälleen Hélèneä läheltä. Hänen miniänsä, Kreikan ja Tanskan prinsessa Irene ja Anna d´Orléans joutuivat saksalaisten vangeiksi kuten myös lapsenlapset Margarita, Maria Cristina ja Amadeo. Heitä pidettiin internointileirillä vuoteen 1945 saakka. Edesmenneen puoliso Filiberton serkun Viktor Emanuel III:n ja kuningatar Elenan tytär, Savoijin prinsessa Mafalda joutui Buchenwaldin keskitysleirille, missä hän kuoli vuonna 1944.
Vuonna 1946 Italiasta tuli tasavalta. Viimeinen kuningas Umberto II kehotti kuninkaallisia poistumaan Italiasta, mutta Hélène ei tällaisesta välittänyt. Hallitus takavarikoi vuonna 1947 kuninkaalliset residenssit; herttuatar Hélène ja elämänkumppani Otto Campin muuttivat hotelliin. Kirjansa, valokuvansa ja metsästysmuistonsa pariskunta lahjoitti kansalliskirjastolle. Vuonna 1948 Hélène sai Argentiinasta suruviestin, että hänen poikansa Aymon oli kuollut.