The Age of Atheists. How We Have Sought to Live Since the Death of God on aatehistorioitsija Peter Watsonin kirja ateismista osana länsimaisen kulttuurin historiaa 1800-luvun lopulta 2000-luvulle. Teos ilmestyi Simon & Schusterin kustantamana vuonna 2014. Kirjan brittiläinen painos ilmestyi nimellä The Age of Nothing.
The Age of Atheists käsittelee erilaisten tutkijoiden, filosofien, kirjailijoiden ja taiteilijoiden elämää ja heidän ajatuksiaan siitä, mitä elämän merkitys tarkoittaa jumalauskon jälkeisellä aikakaudella. Watson aloittaa ”ateismin aikakauden” vuodesta 1883, jolloin kirjailija Friedrich Nietzsche julisti Jumalan olevan kuollut. Watsonin mukaan ateistien aikakaudesta voidaan puhua 1800-luvun puolivälistä lähtien. 1800-luvun jälkipuoliskolla lukuisat tieteenharjoittajat lakkasivat uskomasta jumalaan. He olivat tiennnäyttäjiä myöhemmälle kehitykselle. Mahdollisesti tärkein hahmo oli Charles Darwin, jonka pääteos julkaistiin vuonna 1859.
Watsonin käsittelemiä hahmoja ovat muun muassa Henrik Ibsen, Anton Tšehov, Stéphane Mallarmé, Henry James, Edmund Husserl, Sigmund Freud, William James, John Dewey, George Santayana, Franz Kafka, Rainer Maria Rilke, Virginia Woolf, D. H. Lawrence, Robert Musil, Paul Valéry, Eugene O’Neill, Jean-Paul Sartre, Wallace Stevens ja Seamus Heaney. Watson käsittelee poliittisia liikkeitä, psykologian nousua, maailmansotia ja populaarikulttuuria. Hän käsittelee tiiviisti myös 2000-luvun tiedepohjaisia ateisteja, kuten Edward O. Wilsonia, Richard Dawkinsia, Daniel Dennettiä ja Steven Pinkeriä. Loppuluku käsittelee etenkin 2000-luvun filosofien ajatuksia.
Sisältö
Watsonin mukaan sekularisaatioteoria – ajatus, että nykyaikaistuminen ja taloudellinen kehitys johtavat yhteiskuntien maallistumiseen – on pitkälti osoittautunut todeksi. Uskonto nousee taloudellisesti epävarmoissa oloissa.
Yhteistä ateisteille on ollut yliluonnollisen hylkääminen. Watson itse katsoo, että moraalin perustaminen monoteistiseen uskontoon on ollut virheellistä. Watsonin mukaan monoteismi on johtanut ihmiset ajattelemaan, että asioihin on yksi oikea vastaus. Watson päätyy johtopäätökseen, että 1900-luvun aatehistoria on osoittanut, että elämä on liian rikasta ja monimuotoista sopiakseen mihinkään rajoittavaan ideologiaan.
Watsonin mukaan vaikuttaa siltä, että ihmiset tarvitsevat kaksi merkityksen perustaa, älyllisen ja tunneperäisen merkityksen. Se on yksi syy siihen, miksi taiteet ovat olleet niin tärkeässä asemassa esimerkiksi 1900-luvun alussa. Watsonin mukaan marxilaisuus oli aiemmin monille uskonnon korvike. Watsonin mukaan yhteiskuntatieteilijät voisivat sanoa, että marxilaisuus elää nykyisinkin siinä mielessä, että ihmisiä pidetään ensisijaisesti taloudellisina yksikköinä, joissa on tärkeintä heidän työnsä ja ansaintakykynsä.
Watsonin mukaan nykyinen evoluutioon perustuva ihmistutkimus voi selittää elämän moraalista perustaa, mutta se ei voi antaa lopullista vastausta elämän päämääristä. Watsonin mielestä evoluutio on tieteen tärkein ajatus, mutta hänelle on tärkeä myös fenomenologisen filosofian ajatus, että elämä koostuu ”kauniista yksityiskohdista”. Watsonin mielestä tarvitaan kaksijakoinen näkemys. Watsonin mielestä voidaan tehdä ero uskonnon ja teologian välillä. Teologia on Watsonin mukaan usein tyhmää ja tyhjää. Toisaalta uskonnoissa on kyse rituaaleista ja yhteisöllisyydestä, jotka ovat tuoneet ihmisille tyydytystä.
Jotkut filosofit, kuten Jürgen Habermas ja Ronald Dworkin, ovat hahmotelleet ajatusta yhteisöllisestä uskonnosta ilman sen yliluonnollisia piirteitä. Watsonin mielestä sellaisille uskonnolliselle käsitteille kuin transsendenssi ei kannata yrittää tehdä maallisia vastineita. Sen sijaan että palattaisiin vanhaan uskonnolliseen sanastoon, tulisi siirtyä uuteen.
Elämän merkitys
Muun muassa Ronald Dworkin on kirjoittanut siitä, kuinka monet ateistiset tai uskonnolliset tutkijat, jotka kohtaavat avaruuden laajuuden ja alkeishiukkasten maailman monimutkaisuuden, kokevat tunteen, jota he voivat kuvailla esimerkiksi ”numeeniseksi”. Dworkinin mukaan uskonnollisuudeksi nimetyn asenteen tärkeimmät osat ovat tunne elämän merkityksestä ja luonnon sisäisestä kauneudesta, riippumatta siitä, uskotaanko persoonalliseen jumalaan.
Watsonin mielestä kysymys siitä, miten tulisi elää, vaatii ihmistä osallistumaan itse. Käytännössä se tarkoittaa elämän arvostamista ja sen tarjoamien kokemusten keskittynyttä havainnointia. Watson kirjoittaa kokemusten moninaisuudesta ja merkitysten luomisesta, mihin on viitattu esimerkiksi ”runollisena fenomenologiana”. Watson lainaa ajattelijoita, joiden mukaan kapitalismi toimii tekemällä ihmisistä onnettomia. Kulutuskulttuurin sijasta on Watsonin mukaan suositeltavampaa pyrkiä elämän vaalimiseen ja tietoiseen läsnäoloon. Watson arvostaa toimijoita, jotka pyrkivät muodostamaan merkityksiä, joiden avulla voitaisiin edetä kohti luonnon säilyttämistä ja taloudellista tasa-arvoa.
Runous keskittyy suurten spekulaatioiden sijasta erityiseen ja yksityiskohtiin. Runous ja muu taide antavat mahdollisuuden uusille havainnoille. Alasdair MacIntyren mukaan hyvä elämä ”on elämä, joka käytetään hyvän elämän etsimiseen”. Taide voi avata mieltä siten, että ihminen voi ylittää nykytilanteensa rajat, mikä mahdollistaa henkilökohtaisen ja yhteisöllisen kehityksen.
Vastaanotto
Useat sanomalehdet julkaisivat teoksesta myönteisen arvostelun. Muun muassa filosofi Roger Scruton ja kirjailija Tom Stoppard arvioivat teoksen myönteisesti. Religious Studies Review’n arvostelijan mukaan teos on suositeltavaa luettavaa historian ja etiikan tutkijoille.
Lähteet
Luokka:Kirjat historiasta Luokka:Kirjat ateismista Luokka:Yhdysvaltalaiset tietokirjat Luokka:Vuoden 2014 kirjat