Finländare on ruotsin kielen sana, jolla tarkoitetaan kaikkia Suomen kansalaisia ja Suomessa asuvia henkilöitä riippumatta siitä, mihin kieliryhmään tai etniseen ryhmään he kuuluvat. Sana on kattokäsite, joka sisältää sekä suomenkieliset että ruotsinkieliset Suomen asukkaat samoin kuin muut maassa asuvat ryhmät, kuten saamelaiset ja romanit.
Ruotsin kielessä finländare erotetaan sanoista finne (suomenkielinen, etninen suomalainen) ja finlandssvensk (suomenruotsalainen). Suomen kielessä vastaavaa vakiintunutta yksisanaista ilmausta ei ole, sillä sana suomalainen merkitsee sekä Suomen kansalaista että etnistä suomalaista.
Käsite ja suomen kielen sananpuute Suomen kielessä sana suomalainen viittaa sekä kielelliseen ja etniseen suomalaisuuteen että Suomen kansalaisuuteen. Tämän vuoksi ruotsin sanojen finne ja finländare välinen ero ei käänny suomeen suoraan, vaan erottelu on tavallisesti tehty kuvailevin ilmauksin, kuten Suomen kansalaiset tai Suomen väestö.
Ero syntyi ruotsin kielessä tarpeesta nimetä erikseen kaksi asiaa: kieliryhmä ja valtioon kuuluminen. Kun 1800-luvulla alettiin puhua Suomen kahdesta kansallisuudesta, tarvittiin yläkäsite, joka kattaisi molemmat, sekä erillinen nimitys maan ruotsinkieliselle väestölle. Suomenkielisiä varten oli jo olemassa sana finne.
Termin historia ruotsin kielessä Varhainen käyttö Termi finländare esiintyi jo keskiajalla ja melko yleisesti 1600-luvulla, jolloin haluttiin erottaa toisistaan Ruotsi Pohjanlahden länsipuolella ja valtakunnanosa Suomi. 1700-luvulla termi oli harvinaisempi. Ruotsin vallan aikana vallitsevana käytäntönä oli kutsua Suomen asukkaita sanalla finnar; Suomen ruotsinkielisiä nimitettiin yksinkertaisesti ruotsalaisiksi (svenskar).
Tilanne muuttui ratkaisevasti vuoden 1809 jälkeen, kun Suomi liitettiin Venäjän keisarikuntaan. Ruotsin kielessä Suomessa säilyi kuitenkin läpi 1800-luvun tapa käyttää sanaa finne sekä maan suomenkielisestä väestöstä että kaikista suuriruhtinaskunnan asukkaista. Kun Johan Ludvig Runeberg kirjoitti Vänrikki Stoolin tarinoissa ”Och även jag är finne”, hän tarkoitti nimenomaan sanan jälkimmäistä, ei-kielellistä ja ei-etnistä merkitystä.
Erottelun perustelu 1800-luvulla Ajatus finsk- ja finländsk-käsitteiden erottamisesta sai vaikutteita saksasta ja venäjästä. Saksalaisen historioitsijan Friedrich Rühsin Suomen historiaa käsittelevän teoksen ruotsinnoksessa (1811) käytettiin – joskaan ei johdonmukaisesti – sanaa finländare. Myös Venäjän viranomaiset suuriruhtinaskunnassa tekivät eron sanojen ”finskij” ja ”finljandskij” välillä, mutta venäjän käytäntö viittasi lähinnä siihen, oliko virasto tai joukko-osasto luonteeltaan kotimainen vai Venäjältä koottu, ei kieleen.
Järjestelmällisen perustelun erottelulle esitti vuonna 1829 Pietarin ruotsalaisen seurakunnan kirkkoherra Erik Gustaf Ehrström. Hän ehdotti, että ruotsissa erotettaisiin toisistaan finnar kieliryhmänä ja finländare kaikkien niiden henkilöiden nimityksenä, jotka kuuluivat Suomeen ”kansalaisoikeuden” kautta – siis suunnilleen nykyisin vallitsevat määritelmät. Ehrström muotoili, että kaikki Suomen asukkaat ovat finländare, mutta he eivät kaikki ole finnar.
1800-luvun kuluessa termiä esitettiin epäsäännöllisesti kaikkien suuriruhtinaskunnan asukkaiden nimitykseksi. Ruotsalainen August Sohlman (1855) ja suomenruotsalainen Axel Olof Freudenthal (1860) pitivät epäloogisena, että finne tarkoitti sekä suomenkielisiä yleensä että kaikkia suuriruhtinaskunnan asukkaita. Keskustelu jäi kuitenkin pitkään marginaaliseksi, ja 1880-luvulla termiä käyttivät lähinnä ruotsalaismieliset, kuten Axel Lille ja Carl Gustaf Estlander, jotka eivät itsekään uskoneet sen läpimurtoon.
1890-luvulla finländsk vakiintui kielitieteelliseksi termiksi, mutta eli kauan rinnakkain termin östsvensk (itäruotsalainen) kanssa. Keskustelu oli 1890-luvulla ja sortovuosina 1900-luvun alussa enimmäkseen hiljaista.
Läpimurto 1910-luvulla ja vakiintuminen 1910-luvun alussa joukko ruotsinkielisiä sivistyneistön edustajia alkoi määrätietoisesti ajaa termiä finländare. Muun muassa kirjailija Arvid Mörne, kielitieteilijä Rolf Pipping ja lehtimies Artur Eklund popularisoivat ajatusta Studentbladet-lehden artikkeleissa. Vuonna 1913 Suomen ruotsinkieliset ylioppilaat päättivät käyttää sanoja finländare ja finländsk poliittisena nimityksenä kaikista Suomen kansalaisista näiden kielestä ja kansallisuudesta riippumatta. Hufvudstadsbladet otti termin käyttöön 1916, ja sen omaksuivat myös eräät ruotsalaislehdet kuten Svenska Dagbladet.
Samaan aikaan syntyi käsite finlandssvensk eli suomenruotsalainen, ja sana finne sai nykyisen kieleen ja etnisyyteen viittaavan merkityksensä.
Ruotsin kielessä termi vakiintui vähitellen 1920-luvulta lähtien. Vuonna 1946 Suomenruotsalaiset kansankäräjät (Folktinget) alkoi suositella termin käyttöä, samoin ruotsin kielenhuollon lautakunta (1956) ja Ruotsin akatemia (1959). Käsitteet finländare ja finlandssvensk vakiintuivat toden teolla vasta toisen maailmansodan jälkeen.
Suomenkielinen vastaanotto Suomenkielisellä taholla yrityksiä ottaa finländare laajaan käyttöön ei yleensä katsottu hyvällä. Kun Ruotsalainen kansanpuolue omaksui termin käytön vuonna 1926, opetusministeri Lauri Ingman määräsi, ettei sellaisia oppikirjoja, joissa finländare- ja finländsk-sanoja käytettiin kaikkien Suomen kansalaisten nimityksenä, saanut hyväksyä oppimateriaaliksi valtion tai valtionapua saavissa kouluissa. Vielä vuonna 1945 kielirauhakomitea kehotti ruotsinkielisiä luopumaan sanan käytöstä, koska se koettiin loukkaavaksi suomenkielisten keskuudessa.
Kielirauhakomitean mietintö luovutettiin hallitukselle joulukuussa 1944, ja sen yleisenä viestinä oli, että kielikysymyksiä tuli käsitellä avarakatseisesti ruotsinkielisen vähemmistön eduksi. Komitean kokoomuslainen puheenjohtaja Kyösti Haataja halusi kuitenkin suomenkielisten jäsenten tuella poistaa kielenkäytöstä sekä nimityksen finländare että finlandssvenskar; lisäksi hän katsoi, että Folktinget tulisi lakkauttaa. Kumpikaan ehdotus ei toteutunut.
Monet suomenkieliset keskustelijat korostivat termin venäläistä alkuperää ja sitä, ettei vastaavaa sanaa ollut suomessa eikä sellaista tarvittukaan. Erottelua ei kaikissa yhteyksissä Suomen sisällä tarvittu, vaikka se lisäsi kielellistä täsmällisyyttä.
Suomenkieliset vastineet Varhaiset ilmaukset Suomen kielessä käytettiin historiallisesti eräitä kuvailevia ilmauksia. Inkerinmaalla, jossa oli tarpeen erottaa toisistaan eri aikoina muuttaneet suomalaiset, suuriruhtinaskunnan alamaisia kutsuttiin sanalla suomenmaakkoset (toisinaan suomenalamaiset tai suomenkansalaiset).
Suomenmaalainen Vuonna 2000 sosiaalidemokraattinen kansanedustaja Liisa Jaakonsaari ehdotti eduskunnan kyselytunnilla, että suomessa alettaisiin käyttää sanaa suomenmaalainen, joka vastaisi ruotsin sanaa finländare. Jaakonsaari perusteli ehdotustaan sillä, että suomenmaalainen helpottaisi maahanmuuttajien kotiutumista Suomeen paremmin kuin suomalainen, jolla on myös kielellis-etninen merkitys. Tuolloinen pääministeri Paavo Lipponen vastasi käyttävänsä ruotsiksi sanaa finländare mutta ei ottanut kantaa suomenkieliseen vastineeseen.
Sana suomenmaalainen ei ole vakiintunut yleiseen kielenkäyttöön, eikä aiheesta ole juuri käyty laajempaa keskustelua suomen kielessä.
Katso myös Suomen kielet
Lähteet Kirjallisuus
Viitteet
Luokka:Ruotsinkieliset sanat ja sanonnat Luokka:Suomen etniset ryhmät Luokka:Suomen väestö