Natsi-Saksan talous viittaa Saksan talouteen vuosina 1933–1945, jolloin maata hallitsi Saksan kansallissosialistinen työväenpuolue johtajanaan valtakunnankansleri Adolf Hitler. Valuuttana Saksassa käytettiin valtakunnanmarkkaa eli Reichsmarkia.
Deflaatiosta elvytykseen pienoiskuva|Talousministeri Hjalmar Schacht ja valtakunnankansleri Adolf Hitler vuonna 1936. pienoiskuva|Radanrakennustöitä Saksassa vuonna 1939. Natsien noustessa valtaan suurin ongelma oli 30 prosentin työttömyys. Taloudesta vastasi alkuun Hjalmar Schacht, josta tuli valtionpankin pääjohtaja vuonna 1933 ja vuotta myöhemmin talousministeri. Schacht onnistui käyttämään hyväkseen kultakannasta luopumista ja pitämään korkotason alhaisena sekä budjettivajeen korkeana suurilla julkisilla rakennustöillä. Näiden seurauksena työttömyys laski huippuvauhtia. Tätä keynesilaista talouspolitiikkaa täydensi uudelleenaseistamisen kasvattama kysyntä. Talous sekä työllisyystilanne olivat kuitenkin osoittaneet paranemisen merkkejä jo ennen kansallissosialistien valtaannousua. Vuosina 1930–1932 valtakunnankanslerina toiminut Heinrich Brüning oli ajanut deflatorisia toimenpiteitä, joiden tarkoitus oli edistää talouden varhaista toipumista, vaikka ne merkitsivätkin tilapäistä laskua. Valtaan tultuaan Hitler korjasi ansion maanpakoon ajamansa Brüningin hallinnon aikaansaannoksista.
Saksan uudet asevoimat, Wehrmacht, perustettiin maaliskuussa 1935, ja samalla voimaan astui yleinen asevelvollisuus.Kershaw 2010, s. 341–342 Uudelleenvarustelua peiteltiin, eikä sitä rahoitettu verotuksilla ja lainoilla vaan lyhytaikaisilla velkakirjoilla asevalmistajille: järjestelystä käytettiin nimitystä Mefo (Metallurgische Forschungsgesellschaf).Rautala & Uitto 2023, s. 174 Hjalmar Schachtin ulkomaankaupan säätely keskittyi aluksi vauhdittamaan uudelleenvarustelua ja sitä suosivaa teollisuutta, ja muu resurssitarve ja kulutus jäivät vähemmälle huomiolle. Tämä asettelu kärjistyi vuoteen 1935 mennessä suureksi ruokapulaksi, sillä Saksan maatalouden tuotanto yksin ei riittänyt tuottamaan koko kansakunnalle ruokaa. Maatalouden koneellistaminen ja nykyaikaistaminen oli jäänyt jälkeen varustelun vuoksi. Työväestön keskipalkka oli laskenut köyhyysrajalle, ja vaikka ruoan myyntihintoja pidettiin matalana rangaistuksen uhalla, hinnat kuitenkin kohosivat käytännössä 50–75 %. Usein viljelijät ja muut ruoantuottajat eivät myyneet suoraan myyjille, vaan he suosivat mustan pörssin kauppiaita saadakseen korkeamman myyntihinnan tuotteistaan. Mustan pörssin suosio kasvoi myös kuluttajien keskuudessa, sillä nämä saattoivat vaihtaa omistamiaan hyödykkeitä suoraan ruokaan. Talousministeri Hjalmar Schacht ja maatalousministeri Walther Darré ajautuivat riitaan, jonka Hermann Göring ratkaisi Hitlerin käskystä Darrén eduksi. Hitler halveksui mustaa pörssiä mutta ei voinut tukahduttaa sitä suoraan, sillä se oli muodostunut tärkeäksi ideologisista syistä arvokkaaksi määritellylle saksalaiselle maatalousväestölle. Ruokapula merkitsi talouskasvua maatalousväestölle mutta synkensi työväenluokan mielialaa, jonka kohottaminen osaltaan motivoi Hitleriä miehittämään Reininmaan aiottua aikaisemmin vuonna 1936.
Raaka-ainepula Hitlerin vallan alkuvuosina Saksa käytti jälleen varusteluun noin 5–10 prosenttia bruttokansantuotteestaan,Könönen 2022, s. 37 ja vuonna 1938 osuus ylitti jo 19 prosenttia.Könönen 2022, s. 50 Kevääseen 1939 mennessä varustelu vei 23 prosenttia Saksan teollisesta kokonaistuotannosta.Könönen 2022, s. 55 Varusteluohjelma käynnisti valtavan raaka-ainetarpeen, ja erityisesti metalleja Saksan piti ostaa ulkomailta, sillä sen omassa maaperässä raaka-aineita oli niukasti. Teollisuuden kovasti tarvitsemia metalleja olivat muun muassa rauta, nikkeli, kupari, kromi, tina ja elohopea. Aseteknologia tarvitsi kipeästi myös mangaania, molybdeeniä ja volframia. Saksasta tuli heti Yhdysvaltojen jälkeen maailman suurin raakateräksen tuottaja. Toisin kuin Saksalla, Yhdysvalloilla oli merkittävästi resursseja omassa maaperässään.Könönen 2022, s. 31–38
Raaka-aineiden tuonti kulutti Saksan kulta- ja käteisvarantoja huomattavasti jo vuosina 1933–1935.Könönen 2022, s. 46 Samaan aikaan tuontiraaka-aineiden maailmanmarkkinahinnat nousivat ja Saksan teollisuustuotteiden vientitulot laskivat.Könönen 2022, s. 38 Varusteluohjelmalle annettiin taloudessa ehdoton etusija, ja sitä varten raaka-aineita voitiin ottaa siviilisektorin teollisuudelta. Valuuttaongelmissaan Saksa teki etenkin Etelä- ja Kaakkois-Euroopan maiden kanssa clearing-sopimuksia, joilla Saksa osti raaka-aineita pääasiassa aseilla. Yhdysvalloista Saksa osti varusteluohjelmalleen välttämättömiä renkaita ja lentokonemoottoreita sekä lisenssejä moottoreiden valmistukseen.Rautala & Uitto 2023, s. 184–185 Rautamalmia Saksa osti Ruotsista.Rautala & Uitto 2023, s. 185 Neuvostoliitto oli vielä 1920-luvulla ollut Saksalle merkittävä kauppakumppani, mutta 1930-luvulla kaupankäynti alkoi hiipua.Rautala & Uitto 2023, s. 155
Talousministeri Hjalmar Schachtin mukaan Saksan tuli hillitä varusteluohjelmaa ja kasvattaa valuuttavarantojaan valmistamalla kulutustavaroita.Könönen 2022, s. 48 Asevoimien johto oli kuitenkin eri mieltä, ja myös Hitler vastusti asemenojen leikkauksia.Kershaw 2010, s. 364 Hitlerin mielestä vienti olisi vain lisännyt riippuvuutta muista maista, ja sen sijaan Saksan tuli panostaa omavaraisuuteen. Talousasioissa Hitler oli kokematon, mutta teollisuuden tarvitsemiin raaka-aineisiin hän kiinnitti huomiota.Könönen 2022, s. 30–31 Hitlerin mielestä tärkeimmät luonnonvarat olivat raakaöljy, raakakumi ja rautamalmi. Saksan talous- ja ulkoministeriöissä pidettiin tärkeinä myös pohjoismaista puutavaraa, tanskalaista maataloutta ja elintarviketuotantoa sekä norjalaista kalaa. Kalastusta pidettiin ratkaisuna mahdollisen kauppasaarron aiheuttamaan ruoka- ja lannoitepulaan.Könönen 2022, s. 42–43
Nelivuotissuunnitelma Hermann Göring ajoi omaa nelivuotissuunnitelmaansa, jonka tarkoitus oli saattaa Saksa taloudellisesti omavaraisemmaksi vuosina 1936–1940, minkä jälkeen se voisi olla valmis sotaan. Riippuvuutta tuonnista oli määrä korvata tehostamalla tuotantoa ja kehittämällä teknologisia innovaatioita, kuten saksalaisen rautamalmin prosessoimista korkealuokkaisemmaksi: korkealuokkaisen rautamalmin käsittely vaati vähemmän työvoimaa ja kulutti vähemmän kivihiiltä. Kotimaisen malmin käsittely osoittautui kuitenkin lopulta tuontimalmia huomattavasti kalliimmaksi, eikä tuotanto yltänyt tavoitteisiin. Tuontia jatkettiin erityisesti Pohjois-Ruotsista, josta louhittu rautamalmi oli ensiluokkaista.Könönen 2022, s. 39, 48, 51 Vuosina 1933–1938 ruotsalaista rautamalmia tuotiin Saksaan vuosittain keskimäärin seitsemän miljoonaa tonnia.Könönen 2022, s. 62 Rautamalmia Saksa osti myös Norjasta, Ranskasta, Luxemburgista, Espanjasta, Kanadasta ja Pohjois-Afrikasta.Könönen 2022, s. 40 Suomi ja Norja puolestaan olivat merkittäviä kuparin, nikkelin ja molybdeenin toimittajia.Könönen 2022, s. 54
Schacht erosi tehtävistään Hermann Göringin painostamana marraskuussa 1937. Göringin aikana tuontia vähennettiin rajusti ja Saksaan vienti perustui paljolti siihen, että viedä saattoivat ne, jotka ostivat Saksasta. Valtio kontrolloi palkkoja ja hintoja tiukasti – omavaltaisuus palkkojen ja hintojen säätelyssä saattoi viedä keskitysleirille. Lisäksi osinkoja rajoitettiin. Paljolti Neuvostoliiton taloussuunnitelmien lailla taloudelle asetetut strategiset tavoitteet, esimerkiksi aseistamiselle tarpeellisen teollisuuden kasvattaminen ja kehittäminen, oli saavutettava hinnalla millä hyvänsä. Omavaraisuusaste nousi, vaikkakaan ei tavoitteiden mukaisesti. Materiaalinen alivoimaisuus suhteessa vihollisina pidettyihin maihin oli saksalaisjohtajien tiedossa. Hitler kuitenkin perusteli, että ajan myötä vihollisten etulyöntiasema vain kasvaisi, ja siksi sota tulisi käydä nopeasti.Könönen 2022, s. 51–52
Vuosien 1938–1939 aluelaajennukset eli Itävallan liittäminen Saksaan ja Tšekkoslovakian miehittäminen toivat Saksalle runsaasti uusia raaka-ainelähteitä ja teollisuuskapasiteettia. Huhtikuussa 1939 Tšekkoslovakiasta kulki Saksaan keskimäärin 23 tavarajunaa päivässä.Könönen 2022, s. 56 Samaan aikaan Saksa alkoi saada huomattavasti öljyä Romaniasta. Elokuussa 1939, vain muutama päivä ennen Molotov–Ribbentrop-sopimuksen solmimista, Saksa ja Neuvostoliitto solmivat 200 miljoonan markan kauppasopimuksen: Saksa saisi raaka-aineita, erityisesti metalleja, ja Neuvostoliitto vastineeksi sotateknologiaa sekä koneita ja laitteita.Könönen 2022, s. 58–59 Neuvostoliitosta tuli myös malmintoimittaja, vaikkakin sen rautamalmi oli selvästi ruotsalaista heikompaa.Könönen 2022, s. 100 Saksa ei pyrkimyksistään huolimatta onnistunut irtaantumaan taloudellisesta riippuvaisuudestaan Ruotsiin,Könönen 2022, s. 100 mikä vuoden 1940 alussa lisäsi huolta Pohjois-Euroopan strategisesta arvosta ja samana keväänä johti Tanskan ja Norjan miehitykseen.
Työelämä pienoiskuva|Reichsarbeitsdienstin työpalvelusmiesten paraati Nürnbergin puoluepäivillä 1937. Tiukan valtion kontrollin ja sotavarustelun ansiosta natsi-Saksassa saavutettiin miltei täystyöllisyys. Tosin ajan tilastoihin ei luettu lapsettomia naisia, joita ei mielellään päästetty töihin ja äitejä, joita yleensä kiellettiin työskentelemästä. Myöskään miljoonia pidätettyjä ja kansalaisoikeutensa menettäneitä ei laskettu työllisyyslukuihin. Työläisten edut ja oikeudet olivat huonot. Palkat laskivat vuosien 1933 ja 1938 välillä noin 25 prosenttia. Ammattiliitot kiellettiin, kuten myös kollektiivinen kaupanteko ja oikeus lakkoiluun. Työntekijällä ei ollut myöskään oikeutta kieltäytyä määrätyistä töistä, ja työpaikan vaihtoon vaadittiin työnantajan suostumus. Vuonna 1935 määrätyn lain mukaan nuorten aikuisten miesten iältään 18–25 vuotta täytyi suorittaa palkaton kuuden kuukauden työpalvelusjakso opintojen jälkeen. Työpalveluksen jälkeen seurasi kahden vuoden asepalvelus.
Vaikka työläisten oikeuksien menettäminen ja palkan pieneneminen oli työnantajien ja yrittäjien etu, ei heilläkään ollut syytä olla täysin tyytyväisiä uuteen järjestelmään. Voitontavoittelun sijaan sijoitusten tuli olla valtion ohjaamia ja sen etujen mukaisia. Valtion rahoitus tuli lopulta hallitsevaksi osaksi sijoittamista, jolloin yksityiset takaukset vähenivät yli puolesta vuosina 1933 ja 1934 noin 10 prosenttiin vuosien 1935–1938 välillä. Suuret tuloverot rajoittivat yritysten omaa rahoitusta. Suurimmat yritykset saivat yleensä tuloverovapautuksen, vaikka valtion säätely oli tarpeeksi voimakasta, jotta saatettiin puhua ”pelkästä yksityisyrittämisen tyhjästä kuoresta”.
Sota-ajan talous Sota-aikana natsi-Saksan työkykyinen miesväestö siirrettiin kasvavassa määrin rintamille. Vuodesta 1942 eteenpäin keskitysleireillä ollut juutalaisväestö pyrittiin tuhoamaan, eikä heitä käytetty enää aiemmalla tavalla pakkotyöhön. Samaan aikaan Saksan sotaonni kääntyi laskuun ja varusteluministeri Fritz Todt kuoli lentokone-onnettomuudessa. Hitler nimitti hänen tilalleen arkkitehti Albert Speerin, joka nopeasti organisoi tuotantoa palvelemaan tehokkaammin sotakoneistoa.
Vajetta työvoimassa pyrittiin korjaamaan lähinnä valloitetuista maista tuodulla orjatyövoimalla. Natsi-Saksan eteen työskenteli noin 12 miljoonaa orjaa 20 valtiosta. Noin 75 prosenttia heistä tuli Itä-Euroopasta.
Naiset työelämässä pienoiskuva|vasen|Sairaanhoitajatar määrittelee romaninaisen silmien väriä Valtakunnan terveysministeriön rotuhygienian ja kriminaalibiologian tutkimuslaitoksella 1936.