Osmanien valtakunta (, ; myös nimellä Ottomaanien valtakunta) oli Anatolian eli Vähä-Aasian turkkilaisten heimojen noin vuonna 1300 perustama islamilainen valtio, josta kasvoi yksi maailman mahtavimmista imperiumeista 1400- ja 1500-luvuilla. Valtakuntaa hallitsi Osmanien dynastia, jonka nimi tulee sen perustajasta, paimentolaispäällikkö Osman I:stä.
Aluksi osmanit olivat Osmanien perheen johtamia rajaseudun sotureita (ghazi) ilman ideologista sanomaa. 1400- ja 1500-luvuilla kehittyi keskitetty perinnöllinen valtakunta, joka nojautui orjista koostuvaan sotilaalliseen ja hallinnolliseen eliittiin, näennäisfeodaaliseen timar-järjestelmään ja imperialistiseen ideologiaan. 1600- ja 1700-luvuilla keskitetty valtio hajaantui hallintojen verkostoksi, missä maakuntien ylimystöllä oli kasvava rooli kaupassa, maanomistuksessa, sotaväen ylläpidossa ja verotuksessa. 1800-luvulla valta alkoi uudelleen keskittyä.
Osmanien dynastia kesti yli 600 vuotta, kunnes se romahti ensimmäisessä maailmansodassa oltuaan keskusvaltojen puolella. Vuonna 1922 viimeinen sulttaani joutui luopumaan kruunusta, ja Anatolian ydinalueista muodostettiin nykyinen Turkin tasavalta. Valtakunnan muut osat jaettiin useiksi valtioiksi, joiden rajat Lähi-idässä jäivät keinotekoisiksi.
Nimi Nimi ”Osman” tulee persian kautta arabian kielen erisnimestä Uthman (), joka on myös englannin kielen sanan ”Ottoman” taustalla. Turkkilaiset omaksuivat sanan persian kautta, jossa äänne th oli korvautunut äänteellä s. Suomessa on saksan kieltä seuraten puhuttu ”osmaneista”, mikä vastaa myös turkin kielen muotoa. Nimi tulee osmanien ensimmäiseltä hallitsijalta Osman I:ltä. Maata voi kutsua myös Turkiksi ja asukkaita turkkilaisiksi vaikka puhuttaisiin ajasta ennen nykyistä Turkin valtiota.
Nousu suurvallaksi ' Anatolia ennen osmanivaltaa Keski-Aasiasta alkanut turkkilaisten heimojen vaellus pystytti lähi-itään seldžukkien, mongolien ja timuridien imperiumit, ja länteen ulottuessaan synnytti myös sarjan läntisiä muslimivaltioita. Valloitukset toivat islamin alueille, joita arabit eivät olleet saaneet haltuunsa. Vuonna 1071 seldžukit voittivat Manzikertin taistelussa Bysantin armeijan, ja seuraavalla vuosisadalla he levittäytyivät koko Anatoliaan pystyttäen niin sanotun Rûmin sulttaanikunnan, joka oli seldžukkien vasallivaltio. Rūmin sulttaanikunta (1077–1308) suurimmillaan kattoi lähes koko Anatolian.
Turkkilaiset nomadit muodostivat pieniä heimopäällikön (bey) tai suufilaisen pyhän miehen (habas) johtamia soturiryhmiä (ghazi). Valloittajat ryöstelivät maaseutua ja katkaisivat kaupunkien kauppayhteydet, mutta heidän perustamansa valtiot alkoivat pian korjata tuhon jälkiä.Lapidus 2022, 331–332.
Seldžukit nojasivat heimosoturien lisäksi orja-armeijaan ja palkkasotilaisiin, jakoivat läänityksiä sotilaspalvelua vastaan ja verottivat maanviljelijöitä. He kutsuivat sunnioppineita Iranista ja nimittivät qadi-tuomareita, perustivat madrasoja ja waqf-säätiöiden ylläpitämiä sairaaloita ja kouluja. Suufilaiset veljeskunnat habasien johtamina kehittivät yhteiskuntaa ja taloutta ja loivat järjestystä. Idästä tullut mongolienhyökkäys vuonna 1242–1243 pysäytti käynnissä olleen kaupungistumisen ja maanviljelyn kehityksen, alisti seldžukit mongolien vasalleiksi ja siirsi vallan uudelleen paimentolaisheimoille.Lapidus 2022, s. 333
Osmanivaltion synty 1300-luvulla pienoiskuva|vasen|Osman I:n hallitsemat alueet vallassaolon alussa vuonna 1300 (tummanruskea) ja lopussa (vaaleampi ruskea) n. 1324. 1200-luvulla Anatoliaan asettuneet turkkilaiset paimentolaisheimot ryöstelivät ja kävivät pyhää sotaa Bysanttia vastaan sekä perustivat pieniä heimojohtajien ruhtinaskuntia. Niistä yksi oli vuonna 1299 Osman I:n (k. n. 1324) Rumin sulttaanikunnasta itsenäiseksi julistama heimovaltio Sakaryassa aivan Konstantinopolin kupeessa.
Ruhtinaskunnan (beylik) oli perustanut Osmanin isä Ertugrul (k. 1281), joka oli saanut alueen mahdollisesti lahjana Rûmin sulttaanilta. Osman valtasi tärkeän Nikaian (nyk. İznik) vuonna 1301. Hän aloitti Prusan (nyk. Bursa) piirityksen, mutta kuoli kesken piirityksen, poika ja seuraaja Orhan sai piirityksen saatettua loppuun vuonna1324 tai 1326. Osman I:n menestys luultavasti perustui eri suunnilta ahdistetun maanviljelijäväestön hyvään kohteluun ja sen kanssa tehtyihin liittoihin.Lapidus 2022, s. 332
Osmanin poika ja seuraaja Orhan I (hallitsi 1324/1326–1362) valtasi lisää ympäröiviä alueita Luoteis-Anatoliasta sekä alueita Balkanilta. Hän jakoi valtansa hänen velipuolensa Alaeddinin kanssa, josta tuli Osmanien valtakunnan ensimmäinen suurvisiiri. Hän otti käyttöön seldžukkien huolellisesti organisoituun devşirme ("verivero", kirjaimellisesti 'sadonkorjuu') järjestelmän ja alkoi rekrytoida kristittyjen poikia joko hallinnollisiin tehtäviin tai niin sanottuun orja-armeijaan. Devşirme-järjestelmän kautta muodostui myös lopulta janitsaari-armeija.Stoneman 1993, s. 134–135
Myös hallitsijoitten vaimot olivat taustaltaan kristittyjä, pääasiassa Balkanilta, Tšerkessiasta, Georgiasta ja Venäjältä tuotuja naisia, jotka olivat orjan asemassa, islaminuskoon kääntyneitä sekä elivät suljettuina tiukasti hierarkkiseen haaremiin. He yleensä synnyttivät sulttaanille vain yhden pojan ja saivat arvonimen haseki sultan. Kun poika varttui täysi-ikäiseksi, äiti ja poika lähetettiin yhdessä pois johonkin maakuntaan, jossa poika sai käskynhaltijan viran. Tällä tavalla ehkäistiin aatelissukujen välinen valtataistelu sekä riippuvuus ulkomaisista monarkioista. Hallitsevan sulttaanin äiti oli vaikutusvaltainen valide sultan. Uusilla hallitsijoilla oli tapana Murad I:n hallintokaudesta (1362–1389) lähtien valtaistuimelle noustuaan murhauttaa jousenjänteellä kuristamalla kaikki velipuolensa. Näin estettiin valtataistelut ja sisällissodat. Tämä käytäntö muuttui Ahmed I:n aikana 1600-luvun alussa velipuolten vangitsemiseksi kotiarestiin eristettyyn asuntoon eli kafesiin (osmaniturk. 'häkki') Topkapın palatsiin jopa 40–50 vuodeksi (Suleiman II, Ahmed II, Osman III), kunnes he nousivat itse valtaistuimelle.
pienoiskuva|vasen|Murad I:n (1359–1389) valloitukset. Orhanin poika ja seuraaja Murad I (1362–1389) kutsui beyn sijaan itsensä sulttaaniksi,Stoneman, s. 143 mikä oli seldžukkien arvonimi hallitsijalle eikä sisältänyt vaatimusta uskonnollisesta johtajuudesta, kuten kalifin arvo, joten sulttaaneita saattoi olla maailmassa samaan aikaan useita. Osmanit voittivat serbit vuonna 1371 Maritsajoen taistelussaStoneman 1993, s. 134 sekä vuonna 1389 Kosovo Poljen taistelussa, mikä ratkaisi Balkanin herruuden osmaneille. Samassa taistelussa Murad I kuoli. Balkanin herruus jäi pysyväksi, kun paavi Bonifatius IX ja ristiretkeläisten yhdistyneet armeijat Venetsian tasavallan laivaston tukemana eivät kyenneet voittamaan osmaneja Tonavan linnoituksen Nikopoliksen taistelussa vuonna 1396 ja Varnan taistelussa Bulgariassa vuonna 1444. Muradin ajasta alkaen Osmanien ghazi-heimovaltion sijaan voitiin puhua Osmanien valtakunnasta.
Väestön islamisoituminen Islaminuskoisten turkkilaisheimojen tulo Anatoliaan johti sen islamisoitumiseen. Sitä ennen väestön enemmistö oli kristittyjä ja 1400-luvun lopulla jo suurin osa oli muslimeja. Muutos johtui myös kääntymisestä islamiin, mitä kristittyjen vainoaminen edisti. Turkkilaiset karkottivat piispoja, ryöstivät kirkon omaisuutta ja hävittivät kirkkoja, kouluja, luostareita ja sairaaloita. Kääntymistä islamiin helpottivat uskontojen väliset yhtäläisyydet ja mahdollisuudet päästä turkkilaiseen yläluokkaan. Balkan toi Osmanivaltakuntaan suuren kristillisen väestön, mutta ei johtanut samanlaiseen väestön kääntymiseen kuin Anatoliassa. Suurta muslimimaahanmuuttoa ei tapahtunut eikä samanlaista kristittyjen vainoamista esiintynyt.Lapidus 2022, s. 336
Osmanivaltion laajeneminen 1400-luvulla Sulttaani Bayezid I (hallitsi 1389–1403) piiritti vuonna 1395 Konstantinopolia ja rakensi vuonna 1397 Anadolu Hısarin merilinnakkeen Bosporinsalmen rannalle häiritsemään Bysantin meriliikennettä. Hän myös alisti monia turkkilaisheimoja Anatolian alueella Osmanien vallan alle ja laajensi valtakuntaa Balkanilla. Osmanivaltion kasvun keskeytti Timuridien hyökkäys vuonna 1402, jolloin Timur Lenk löi Bayezidin armeijan ja otti Bayzidin vangiksi. Tämän jälkeen Osmanien valtakunta jäi ilman selvää hallitsijaa ja Bayezidin viisi poikaa sotivat toisiaan vastaan 11 vuotta kestäneen interregnumin ajan (1403–1413), joka oli valtakunnalle hyvin tuhoisa. Stoneman 1993, s. 135 Mehmed I (1413–1421) selviytyi lopulta voittajaksi.
Mehmed I:n poika Murad II (1421–1444 ja 1446–1451) modernisoi armeijaa ja otti käyttöön musketit ja kanuunat.Lapidus 2022, s. 341 Osmanit jatkoivat valloituksiaan Euroopassa, missä vallattiin Kreikka, Bosnia ja Albania. Vuonna 1453 Mehmed II (1444–1446 ja 1451–1481) valloitti Konstantinopolin, mikä nosti osmanit imperiumiksi. Mehmed II otti itselleen lisänimen valloittaja (Fatih) sekä otti myös itselleen Rooman keisarin arvonimen (Kayser-i Rûm), jota osmanisulttaanit käyttivät monien muiden arvonimien ohella. Hän myös otti haltuunsa suuria osia Itä-Euroopasta, Anatoliasta ja Mustanmeren rannikolta. Hänen aikanaan myös Krimin kaanikunnasta tuli osmanien vasallivaltio ja tärkeä liittolainen useissa sodissa.
Osmanivaltion instituutiot olivat peräisin seldžukeilta, Persiasta ja Bysantista. Hallintoa hoitivat usein devşirme-järjestelmällä rekrytoidut hallintovirkamiehet (Pašša), uskonnolliset johtajat sekä Bysantista periytynyt kristillinen virkakunta. Lähi-idän omia instituutioita olivat orja-armeija ja iqta-järjestelmä verojen kokoamista varten.Lapidus 2022, s. 334–336
1500-luku pienoiskuva|Suleiman Suuri. Tizianin työpajan maalaus vuodelta 1530. Osmanivaltakunnan laajeneminen itään johti konfliktiin Safavidien Persian kanssa. Sulttaani Selim I (hallitsi 1512–1520) löi safavidit Čalderanin taistelussa vuonna 1514 ja osmanit ottivat haltuunsa Itä-Anatolian ja pohjoisen Mesopotamian. Yli sata vuotta myöhemmin vuonna 1639 solmittu rauha antoi osmaneille Bagdadin ja Irakin ja Iranille Kaukasuksen ja piirsi nykyaikaan asti säilyneet rajat.Lapidus 2022, s. 336 Selim I:n (1512–1520) aikana vuosina 1516 ja 1517 osmanit valloittivat mamelukkien hallitseman Egyptin, Syyrian ja Hijazin eli Mekan ja Medinan alueet. Suleiman I Suuren (1520–1566) aikana osmanit saivat valtaansa Bagdadin (1544), Basran (1538) ja Bahrainin (1554) sekä Pohjois-Afrikan alueita.
Balkanin valloitus aloitti kaksi vuosisataa kestäneen taistelun Euroopassa. Siinä osmanit yleensä liittoutuivat Ranskan kanssa muita vastaan. Romanian ruhtinaskunnat valloitettiin vuonna 1504 ja Unkari vuonna 1521. Osmanien eteneminen Eurooppaan pysäytettiin Wienin piirityksessä vuonna 1529, mutta vielä sen jälkeen he vuonna 1559 he tekivät Transsylvaniasta vasallivaltionsa. Vuosien 1593–1606 sota päätti lopulta osmanien hyökkäilyt ja Zsitvatorokissa solmittiin rauhansopimus. Viimeinen ponnistus Euroopan suuntaan oli Wienin valtausyritys vuonna 1683 suuressa Turkin sodassa. Se päättyi 12. syyskuuta osmanien tappioon, ja heidät ajettiin lopullisesti Tonavan eteläpuolelle.Lapidus 2022, s. 338 Voiton kunniaksi paavi Innocentius IX perusti 12. syyskuuta vietettävän juhlan, veljeskunnan ja sitä varten nimikkokirkon Roomaan. pienoiskuva|Osmanien valtakunnan laajentuminen vuosina 1307–1683.