Paavo Tapio Lipponen (s. 23. huhtikuuta 1941 Turtola) on suomalainen sosiaalidemokraattinen poliitikko ja energiateollisuuden konsultti.Kauppalehti Lipponen oli Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen (SDP) puheenjohtaja vuosina 1993–2005 ja toimi Suomen pääministerinä vuosina 1995–2003 johtaen kahta peräkkäistä täyden vaalikauden istunutta hallitusta (Lipponen I ja Lipponen II). Pääministerikautensa jälkeen vuosina 2003–2007 hän toimi eduskunnan puhemiehenä. Lipponen on toiminut kansanedustajana vuosina 1983–1987 ja 1991–2007 sekä Helsingin kaupunginvaltuutettuna vuosina 1985–1995.Eduskunta

Lipponen oli pääministerinä kahdeksan vuotta, tarkalleen ottaen 2 927 päivää. Täten hän on Suomen pitkäaikaisin pääministeri Kalevi Sorsan jälkeen ja pisimpään yhtämittaisesti vallassa ollut Suomen pääministeri.

Paavo Lipponen toimi Suomi–Neuvostoliitto-Seuran valtuuston puheenjohtajana vuosina 1983–1991. Hän toimi SNS:n johtoelimissä vuodesta 1971 alkaen.

Tausta Lipponen kuuluu äidin puolelta Ingman-sukuun (Iisaloihin). Paavo Lipposen isä oli ylimetsänhoitaja Orvo Matias Kalervo Lipponen (1914–2012) ja hänen äitinsä oli terveydenhoidon opettaja, terveydenhoitaja Hilkka Aino Iisalo (1915–2015). Paavo Lipposen isoisä Akseli Lipponen oli Suomalaisen puolueen puoluesihteeri vuosina 1915–1919.

Lipponen valmistui ylioppilaaksi Kuopion Lyseosta 1959 yleisarvosanalla laudatur lukuaineiden keskiarvon ollessa 8,1Lipponen, P. 2009. Muistelmat 1. 2. painos. Helsinki WSOY. . s. 70, 74. Sieltä hänen matkansa vei vuoden opintomatkalle ASLA-Fulbright-stipendillä Yhdysvaltoihin Dartmouth Collegeen, New Hampshireen. Suomeen palattuaan Lipponen muutti Helsinkiin, jossa hän opiskeli Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa pääaineenaan kansainvälinen politiikka. Lipponen valittiin Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan edustajistoon vuonna 1964 kolmen muun sosiaalidemokraatin, Ulf Sundqvistin, Ilkka Taipaleen ja Ilkka Sumun kera.Ylioppilaslehti, Vaaleista tulikin punaiset, 2003 Lipponen valmistui valtiotieteen kandidaatiksi Helsingin yliopistosta vuonna 1971 pääaineenaan kansainvälinen politiikka. Sotilasarvoltaan Lipponen on vääpeli.

Ura SDP:ssä Suomen Sosialidemokraattisessa Puolueessa Lipponen on toiminut tutkimussihteerinä, kansainvälisten asiain sihteerinä, poliittisen osaston päällikkönä, Helsingin piirin puheenjohtajana, puoluetoimikunnan jäsenenä ja puolueneuvoston jäsenenä. Hän on toiminut myös pääministeri Mauno Koiviston sihteerinä ja työministeri Veikko Helteen poliittisena sihteerinä. Puolueen puheenjohtajaksi Lipponen nousi vuonna 1993, kun Ulf Sundqvist joutui jättämään kautensa kesken taloudellisten epäselvyyksien vuoksi. Hän toimi puheenjohtajana vuoteen 2005 asti.

SDP:n kansainvälisten asioiden sihteerinä hän kirjoitti yhdessä Jaakko Blombergin kanssa muistion, jossa YYA-sopimusta tulkittiin sotilaallisten pykäliensä näkökulmasta liittosopimuksen kaltaisena. Lipponen oli yksi nuorten sosiaalidemokraattien keskuudessa alkunsa saaneen ”uudeksi ulkopolitiikaksi” kutsutun suuntauksen kantavista voimista.Demarinuoret vaativat uutta ulkopolitiikkaa Ylen elävä arkisto Uuteen ulkopolitiikkaan kuului muun muassa huomion kiinnittäminen kehitysmaiden ongelmiin.

Pääministerinä SDP saavutti Lipposen johdolla voiton kevään 1995 eduskuntavaaleissa lisäämällä paikkalukuaan 15:llä yhteensä 63:een. Puolue sai 28,25 prosenttia annetuista äänistä. Seuraavaksi sijoittunut Keskusta sai tyytyä 19,85 prosenttiin. Tasavallan presidentti Martti Ahtisaari antoi hallituksenmuodostajan tehtävät Lipposelle, jonka johdolla muodostettiin SDP:n, kokoomuksen, RKP:n, vasemmistoliiton ja vihreiden yhteishallitus, jolle annettiin lempinimi sateenkaarihallitus ennätyslaajan parlamentaarisen pohjansa ansiosta. Lisäksi hallituksessa oli yksi ammattiministeri, maa- ja metsätalousministeri Kalevi Hemilä.

Lipposen ohella hallituksen avainhahmo oli kokoomuslainen valtiovarainministeri Sauli Niinistö. Hallitus otti tavoitteekseen työttömyyden puolittamisen seuraaviin vaaleihin mennessä. Vaikka työttömien määrä laski lähelle 300 000 henkeä, hallitus jäi tavoitteestaan jälkeen. Sen sijaan hallitus pääsi tavoitteeseensa Euroopan talous- ja rahaliiton (EMU) liittymisehtojen täyttämisestä, ja Suomi liittyi EMUun Lipposen halun mukaisesti ensimmäisten maiden joukossa. Siitä käytiin eduskunnassa 24. lokakuuta 1996 ERM-keskustelu, joka muuttui riidaksi. Keskustalainen eduskunnan pankkivaltuusmies Mauri Pekkarinen syytti valtiovarainministeri Arja Alhoa siitä, että tämä olisi paljastanut Suomen tavoitteet EU:n rahapolitiikasta vastaavalle komissaarille neuvottelujen ollessa vielä kesken. Lipponen tuohtui syytöksestä ja piti sitä "sikamaisena", jolloin pääministerin ja Pekkarisen välille syntyi kiivas sanaharkka, jonka vertaista eduskunnassa oli harvoin ennen koettu.Mitä Missä Milloin, 1998, s. 25. Helsinki: Otava, 1997 Kärkevän puolin ja toisin lentäneen loanheiton lopuksi Lipponen sai puhemies Riitta Uosukaiselta huomautuksen kielenkäytöstä.Yle, Elävä arkisto

Entinen veroministeri Arja Alho on syyttänyt Lipposta uusliberalististen talouspoliittisten linjausten ajamisesta. Alhon mukaan juuri Lipponen aloitti uusliberalismin ujuttamisen suomalaiseen yhteiskuntapolitiikkaan helmikuussa 1996 runnoen leikkauslinjan läpi elvytyksen sijaan ja niin ”hyvinvointivaltiollisesta talouden poliittista ohjausta korostaneesta perinteisestä sosialidemokraattisesta ajattelusta siirryttiin Suomessa helmikuussa 1996 päivänä pari piirua uusliberalismin suuntaan."

Eurot tulivat käyttöön vuoden 2002 alusta lähtien. Lipposen hallitusten aikana Suomen ulkomaankauppa koki voimakkaan noususuhdanteen ja vuodesta 1994 lähtien Suomen kansantulo kasvoi neljän vuoden ajan 4,5 prosenttia vuodessa, mikä oli lähes puolet yli silloisen eurooppalaisen keskitason. Lipposen ensimmäisen hallituskauden lopulla suomalaisten ostovoima nousi OECD:n tilastojen mukaan henkilöä kohden 20 000 dollariin ylittäen tässä suhteessa ensimmäistä kertaa Ruotsin.

Lupaavasta taloudellisesta elpymisestä huolimatta Suomi joutui kantamaan laman ja sen seurausten jälkiä pitkään. Sateenkaarihallitus onnistui pitämään valtionvelan lisääntymisen kurissa, mutta ei kyennyt lyhentämään sitä toivotulla tavalla. Lipponen ja Niinistö onnistuivat saamaan vuoden 2000 budjetin ylijäämäiseksi, mitä ei ollut tapahtunut Suomessa vuosikymmeneen. Lipposen ensimmäinen hallitus onnistui myös saattamaan päätökseen perustuslain kokonaisuudistuksen, jonka eduskunta oli hylännyt alkuvuodesta 1995. Hallituksen uusi esitys tuli hyväksytyksi vuonna 1999 äänin 170–4, jolloin presidentti Martti Ahtisaari vahvisti sen allekirjoituksellaan. Uusi perustuslaki astui voimaan 1. maaliskuuta 2000, eli samana päivänä, jolloin Ahtisaaren virkakausi päättyi. Uudessa perustuslaissa vahvistettiin voimakkaasti eduskunnan asemaa Suomen keskeisenä valtioelimenä.

thumb|Lipponen ja Ruotsin silloinen pääministeri Göran Persson Suomessa vuonna 2002. Vuoden 1999 eduskuntavaaleissa osallistumisprosentti laski 65,2 prosenttiin, mikä koitui erityisesti SDP:n kohtaloksi. Puolue menetti 12 paikkaa, mutta säilytti siitä huolimatta asemansa maan suurimpana puolueena. Lipponen ei ollut edelleenkään halukas ottamaan keskustaa hallitukseen ja myös kokoomuksessa oltiin tyytyväisiä yhteistyöhön sosialidemokraattien kanssa. Sekä Lipposen että Niinistön arvellaan vieroksuneen erityisesti keskustan EU-kantaa, joka tuolloin oli häilyvä ja jopa kriittinen. Lipposen johdolla muodostetussa toisessa sateenkaarihallituksessa SDP luovutti vaalitappionsa tunnustaen yhden ministeripaikan kokoomukselle. Lipposen toisen hallituksen aikana Suomi liittyi EMU:un ja toimi ensimmäistä kertaa EU:n puheenjohtajamaana. Suomen ensimmäistä EU-puheenjohtajuuskautta on yleisesti pidetty erittäin onnistuneena, jopa historiallisena. Silloin sai alkunsa muun muassa unionin suuri laajentuminen, joka toteutui vappuna 2004. Lipposen EU-politiikkaa leimasi vahva sitoutuminen integraatioon ja pyrkiminen EU:n ytimiin. Linja herätti Keski-Euroopan päättäjien keskuudessa arvonantoa jopa siinä määrin, että asiantuntijoiden piirissä lanseerattiin epävirallinen käsite "Beneflux-maat". F-kirjain sanan keskellä merkitsi Finlandea.

Vuonna 2000 Lipponen toivoi puheessaan Bruggessa EU:n kehittyvän liittovaltion suuntaan ja ehdotti EU:n uudistamista vahvistamalla parlamentin ja komission valtaa jäsenmaiden yhteisellä perustuslailla. Tätä olivat ehdottaneet jo kesällä Carlo Azeglio Ciampi ja Jacques Chirac.Whi-berlin.de Varsinaisesti Euroopan unionin perustuslakiin tähtäävä työ aloitettiin Laekenin julistuksen jälkeen joulukuussa 2001 Valéry Giscard d’Estaingin johdolla.

Helmikuussa 2000 Itävallan vapauspuolue (FPÖ), jonka silloinen puheenjohtaja Jörg Haider oli herättänyt huomiota ulkomaalaisvastaisilla lausunnoillaan, pääsi mukaan Itävallan uuteen hallitukseen. Tämän seurauksena Euroopan unionin jäsenmaat ilmoittivat lopettavansa kahdenkeskisen yhteydenpidon Itävaltaan. Suomen osalta päätöksen boikottiin yhtymisestä teki Lipponen yksin, muita ministereitä, presidentti Martti Ahtisaarta ja eduskunnan ulkoasiainvaliokuntaa kuulematta. Lipposen toiminta herätti sisäpoliittisen kohun, ja kyseltiin, mihin Itävallan eristämisellä pyrittiin, kuinka kauan boikotin oli määrä kestää ja miten se oli tarkoitus lopettaa. Hallituksen sisällä etenkin valtiovarainministeri Sauli Niinistö piti päätöstä hätiköitynä, ja oppositiopuolue Keskusta teki selvityspyynnön Lipposen toiminnasta. Lipponen antoi 7. maaliskuuta eduskunnalle pääministerin ilmoituksen, jonka mukaan hän oli ennen päätöstään käynyt puhelinkeskustelun Portugalin pääministerin Antonio Guterresin kanssa. Lipponen myönsi, että tiedonkulkua eri osapuolten kesken olisi syytä tehostaa vastaisuudessa eteen tulevissa samankaltaisissa tilanteissa. Keskustan kansanedustaja Petri Neittaanmäki pani alulle muistutuskirjelmän Lipposen ministerivastuusta, joka olisi äärimmillään voinut viedä pääministerin valtakunnanoikeuteen. Kirjelmään kertyi Neittaanmäen itsensä lisäksi kahdeksan muun kansanedustajan nimet. Hanke kuitenkin kuivui kokoon, kun allekirjoittajia olisi tarvittu vähintään kymmenen, ja kirjelmään yhtyneistäkin osa veti nimensä pois. Oikeuskansleri Paavo Nikula ei katsonut Lipposen syyllistyneen selvään lainvastaisuuteen, mutta antoi tälle huomautuksen.Mitä Missä Milloin, 2001, s. 86–87. Helsinki: Otava, 2001. . Itävallan vastainen boikotti päätettiin lopettaa syyskuussa 2000, kun oli osoittautunut, että sen jatkaminen olisi kääntynyt boikotin alkuperäistä tarkoitusta vastaan.Mitä Missä Milloin, 2002, s. 14–15. Helsinki: Otava, 2001. .

Paavo Lipponen joutui viimeisimmällä pääministerikaudellaan eduskuntavaalien alla maaliskuussa 2003 poliittisen kohun osapuoleksi Anneli Jäätteenmäen (kesk) tuotua julkisuuteen pääministerin keskustelut Yhdysvaltain presidentin George W. Bushin kanssa Washingtonissa 9. joulukuuta 2002. Siitä alkoi Irak-skandaaliksi tai Irak-vuodoksi nimitetty tapahtumasarja.

Vuonna 2004 Maija Rask kertoi Lipposen estäneen RKP:n kansanedustajan Ulla-Maj Wideroosin kanssa tehdyllä sopimuksella pakkoruotsin poistamisen ylioppilaskirjoituksista. Rask kertoi estämisen tapahtuneen edeltävällä hallituskaudella (1999–2003), jolloin Lipponen toimi pääministerinä ja Rask opetusministerinä.

Arvioita