Ludvig II (Ludwig Friedrich Wilhelm von Wittelsbach), (25. elokuuta 1845 Nymphenburgin linna, München, Baijerin kuningaskunta – 13. kesäkuuta 1886 Starnberginjärvi, Baijeri) oli Baijerin kuningas vuosina 1864–1886.
Hänet muistetaan käytökseltään omalaatuisena kuninkaana, joka rakennutti useita satumaisen hienoja linnoja. Kesäkuun 9. päivä 1886 Ludvig syrjäytettiin julistamalla hänet mielisairaaksi. Hän kuoli muutamaa päivää myöhemmin 40-vuotiaana hukkumalla epäselviksi jääneissä olosuhteissa.
vasen|pienoiskuva|Prinssi Ludwig (vas.) äitinsä kuningatar Marie Friederiken, isänsä Maksimilian II:n ja veljensä Oton kanssa. Joseph Albert 1860 vasen|pienoiskuva|Prinssi Ludwig äitinsä kuningatar Marie Friederiken ja veljensä Oton kanssa, n. 1863
Suku ja koulutus Kruununprinssi Ludwig Friedrich Wilhelmin vanhemmat olivat Baijerin kuningas Maksimilian II ja kuningatar Marie Friederike, Preussin prinsessa (1825–1889). Hänellä oli nuorempi veli Otto. vasen|pienoiskuva|Kuningas Ludvig II juuri valtaan tultuaan 1864 pienoiskuva|Ludvig II kruunajaisasussaan, Ferdinand von Piloty 1865 vasen|pienoiskuva|Ludvig II:n ja Baijerin herttuatar Sophien virallinen kihlajaiskuva, Joseph Albert 1867 Hän oli syntyessään heikko lapsi, jolla oli ongelmia keuhkojen kanssa. Mielikuvituksekas ja pehmeäluonteinen Ludwig kärsi suuresti järkiperäisen ja velvollisuudentuntoisen isänsä tiukasta kurinalaisuudesta, joka ei ollut juurikaan kiinnostunut poikansa kasvatuksesta ja jota kohtaan poika lopulta suhtautui vastenmielisenä ja jopa vihamielisesti. Isä valitti ettei saanut mitään yhteyttä poikaansa. Hänen suhteensa äitiin, jolla ei ollut älyllisiä kiinnostuksen kohteita, oli myös pitkään etäinen. Niinpä yksinäinen nuori mies rakensi oman maailmansa, jossa rajat unelmien ja todellisuuden välillä hämärtyivät jatkuvasti. Ludwigin kasvattajilla ei ollut erityistä pätevyyttä, hänen humanistisessa kouluopetuksessaan ei ollut syvyyttä eikä ennen kaikkea suuntautumista tulevaan hallitsijan ammattiin. Hänelle annettiin opetusta kemiassa ja fysiikassa, nykykielistä hän oppi vain ranskaa ja Friedrich Schiller kiehtoi häntä enemmän kuin vanhat klassikot. Muisto hänen ilottomasta nuoruudestaan ja epäonnistuneesta koulutuksestaan painoi häntä koko hänen elämänsä ajan. Hän oli juuri siirtymässä opiskelemaan Göttingenin yliopistoon, kun hänen isänsä kuoli.
Ludwig vietti onnettoman lapsuuden tyrannimaisen kotiopettaja, oppikoulunopettaja ja filologi Franz Steiningerin (1808–1878) sekä opinto-ohjaajien kreivi, kenraalimajuri ja adjutantti Theodor von Basselet de la Roséen (1801–1864), paroni Emil von Wulffen (1828–1876) ja majuri Carl von Orff (1828–1876) kasvatettavana. Häntä yritettiin kasvattaa säästäväiseksi ja hän joutui säännöllisesti tekemään tarkan tilityksen kuukausirahansa käytöstä.
Hän tunsi jo lapsena itsensä hyvin yksinäiseksi ja etsi lohtua vetäytymällä omaan maailmaansa ja leikkimällä mielikuvitusleikkejä. Hänen mieluisinta ajanvietettään oli vaellella Baijerin vuoristomaisemissa. Ainoa kuningasperhettä yhdistävä tekijä oli luonto sekä ooppera, johon Ludwig vietiin jo nuorena. Perhe vietti kesät Hohenschwangaun linnassa ja kuninkaallisessa huvilassa Berchtesgadenissa vuosina 1849–1863. Prinssi Ludwig oli 18-vuotias, kun isä Maksimilian II kuoli äkillisesti 52-vuotiaana maaliskuussa 1864. Isä oli kärsinyt neurologisista vaivoista koko elämänsä, muun muassa jatkuvasta migreenistä ja masennuksesta ja etsinyt niihin hoitoa pitkillä kylpylä- ja ulkomaanmatkoillaan.
Nuori kuningas ja kihlaus Ludvigista tuli Baijerin kuningas vuonna 1864. Hän oli komea nuori mies ja saavutti välittömästi suuren kansansuosion. Ludvigin tilanne oli kuitenkin hyvin vaikea, sillä hänen isänsä ei ollut valmentanut häntä juuri ollenkaan kuninkaan tehtäviin. Kaikkien yllätykseksi hän kuitenkin osoittautui varsin älykkääksi ja tunnolliseksi hallitsijaksi.
Ludvig meni tammikuussa 1867 kihloihin serkkunsa, Baijerin herttuatar Sophien (1847–1897), keisarinna Elisabetin sisaren kanssa. Ludvig purki kuitenkin kihlauksen 7. lokakuuta vain kaksi päivää ennen häitä. Syyksi on arveltu Ludvigin yliherkkää luonnetta, joka ei sietänyt ajatusta siitä, että joku ihminen pääsisi liian lähelle häntä. On myös arveltu, että Ludvig oli homoseksuaali. Nykytutkijoista suurin osa on tätä mieltä. Pitkässä kirjeessä prinsessa Sophielle Ludvig totesi, että hänet oli pakotettu kihlautumaan ja häihin, hän sanoi rakastavansa prinsessaa "kuin sisarta" ja toivoi pysyvänsä tämän ystävänä.
Täysin yksin Ludvig ei kuitenkaan jäänyt. Itävallan keisarinna Elisabet ja Ludvig olivat ystävällisissä väleissä koko elämänsä ja harrastivat syvällistä kirjeenvaihtoa keskenään. Toinen henkilö, jolle hän saattoi purkaa hallitsemiseen liittyviä huolia, oli Preussin kansleri Otto von Bismarck, joka suhtautui isällisen hyväntahtoisesti nuoreen Ludvigiin. Hänen setänsä Baijerin prinssi Adalbert (1828–1875), tutustutti hänet Richard Wagnerin musiikkiin ja Ranskan aurinkokuningas Ludvig XIV:een.
Ludwigilla oli 17-vuotiaana romanttinen suhde adjutanttiinsa, prinssi Paul von Thurn und Taxisiin, joka kesti kaksi vuotta. Sitä seurasi suhde tallirenki Richard Hornigiin, joka ylennettiin ylitallimestariksi vuonna 1867 ja toimi yhteyshenkilönä kuninkaan ja tämän ministereiden välillä. Unkarilaiseen näyttelijä Josef Kainziin ja hovimies Alfons Weberiin hän oli myös erittäin kiintynyt ja lahjoitteli heille kalliita koruja. Hänellä oli nähtävästi suhde kahteen miespalvelijaansa, joista kampaaja Hoppe ja yksityinen kamaripalvelija Karl Hesselschwerdt saivat vuodesta 1881 lähtien virallisia hallintotehtäviä. Hän hankki kuninkaalle miesseuraa myös ratsuväen eliitti-yksiköstä.
Yksi ystävä oli kuitenkin yli muiden: säveltäjä Richard Wagner. Teini-ikäinen Ludwig näki 2. helmikuuta 1861 Münchenissä Richard Wagnerin oopperan Lohengrin ja 22. joulukuuta 1861 Tannhäuserin ensimmäistä kertaa. Ludvigin ensimmäisiä toimia kuninkaana oli kutsua Wagner hoviinsa. Hän maksoi kaikki Wagnerin velat ja lupasi jatkossa rahoittaa tämän suuria oopperahankkeita. Kaikki baijerilaiset eivät kuitenkaan olleet yhtä ihastuneita Wagneriin kuin Ludvig, ja niinpä hän joutui sisäpoliittisista syistä ottamaan etäisyyttä Wagneriin vuonna 1865. Hän kuitenkin pysyi Wagnerin oopperoiden fanaattisena ihailijana koko elämänsä ajan.
Poliittisesti Ludvigin hallintokausi oli myrskyisää aikaa. Häntä eivät kiinnostaneet sotilaalliset asiat, mutta Baijeri osallistui kuitenkin Itävallan puolella Preussin ja Itävallan väliseen sotaan vuonna 1866. Preussi voitti ja Baijeri joutui yhä enemmän Preussin kasvavan voiman alaiseksi. Tätä sotatappiota on pidetty ratkaisevana tekijänä sille, että kuningas vetäytyi julkisuudesta omiin haavemaailmoihinsa.
Kun Saksan keisarikunta vuonna 1871 perustettiin, ei Baijerilla ollut mahdollisuuksia jäädä itsenäisenä kuningaskuntana sen ulkopuolelle, vaan se liittyi osaksi Saksaa. Ludvig piti tätä Baijerin itsenäisyyden kaventumista masentavana ja alkoi menettää kiinnostustaan politiikkaan. Ludvig rakennuttajana Ludvig tunnetaan nykyään erityisesti rakennuttamistaan loisteliaista linnoista ja palatseista. Linderhofin palatsi on tehty kuninkaan ihailemaan ranskalaiseen tyyliin Petit Trianonia jäljitellen, samoin Herrenchiemseen palatsi, jonka esikuvana on ollut Versailles. Hän vieraili Ranskassa useaan otteeseen tutustumassa alkuperäiseen arkkitehtuuriin: hän kävi Pariisin maailmannäyttelyssä vuonna 1867, asui viikon verran Versailles’n linnassa ja Fontainebleuen linnassa vuonna 1874 ja kävi Reimsin katedraalissa vuonna 1875, jossa Ranskan kuninkaat kruunattiin. Hänen isoisänsä Ludvig I oli ollut myös innokas rakennuttaja.
Loisteliain linnoista on Neuschwanstein, joka kuvastaa hyvin sitä romanttista fantasiamaailmaa, johon Ludvig pakeni. Neuschwansteinissa on paljon Wagnerin oopperoihin liittyviä seinämaalauksia ja muuta saksalaisiin sankaritaruihin liittyvää rekvisiittaa. Linnan sisustuksessa esiintyy myös usein Ludvigin lempieläin joutsen, joka viittaa Wagnerin Lohengrin-oopperan joutsenritari. Kultaa, marmoria, samettia ja silkkiä sekä puuleikkauksia, mosaiikkeja, metallipakotuksia ja kiviupotuksia on käytetty sisustuksessa ylenpalttisesti.
Ludvigin rakennusprojektit olivat suunnattoman kalliita, ja hän velkaantui vähitellen pahasti. Hän velkaantui jo vuodesta 1877 lähtien, vuoden 1884 alussa velat olivat 8,25 miljoonaa markkaa. Aluksi hänelle annettiin Welf-suvun rahastosta vuosittain 300 000 markkaa, myöhemmin huomattavasti enemmän, ja vuoteen 1885 mennessä Ludvgille oli annettu yhteensä viisi miljoonaa markkaa, joista ylitallimestari kreivi Max von Holnstein sai 10 prosenttia. Lisäksi Otto von Bismarck antoi helmikuussa 1884 miljoonan markan kertaluonteisen summan. Toukokuussa 1884 ministeristö hoiti velkoja järjestämällä 7,5 miljoonan markan (Bismarckin miljoonan lisäksi) korollisen pankkilainan, jota lyhennettiin vuoteen 1901 asti. Kesällä 1885 valtionkassa oli jälleen kuusi miljoonaa markkaa velkaa. Ministerit vaativat nyt suoraan rakentamisen lopettamista. He hylkäsivät Ludvigin huhtikuussa 1886 pyytämän budjettiesityksen osavaltion parlamentille.
Ludvig kuitenkin piti puhetta rahasta pikkumaisena niuhottamisena, jolla yritettiin estää hänen suurien ideoidensa toteuttaminen. Hän ei ylipäätään sietänyt sitä, että häntä vastustettiin, sillä hän oli ehdottoman itsevaltiuden kannattaja ja piti itseään jumalan valitsemana hallitsijana. Todellisuudessa hän oli perustuslaillisen monarkian päämies, jota ministerien muodostama kabinetti ohjaili. Hän vaati kaikilta, mukaan luettuna äiti leskikuningatar Marie Friderike, ehdotonta alistumista. Ludvigin rakennuttamistoiminnan hyvänä puolena oli, että se työllisti paljon taiteilijoita ja käsityöläisiä. Hän myös teki merkittävän kulttuuriteon rahoittaessaan 300 000 markalla Wagnerin oopperoille omistetun oopperatalon rakentamisen Bayreuthiin.
Vanhetessaan Ludvig erakoitui yhä enemmän ja enemmän. Vuodesta 1875 lähtien hän oli hereillä enää vain öisin. Hän ei enää halunnut tavata ministereitään ja neuvonantajiaan, vaan keskusteli näiden kanssa vain kirjeitse. Teatteriin hän järjesti itselleen yksityisnäytöksiä. Kuninkaan käytös muuttui monessa suhteessa omituiseksi. Hän vaati palvelijoitaan pukeutumaan 1700-luvun ranskalaiseen hovityyliin ja noudattamaan 1700-luvun käytöstapoja, eli he eivät saaneet katsoa kuningasta. Hän keskusteli Ranskan kuningas Ludvig XIV:n patsaan kanssa. Hän nukkui päivisin ja ajeli öisin loisteliailla kullatuilla rokokoovaunuilla ja talvisin soihtujen valaisemalla kullatulla reellä linnojensa ympäristössä.
Rakennusprojektit eivät edenneet, koska hän muutti jatkuvasti mieltään sen suhteen, mitä pitäisi rakentaa ja minne. Myös rahat olivat usein lopussa, eikä Ludvig saanut Baijerin valtiota takaamaan tarvitsemiansa suuria lainoja.
Ludvig on myöhemmin uskottu sairastaneen skitsofreniaa, joka oli tuolloin tuntematon sairaus. Myöhemmin skitsofrenia oli ehkä yksi syy Ludvigin kummalliseen käyttäytymiseen. Uudempi tutkimus on asettanut tämän diagnoosin kyseenalaiseksi ja esimerkiksi ruumiinavauksessa havaittu otsalohkon kutistuminen voi viitata ns. Pickin tautiin eli varhaisdementiaan tai hänen alle vuoden ikäisenä sairastamaansa aivokalvontulehdukseen.
Viimeiset vuodet ja kuolema vasen|pienoiskuva|284x284px|Ludvig II 40-vuotiaana, Joseph Albert 1886 thumb|Niin kutsuttu Ludvigin risti on sillä paikalla, josta hänen ruumiinsa löydettiin.|267x267px