Etelä-Korea eli Korean tasavalta muodostui toisen maailmansodan jälkeen, kun Neuvostoliitto ja Yhdysvallat jakoivat Korean niemimaan omiin miehitysvyöhykkeisiinsä. Japani oli hallinnut Koreaa siirtomaanaan vuosina 1910–1945, mutta toisen maailmansodan seurauksean se joutui luopumaan Korean niemimaan hallinnasta. Pohjois-Koreassa valtaan nousi kommunistihallinto, kun taas Etelä-Koreasta tuli jyrkästi kommunismin vastainen. Maiden vihamieliset välit johtivat Korean sodan syttymiseen, kun molemmat valtiot katsoivat edustavansa koko Koreaa.
Etelä-Koreassa valtaa piti autoritaarinen sotilashallinto, joka nautti Yhdysvaltojen taloudellista ja sotilaallista tukea. Vasta vuonna 1990-luvulla maa on siirtynyt siviilihallinnon aikakauteen. Etelä-Korea on tukenut voimakkaasti maan teollistumista Yhdysvaltojen taloudellisen tuen avulla. Sen seurauksena maa on kehittynyt yhdeksi Aasian merkittävimmistä teollisuusmaista.
Korean tasavallan synty Japanin miehitysaika Korean niemimaalla päättyi, kun Japani antautui liittoutuneille Toisen maailmansodan päätteeksi. Sodan aikana Neuvostoliitto, Yhdysvallat, Iso-Britannia ja Kiina olivat sopineet Kairon konferenssissa vuonna 1943, että sodan jälkeen Japanilta riistetään kaikki sen valtaamat alueet ja siirtomaat palautetaan entiseen valtioyhteyteensä. Korean kannalta tämä merkitsi maan itsenäistymistä uudelleen. Sodan jälkeen Neuvostoliitto vastaanotti japanilaisten antautumisen Korean niemimaan pohjoisosassa ja Yhdysvallat etelässä. Tämän myötä Korea jaettiin kahtia Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain miehitysvyöhykkeisiin. Korea oli tarkoitus yhdistää jälleen yhden hallinnon alaisuuteen, mutta kehitys niemimaan eri osissa alkoi kulkea eri suuntiin.
Etelä-Koreassa perustettiin japanilaisvallan kukistumisen jälkeen keskuskansankomitea, jonka johtoon nousi Syngman Rhee. Yhdysvallat ei tukenut Rheen hallintoa vaan se ryhtyi rakentamaan omaa miehityshallintoaan. Koreassa oltiin toivottu nopeaa itsenäistymistä, jolloin Yhdysvaltojen viivyttely asiassa viilensi tunteita yhdysvaltalaisia kohtaan. Vuonna 1947 Yhdysvallat ehdotti YK:lle, että koko Koreassa järjestettäisiin vaalit itsenäisen hallinnon järjestämiseksi. YK:n yleiskokouksen hyväksymät vaalit eivät toteutuneet koko niemimaalla, sillä Neuvostoliitto ei päästänyt vaalivirkailijoita pohjoisen vyöhykkeelle. Vaalit voitiin näin ollen järjestää vain etelässä. Rheen puolue sai vaaleissa vaalivoiton ja hänestä tehtiin Korean tasavallan presidentti. Elokuun 15. vuonna 1948 perustettiin virallisesti Korean tasavalta. Vajaa kuukausi myöhemmin julistettiin pohjoisessa perustetuksi Korean demokraattinen kansantasavalta. Molemmat valtiot väittivät edustavansa koko niemimaata. thumb|left|Korean tasavallan perustamistilaisuus 15. elokuuta 1948. Koko Korean niemimaan taloustilanne oli vaikea Toisen maailmansodan jälkeen. Korean taloutta oli japanilaisvallan aikana rakennettu vain Japanin tarpeiden mukaan. Korean teollisuus oli vähäistä, eikä ammattitaitoista työvoimaa ollut. Etelän tilannetta heikensi vielä se, että 70% maan raskaasta teollisuudesta oli jäänyt Pohjois-Korean puolelle, tämä näkyi raaka-aineiden ja energian tuotannossa. Lisäksi Etelä-Korea kärsi liiallisesta väestönkasvusta, kun Japanissa olleet pakkotyöläiset palasivat Koreaan. Myös syntyvyys oli suurta. Etelä-Korean väkiluku oli 16 miljoonaa vuonna 1945, mutta jo vuotta myöhemmin se oli 20 prosenttia suurempi. Talous joutui kaaokseen, Etelä-Korealla ei ollut juuri mitään ulkomaille vietäviä tuotteita, eikä varoja tuontiin tai uusiin sijoituksiin ollut. Maa oli hyvin riippuvainen Yhdysvaltojen humanitäärisestä avusta, mutta maan itsenäistyttyä tämä apu pieneni, kun vastuu asioiden hoidosta siirrettiin korealaisille itselleen.
Etelä-Korean taloudellinen tilanne ei parantunut merkittävästi ennen Korean sodan syttymistä. Kylmän sodan alkaminen ja poliittiset jännitteet Koreoiden välillä johtivat sodan syttymiseen vuonna 1950. Molemmin puolin rajaa oli halukkuutta yhdistää Korea tarvittaessa sotatoimin. Aloite aseelliseen konfliktiin tuli pohjoisen puolelta, kun Pohjois-Korean armeija Neuvostoliiton tukemana hyökkäsi etelään kesäkuussa 1950 ja valtasi koko niemimaan. YK-joukkojen ja Yhdysvaltojen tuella Pohjois-Korean armeija ajettiin takaisin 38. leveyspiirin pohjoispuolelle ja pohjoinen miehitettiin aina Kiinan vastaiselle rajalle saakka. Kiina liittyi mukaan sotaan, kun se katsoi asemansa uhatuksi sotatoimien tullessa sen lähialueille. Kiinan tukemana YK:n johtamat joukot ajettiin takaisin 38. leveyspiirille, joka säilyi rintamalinjana sodan loppuun saakka. Sota päättyi vuonna 1953 solmittuun aselepoon, mutta rauhansopimusta ei solmittu. Sota aiheutti koko Koreassa valtavat tuhot, uhreja oli miljoonia ja talouden rakentaminen jouduttiin aloittamaan vielä alemmalta tasolta kuin japanilaiskauden jälkeen.
Syngman Rheen tasavalta Sodan jälkeen suuri osa Etelä-Korean tuotantolaitoksista oli raunioina ja maa oli hyvin riippuvainen ulkomaisesta, pääasiassa Yhdysvaltain tarjoamasta taloudellisesta avusta. Tuontiriippuvuuden vähentämiseksi maassa alettiin tuottaa hyödykkeitä ja raaka-aineita itse. Teollisuuden kehitys johti 1950-luvun puolivälistä lähtien maan bruttokansantuotteen nopeaan kehitykseen. Talouspolitiikka ja parempi koulutus johtivat kiihtyvään kaupungistumiseen. Tällä oli myös suora vaikutus maan politiikkaan, kun koulutettu kaupunkilaisväestö toi omat poliittiset mielipiteensä äänekkäämmin esiin. thumb|Syngman Rhee ja Douglas MacArthur vuonna 1948. Korean sota ja pelko uudesta sodasta vaikutti voimakkaasti sekä Etelä-Korean että Pohjois-Korean politiikkaan sodan jälkeisinä vuosikymmeninä. Etelä-Koreassa Syngman Rhee valittiin maan presidentiksi jatkokaudelle vuonna 1952, sodan ollessa yhä kesken. Perustuslaki rajoitti presidenttien toimikauden kahteen, mutta kansalliskokous, jossa Rheen puolueella oli enemmistö, poisti tämän rajoituksen, jolloin Rheen oli mahdollista jatkaa presidenttinä tämänkin jälkeen. Rheen hallinto alkoi ajan mittaan muuttua yhä autoritaarisemmaksi. Perusteluna tähän pidettiin Pohjois-Korean uhkaa. Poliittisia vastustajia vangittiin ja he saattoivat varautua jopa kidutukseen. Rheen hallinto oli muodollisesti demokraattinen, mutta käytännössä se oli autoritaarinen sotilashallinto. Sodanjälkeinen Etelä-Korea nojasi vahvasti Yhdysvaltain tukeen. Kylmän sodan politiikan hengessä Yhdysvallat tuki antikommunistista Etelä-Koreaa, sen epädemokraattisesta hallinnosta huolimatta, sillä se piti sotilashallitusta varmempana vakuutena siitä, että Etelä-Korea pysyy länsiblokissa.
1950-luvulla Etelä-Korean kansalaisista tuli poliittisesti tietoisempia, etenkin maan kaupungeissa. Maan lehdistö hyökkäsi hallinnon autoritaarisuutta ja korruptoituneisuutta vastaan ja Rheen suosio alkoi laskea. Osasyynä tähän oli myös maan huonontunut työllisyys ja taloudellinen tilanne, mihin oli yhtenä syynä Yhdysvaltojen talousavun väheneminen. Rhee voitti vuoden 1960 presidentinvaalit, mutta vaalit olivat vilpilliset. Maassa nähtiin vaalien jälkeen suuria opiskelijamielenosoituksia, joissa sai surmansa 142 mielenosoittajaa poliisin toimesta. Huhtikuun vallankumouksena tunnettujen tapahtumien johdosta paine Rheetä kohtaan kasvoi niin suureksi, että hän katsoi lopulta parhaaksi erota ja hän lähti maanpakoon Havaijille. Hän kuoli siellä 90-vuotiaana vuonna 1965.
Demokraattinen välinäytös Rheen jälkeistä aikaa Etelä-Koreassa seurasi lyhyt perustuslaillisen hallinnon ja niin kutsutun toisen tasavallan kausi. Maan presidentiksi nousi Yun Bo-seon ja pääministeriksi Chang Myon. Etelä-Korean uuden hallinnon tehtävät olivat suuret; maa oli pitkään kärsinyt huonosta hallinnosta ja korruptiosta. Entisellä diktatuurilla oli kannattajansa maan poliisivoimissa ja armeijassa. Lähes päivittäin kaduilla syntyi opiskelijamielenosoituksia, jotka vaativat taloudellisia ja poliittisia uudustuksia. Maan hallituksella ei kuitenkaan ollut mitään valmista ohjelmaa ongelmien korjaamiseksi. Lakia ja järjestystä ei kyetty ylläpitämään, sillä poliisivoimat eivät nauttineet kansan luottamusta, sillä se oli ollut liian pitkään Rheen hallinnon välineenä. Maan hallitus ei myöskään kyennyt hallinnoimaan armeijaa, missä monet upseerit olivat sitoutuneet autoritaariseen järjestelmään ja he pelkäsivät oman asemansa puolesta ja tätä uhannutta radikalismia. Tilanne alkoi kehittyä otolliseksi sotilasvallankaappaukselle.
Sotilashallinnon aikakausi Parkin sotilashallinto Toukokuun 16. päivän vallankumous vuonna 1961 syrjäytti maan hallituksen suhteellisen helposti. Kenraali Park Chung-heen johtama sotilasjuntta kielsi kaiken poliittisen toiminnan ja hajotti kansalliskokouksen. Maata hallinnoimaan perustettiin Ylin kansallinen jälleenrakennuksen neuvosto, jonka johtoon nousi Park itse. Hallinnon tueksi perustettiin Korean keskustiedustelupalvelu (KCIA), jonka tehtävänä oli estää ja tukahduttaa toisinajattelijoiden toiminta, ja sillä oli valta pidättää kenet tahansa, jota epäiltiin hallinnon vastaisten aatteiden omaksumisesta. thumb|Park Chung-hee vuonna 1975. Sotilasjuntta pyrki järjestämään maan hallinnon voimakkaan presidentin alaisuuteen. Park lupasi jättää vallan siviilihallinnolle, mikäli tämä tukisi juntan tavoitteita. Tämän toteuttamiseksi perustettiin Demokraattinen republikaanipuolue (DRP), jonka toimintaan osallistuminen evättiin entisiltä poliitikoilta. Juntan sisällä ei kuitenkaan päästy yksimielisyyteen tavoitteista, minkä johdosta Park ehdotti sotilasvallan jatkamista vielä muutamalla vuodella. Tätä kuitenkin vastusti sekä enemmistö eteläkorealaisista, että Yhdysvallat, joten juntta taipui järjestämään parlamenttivaalit vuonna 1963.
Park osallistui vaaleihin DRP:n ehdokkaana ja hänet valittiin presidentiksi hyvin pienellä marginaalilla, ennen entistä presidenttiä Yun Bo-seonia. Tämä oli onnistunut kokoamaan itseään tukevan koalition kun poliittinen toiminta jälleen rajoitetusti sallittiin. Park valittiin jälleen jatkokaudelle vuoden 1967 vaaleissa, tällä kertaa selvällä enemmistöllä, mutta oppositio syytti vaaleja vilpillisiksi ja boikotoi jonkin aikaa parlamenttia. Parkin hallinto rajoitti lehdistön ja opposition toimintaa, mutta näille annettiin kuitenkin mahdollisuus järjestäytyä ja myös kritisoida hallituksen toimintaa. Opiskelijamielenosoituksia tapahtui edelleen, mutta ne eivät enää vaatineet kuolonuhreja. Mielenosoituksia tapahtui etenkin vuonna 1965, jolloin eteläkorealaisia sotilaita lähetettiin Yhdysvaltain armeijan tueksi puolustamaan Etelä-Vietnamia. Vuonna 1965 Etelä-Korea myös normalisoi suhteensa Japaniin.
Toisen kautensa loppupuolella Park tiukensi jälleen otettaan vallassa, sillä perustuslaki rajoitti presidenttien toimikauden kahteen. Park ajoi lakimuutosta jonka nojalla hän voisi osallistua myös vuoden 1971 vaaleihin. Maan hallitus hyväksyi lakimuutoksen opposition vastalauseista ja opiskelijamielenosoituksista huolimatta. Park voitti jälleen vaalit, mutta hänen vastaehdokkaansa Kim Dae-jung sai yli 40 prosenttia äänistä. Niukka marginaali sai Parkin huolestumaan juntan asemasta ja maan hallinto alkoi jälleen muuttua yhä autoritaarisemmaksi, ja lähes diktatuuriseksi. Park julisti maahan kansallisen hätätilan, minkä vallitessa hän kumosi hallitusmuodon ja hajotti parlamentin. Yliopistot ja korkeakoulut suljettiin, opposition toimintaa rajoitettiin ja lehdistö alistettiin sensuuriin. Maahan laadittiin uusi perustuslaki ja maa siirtyi niin kutsutun neljännen tasavallan kauteen. Uusi perustuslaki ei enää rajoittanut presidentin virkakausia. Presidentin valinta siirrettiin myös uudelle kansalliskonferenssille, joka oli helposti ohjailtavissa. Tämän avulla Park valittiin presidentiksi uudelleen vuosina 1972 ja 1978.