Mohácsin taistelu oli 29. elokuuta 1526 käyty taistelu Unkarin kuningaskunnan ja Osmanien valtakunnan välillä lähellä Mohácsin kylää (nykyistä kaupunkia) nykyisen Unkarin etelärajalla Tonavan varrella.

Taistelu päättyi unkarilaisten ratkaisevaan tappioon ja kansalliseen onnettomuuteen. Surmansa sai esimerkiksi maan kuningas Ludvig II ja 20 000 muuta unkarilaista. Osmanien valtakunnan sulttaani Suleiman Suurelle voitto oli yksi hänen uransa suurimmista. Mohácsin taistelun jälkeen osmanit valtasivat Unkarin tasangon eli kaksi kolmasosaa maasta. Unkarin länsi- ja pohjoisosa jäi Habsburgien hallintaan, idässä Transilvania puoli-itsenäiseksi, osmanien suojelemaksi ruhtinaskunnaksi.

Tausta thumb|vasen|Arkkipiispa Pál Tomori kullatussa haarniskassaan.|273x273px 1500-luvun alussa Unkarin valtaistuimelle oli noussut kuningas Ludvig II ja Osmanien valtakunnan hallitsijaksi oli kohonnut sulttaani Suleiman Suuri. Osmanien sulttaani hallitsi 12–13 miljoonaa alamaista, Unkarin väkiluku oli noin 4 miljoonaa.

Unkarin kuningaskunnan väitetään noihin aikoihin kärsineen kuninkaan ja keskusvallan heikkoudesta sekä eripuraisen aateliston riidoista. Kuningas Ludvig oli vasta 20-vuotias, ja hänen alaikäisyytensä aikana valtaa oli pitkään käyttänyt ylimysten muodostama holhoojahallitus. Uudemman unkarilaisen tutkimuksen mukaan väite valtakunnan heikkoudesta ja riitaisuudesta on osaksi myöhempinä aikoina rakennettua myyttiä, jossa Mohácsin tappiota yritetään selittää kansallisilla erikoispiirteillä.

Joka tapauksessa Osmanien valtakunnalla oli tehokas hallintokoneisto sekä suuri ja kurinalainen armeija. Unkari oli puolestaan sotilaallisesti valmistautumaton suureen yhteenottoon, vaikkakin maiden välisellä rajaseudulla tapahtui jatkuvia kahakoita ja tehtiin ryöstöretkiä. Osmanit kokivat Unkarin uhkana etenkin, koska maan hallitsijoilla oli pitkään ollut läheiset suhteet Habsburgien hallitsijasukuun, johon kuului osmanien päävastustajana pidetty Espanjan kuningas ja keisari Kaarle V. Unkarin tasangon valloitettuaan osmanit pääsisivät myös uhkaamaan Itävaltaa.

Osmanit olivat ottaneet tärkeän voiton Persiasta vuonna 1514, mikä vapautti heidän voimavaransa toimintaan lännessä. Unkarin etelärajaa oli turvannut pitkään linnoitusten ketju, joka kuitenkin murtui 1520-luvun alussa. Unkarilaiset olivat kieltäytyneet jatkamasta maiden välistä aselepoa vuonna 1520, ja seuraavana vuonna eteläisen linnoitusketjun tärkeän osan muodostanut Belgrad menetettiin piirityksessä osmaneille. Toisaalla osmanit valtasivat Rodoksen vuonna 1522, mitä seurasi toimeton kausi. Pääasiassa ryöstösaaliilla eläneet janitsaarit kapinoivat vuonna 1525 toimettomuuden takia. Suleiman tukahdutti kapinan ja alkoi 1. joulukuuta koota joukkoja uutta sotaretkeä varten. Ajankohta oli maailmanpoliittisesti otollinen sotaretkelle. Unkarin liittolainen keisari Kaarle oli sodassa Ranskaa vastaan, ja osmanit olivat hieman aiemmin solmineet rauhansopimuksen Puolan kanssa. Unkari jäi näin ilman liittolaisia.

Suleiman lähti joukkoineen ja suurvisiiri Ibrahim paššan kanssa Konstantinopolista 23. huhtikuuta 1526. Osmanien armeijaan kuului noin 100 000 miestä ja 300 tykkiä. Matka Belgradiin kesti lähes kolme kuukautta. Osmanien joukkojen keskitys ei jäänyt unkarilaisilta huomaamatta, mutta heidän omien joukkojensa kokoaminen oli hidasta. Osmanit etenivät Unkariin Tonavan länsirantaa pitkin huoltaen joukkojaan joen kautta. Arkkipiispa Pál Tomorin johtamat unkarilaiset vetäytyivät osmanien tieltä Unkarin tasangolle. Unkarilaiset päättivät asettua puolustukseen hieman nykyisen Unkarin etelärajan pohjoispuolella sijaitsevan Mohácsin kylän luona. Paikan puolustaminen merkitsi sitä, että unkarilaiset apujoukot Kroatiasta ja Transilvaniasta eivät ehtisi paikalle, mutta vetäytyminen merkitsisi Etelä-Unkarin jättämistä vihollisen armoille.

Unkarilaisen armeijan koosta Mohácsissa on esitetty hieman toisistaan poikkeavia arvioita, mutta tavallisesti sen miesvahvuudeksi on esitetty 25 000–30 000 miestä. Mukana oli kuningas Ludvig ja suuri osa Unkarin ylimystöstä. Sotilaiden värväämistä oli rajoittanut se, että elokuun lopulla talonpoikien työvoimaa tarvittiin vielä sadonkorjuussa. Armeijaan kuului eri ylimysten yksityisarmeijoita, ja suuri osa unkarilaisista oli ratsuväkeä. Jalkaväki koostui palkkasotureista. Unkarilaisen armeijan leiri perustettiin vetiselle tasangolle hieman Mohácsista etelään. Tasangolla oli leveyttä noin 10 kilometriä, ja se päättyi metsäisille kukkuloille.

Taistelu pienoiskuva|300x300px|Johann Schreier: Mohácsin taistelu (1555) kuvaa yksityiskohtaisesti Unkarin vaunulinnoitusta ja kristittyjen jalkaväkeä, Unkarin raskasta ratsuväkeä ja tykistöä, Serbian husaareja (ainoat kristityt kevyen ratsuväen yksiköt taistelussa) Taistelu Mohácsissa käytiin 29. elokuuta. Suleiman Suuren armeija saapui lopulta metsäisille kukkuloille Mohácsin tasangon laidalle. Unkarilainen ylimystö uskoi raskain haarniskoin varustetun ratsuväen vievän voiton osmanien joukoista ja taivutteli kuningas Ludvigin käymään taisteluun. Tarkoituksena oli, että raskas ratsuväki murskaisi painollaan tiensä läpi etenevien osmanijoukkojen. Osmanien puolella kevyiden akıncı-joukkojen komentaja neuvoi sulttaania ottamaan unkarilaisen ratsuväen hyökkäyksen vastaan antamalla osmanien linjan taipua hyökkäyksestä taaksepäin, jolloin kaartuneen linjan sivustat hyökkäisivät unkarilaisten sivustaan ja piirittäisivät vihollisen.

Itse taistelukentällä osmaneja oli ehkä noin 45 000. Heidän määräänsä väitetään liioitellun etenkin myöhemmissä kristityissä lähteissä. Toisaalta uudemmassa unkarilaisessa tutkimuksessa esitetään, että osmaneilla oli musertava lukumääräinen ylivoima: noin 80 000 miestä kristityn armeijan noin 27 000–28 000 soturia vastassa. vasen|pienoiskuva|Mohácsin taistelu, turkkilainen miniatyyri Molemmat osapuolet valmistautuivat ensin taisteluun, ja unkarilaisten aloittama hyökkäys koitti lopulta keskipäivällä. Raskaan ratsuväen rynnäkköä johti kullattuun haarniskaan sonnustautunut Pál Tomori. Taistelun yksityiskohdat vaihtelevat hieman eri lähteiden mukaan. Tomorin ratsuväen onnistui ensin murtaa turkkilaisten rintama. Ennen hyökkäyksen pysähtymistä ratsuväki oli miltei saavuttaa taistelukentällä olleen sulttaani Suleimanin. Turkkilaisten lähteiden mukaan suurvisiirin onnistui kuitenkin johtaa vetäytymistä hallitusti. Samalla kun unkarilaisten ensimmäinen rynnäkkö kului lopulta loppuun, osmanien rintaman taipumisesta innostuneet kuningas Ludvigin johtamat muut unkarilaiset kävivät omaan rynnäkköönsä. Osmanien ratsu- ja jalkaväki saarsi hyökänneet unkarilaiset samalla, kun osmanien tykistö avasi tulen. Saarretut unkarilaiset voitettiin kahdessa tunnissa.

Unkarilaisten tappioon saattoi vaikuttaa myös se, että Transilvanian voivodi János Szapolyai (Zápolya) viisituhatpäisine joukkoineen ei ehtinyt paikalle ajoissa osallistuakseen taisteluun. 1900-luvulle saakka on jopa historian oppikirjoissa elänyt se sitkeä uskomus, että Szapolyai olisi tahallaan viivytellyt, mutta unkarilaisten historiantutkijoiden mukaan tämä ei ole todennäköistä. Szapolyai valittiin myöhemmin Ludvig II:n seuraajana Unkarin kuninkaaksi, mikä tuskin olisi ollut mahdollista, jos Unkarin ylimykset olisivat ajatelleet hänen tahallaan välttäneen taistelua. Luultavammin syytökset ovat peräisin Unkarin kruunusta kilpailleiden Habsburgien propagandasta.

Kaatuneet unkarilaiset ja liittolaiset sekä kalustomenetykset thumb|Unkarilaiset sotilaat löytävät turkkilaisilta kätketyn kuninkaan ruumiin taistelun jälkeen Bertalan Székelyn romantisoidussa maalauksessa vuodelta 1860.Kuningas Ludvig II sai surmansa taistelun jälkeen paetessaan. Hänen on perinteisesti kerrottu hukkuneen ratsuineen Tonavaan laskevaa Csele-puroa ylittäessään. Uudemman tutkimuksen mukaan kuningas todennäköisesti hukkui Tonavan tuolloisen sivuhaaran soiseen rantaan. Tuohon aikaan Tonavan päähaara kulki nykyistä idempänä, entisen Mohácsinsaaren itäpuolella, ja nykyisen pääuoman paikalla Mohácsin luona oli pienehkö, liejuinen sivujoki. Kuninkaan kuolemasta on liikkunut muunkinlaisia kertomuksia, on väitetty hänen kuolleen pudotessaan hevosen selästä tai joutuneen asemiestensä murhaamaksi. Silminnäkijöitä oli vähän, ja tarinassa kuninkaan ruumiin hautaamisesta, löytämisestä ja tunnistamisesta on aukkoja ja ristiriitaisuuksia.

Kuninkaan lisäksi taistelussa sai surmansa lukuisia merkittäviä henkilöitä, kuninkaan kanslerin ja Mohácsin taistelun aikalaishistorioitsijan, piispa István Brodaricsin kertomuksen mukaan kirkon päämiehistä Esztergomin arkkipiispa László Szalkai, Kalocsan arkkipiispa Pál Tomori ja Váradin arkkipiispa Ferenc Perényi, Pécsin piispa Fülöp Móré, Győrin piispa Balázs Paksi, Csanádin piispa Ferenc Csáholi ja Bosnian piispa György Palinai;

ylimyksiä: Szepesin kreivi György Szapolyai, [János Szapolyain veli ja] toinen taistelun ylipäälliköistä; valtakunnantuomari [maan toiseksi korkein virkamies] János Drágfi, ylihovimestari Ferenc Ország, yliovenvartijat Péter Korlátkői ja András Trepka, kuninkaallinen kellarimestari Simon Horváth, Tamás Szécsy, Gábor Perényi, Ambrus Sárkány, Antal Palóczi, Mátyás Czetrini, kreivi Frangepán, Zsigmond Bánfy, Ferenc Hampó, János Batthyány, böömiläinen István Schlick sekä useita muita böömiläisiä ja määriläisiä ylimyksiä

maanomistaja-aatelistoa: Ferenc Balázsi, Miklós Tarczay, János Paksy, János Istvánfy, Imre Várady, Mihály Podmaniczky, Zengin kapteeni György Orlovsics, István Aczél, Pozsonyn linnanpäällikkö Zsigmond Pogány, János Tornally, János ja István Kállay, Miklós Forgács. Näiden lisäksi tilanherroja ja aatelisia kaatui noin 500 miestä. Jalkaväestä jäi henkiin enintään 3 000 – 4 000 miestä, vaikka jalkaväkeä oli noin 12 000 – 13 000, ja heidän johtajiensa joukosta tuskin kukaan pakeni Kyproksen Hannibalia lukuun ottamatta. Kaikki armeijan mukana olleet sekä laivaan jääneet tykit ja tykkimiehet joutuivat vihollisen käsiin.Taistelussa kaatuneiden joukkohautoja ei ole pystytty paikantamaan. 1950-luvulla, kun Neuvostoliiton ja sen satelliittimaiden suhteet Titon Jugoslaviaan olivat kärjistyneet, Unkarin ja Jugoslavian välisen rajan linnoitustöissä Mohácsin läheltä löydettiin runsaasti ihmisten luita, ja myös 1960- ja 1970-luvuilla luulöytöjen luona tehtiin jonkin verran kaivauksia. Asia oli kuitenkin poliittisesti arkaluontoinen. Mohácsin taistelun 450. muistovuotta 1976 ei haluttu suuremmin juhlistaa, koska samaan aikaan tuli kuluneeksi myös tasan 20 vuotta Unkarin kansannoususta. Vasta vuonna 2020 alkoivat perusteellisemmat tutkimukset, joissa selvisi, että Mohácsin lähistöltä löytyneissä joukkohaudoissa lepää parituhatta vainajaa, suureksi osaksi nuoria tai keski-ikäisiä miehiä. Oikeuslääketieteellinen tutkimus osoitti, että nämä vainajat eivät olleet kaatuneet taistelussa vaan heidät oli systemaattisesti teloitettu, ja myös aikalaislähteissä kerrotaan sulttaani Suleimanin surmauttaneen pian taistelun jälkeen jopa kaksituhatta vankia.

Seuraukset

Unkarilaisille Mohácsin taistelu oli kansallinen onnettomuus. Kuningas ja suuri osa valtakunnan ylimystöstä oli kaatunut. Surmansa oli saanut myös lähes koko unkarilainen ratsu- ja jalkaväki. Yhteensä unkarilaisia oli saanut surmansa noin 18 000 – 20 000 miestä. Osmanien tappiot olivat arviolta vain noin 2 000 miestä. pienoiskuva|Kartta, jossa näkyy Unkarin kuningaskunnan asema ennen vuotta 1541 ja kolme osaa, joihin se jaettiin Budan miehityksen jälkeen vuonna 1541: Kuninkaallinen Unkari, Itä-Unkarin kuningaskunta ja Osmanien valtakunnan itseensä liittämä osa.|vasen Sulttaani Suleiman Suurelle voitto Mohácsissa oli ehkä hänen uransa loistavin. Taistelun jälkeen osmanit valtasivat ensin Pestin ja muutamaa päivää myöhemmin myös Budan. Budan asukkaat olivat luovuttaneet kaupungin avaimet sulttaanille ja kaupunki oli aluksi tarkoitus säästää. Ryöstösaalista havitelleet janitsaarit eivät kuitenkaan olleet hallittavissa ja molemmat kaupungit poltettiin.