Neuvostoliiton vallankaappausyritys tai Elokuun vallankaappaus (, Avgustovski puttš) 19.–21. elokuuta 1991 oli vanhakantaisten kommunistien (vanhoillisten) yritys kaapata valta uudistuspolitiikkaa ajaneelta Mihail Gorbatšovilta. Kaappaajat panivat viralta Gorbatšovin ja julistivat maahan hätätilan. He halusivat estää sosialismin uudistumisen ja jo näkyvissä olleen alkavan Neuvostoliiton hajoamisen.
Kaappaajat pyrkivät estämään Gorbatšovin liennytyspolitiikan, perestroikan ja glasnostin, sekä alkaneen Neuvostoliiton hajoamisen ja siihen liittyvän etenemisen kohti markkinataloutta ja vallan luisumisen pois Kommunistisen puolueen käsistä. Vuonna 1991 oli menossa niin sanottu 500 päivän talousuudistus kohti markkinataloutta. Elokuussa allekirjoittamista vaille oleva uusi liittosopimus olisi kaappaajien mukaan siirtänyt liikaa valtaa keskushallinnolta kansantasavalloille.
Hätäisesti toteutettu kaappaus kesti vain kolme päivää. Se luhistui populistis-demokraattisen oppositiopoliitikko Boris Jeltsinin ja mieltään osoittavan kansan vastustukseen. Vanhoillisia alussa tukenut armeija kieltäytyi ampumasta aseettomia mielenosoittajia. Kaappauksen lopussa kotiarestissa vankina ollut Mihail Gorbatšov menetti valtansa. Kaappauksen epäonnistuminen johti Neuvostoliiton lakkauttamiseen.
Vallankaappauksen taustaa
Neuvostoliiton johtoon oli vuonna 1985 noussut uudistusmielinen johtaja Mihail Gorbatšov, joka halusi muuttaa Neuvostoliiton taloutta.Iivonen 2006, s. 497–500 Uudistukset alkoivat toden teolla vuonna 1987, jolloin sensuuri poistettiin, toisinajattelijoita vapautettiin ja yritykset saivat toimia vapaasti. Vapautunut ilmapiiri johti voimakkaiden kansallisten liikkeiden syntymiseen muun muassa Baltian maissa ja Ukrainassa vuosina 1988–1989. Vuonna 1989 pidettiin ensimmäiset osin vapaat monipuoluevaalit. Neuvostoliiton alkava hajoaminen näytti jo vuonna 1989 uhkaavan maata. Samaan aikaan talous luhistui komentojärjestelmän pettäessä ja pula levisi kaupunkeihin. Monet kommunistit olivat vastustaneet uudistuksia alusta asti ja vastustus vain lisääntyi uudistusten mennessä pieleen.
Vuoden 1989 lopussa armeijan insinöörieversti Viktor Alksnis perusti hajoamassa olevaan Neuvostoliittoon vanhoillisen, Neuvostoliiton koossa pysymiseen tähtäävän Liittoryhmän eli Sojuzin. Noin vuodessa tämä ryhmä laajeni neuvostoparlamentissa suureksi poliittiseksi voimaksi. Samoihin aikoihin kenraalit päättivät tukea liittoryhmää.
Kesällä 1990 Venäjän neuvostotasavallan - ei Neuvostoliiton - parlamentin puhemieheksi nousi populistinen demokraatti Boris Jeltsin. Hän ei ollut väleissä Neuvostoliiton presidenttinä toimineen Gorbatšovin kanssa, koska Gorbatšov oli erottanut Jeltsinin vuonna 1987 politbyroosta tämän arvosteltua perestroikaa liian hitaaksi. Tällöin Venäjä julistautui suvereeniksi. Kansan suosikki Jeltsin valittiin Venäjän presidentiksi kesällä 1991. Vuoden 1991 alussa jotkut sisäministeriön ja armeijan joukko-osastotHosia 1991, s. 134, 135–139. tappoivat Riiassa ja Vilnassa Hosia 1991, s. 139–140. yhteensä nelisenkymmentä ihmistä ja onnistuivat jarruttamaan Baltian maiden itsenäistymistä.
Elokuun 1991 kaappaus thumb|Armeija käski panssarit Moskovaan, kun Janajevin juntta kaappasi vallan elokuussa 1991. Alku Maanantaiaamuna 19. elokuuta 1991Iivonen 2006, s. 529 Neuvostoliiton valtiolliset televisiokanavat lopettivat ohjelmansa mukaiset lähetykset ja alkoivat esittää klassista musiikkia. Tämä oli ennenkin merkinnyt kohta annettavaa tärkeää poliittista ilmoitusta. Pian varapresidentti Gennadi Janajev ilmoitti televisiossa, että presidentti Mihail Gorbatšov oli terveyssyistä joutunut luopumaan tehtävistään ja että hän, Janajev, oli nyt virkaatekevä presidentti.Seppänen 2001, s. 76
Gorbatšov oli tuolloin loma-asunnollaan Forosissa Krimillä. Vanhoilliset sulkivat Gorbatšovin sinne kotiarestiin, mutta Jeltsinin pidättämistä viivyteltiin ja se kangerteli. Jeltsinin henkivartijan Koržakovin ja Jeltsinin mukaan KGB:n erikoisoperaatioihin valmistettu Alfa-yksikkö vain tarkkaili Jeltsinin toimia metsästä ja oli juonut alkoholia ainakin jonkin verran. Eräiden tietojen mukaan Alfan miehet olisivat radioteitse kyselleet monta kertaa KGB:n päällikkö Krjutškovilta lupaa pidättää Jeltsin, mutta saivat aina käskyn odottaa. Tämän lähteen mukaan juovuksissa ollut kaappauksen johtaja Janajev ei olisi uskaltanut antaa pidätysmääräystä. Krjutškov saattoi tarkoituksella viivytellä Alfan operaatiota, haluten tehdä tämän ensin lainsuojattomaksi ja pidättää vasta sitten. Keskipäivän aikoihin, Jeltsinin jo lähdettyä Valkoiselle talolle, huvilan ympärillä olleet KGB-miehet olisivat tulleet laskuvarjojääkäreiksi pukeutuneina Jeltsinin huvilalle, missä Koržakov olisi ottanut vieraat vastaan vieraanvaraiseen venäläiseen tapaan. Koržakov syötti nämä everstiluutnantti Zaitzevin miehet, ja nämä lähtivät muutaman tunnin päästä unisina pois, istuttuaan ensin bussissaanSeppänen 2001, s. 153–157Jaltsin, s. 64Korzhakov, s. 85.
Poikkeustilakomitea Janajev ja seitsemän muuta kaappauksen johtajaa muodostivat valtion poikkeustilakomitean (ГКЧП, GKTšP), joka otti vallan käsiinsä. Virallisesti vallan kaapannutta junttaa johti Neuvostoliiton varapresidentti Gennadi Janajev. Kaappaajiin kuuluivat myös Neuvostoliiton hallituksen pääministeri Valentin Pavlov, KGB:n johtaja Vladimir Krjutškov, puolustusministeri Dmitri Jazov, sisäministeri Boris Pugo, valtionyhtiöiden liiton johtaja Aleksandr Tizjakov, sotateollisen kompleksin johtaja ja puolustusneuvoston varajohtaja Oleg Baklanov ja maatalousneuvoston puhemies Vasili Starodubtsev. Kaappaushankkeen varsinainen johtaja oli Vladimir Krjutškov. Parlamentin puhemies Anatoli Lukjanov, Neuvostoliiton marsalkka Sergei Ahromejev ja Gorbatšovin henkilöstöpäällikkö Valeri Boldin tukivat kaappaajia.
20. elokuuta olisi allekirjoitettu uusi liittosopimusM. S. Gorbačev (=Mihail Gorbatshov), Elokuun kaappaus, sivu 49, WSOY 1991, , joka muuttaisi Neuvostoliiton suvereenien tasavaltojen liitoksi ja tunnusti että kuusi sopimusneuvotteluista poissa ollutta tasavaltaa (Armenia, Georgia, Moldova, Latvia, Liettua ja Viro) olivat vapaita eroamaan tai hyväksymään myöhemmin liiton. Kaappaajat vetosivat neuvostokansalaisiin ja varoittivat Neuvostoliiton tuhosta. Asevoimia määrättiin avainpaikkoihin Moskovassa. Kaikki riippumaton media suljettiin. Muut poliittiset organisaatiot kuin kommunistipuolue määrättiin hajotettaviksi. Neuvostoliitto julistettiin hätätilaan.
Vastarinta Kaappaus alkoi kaatua tämän alun jälkeen paljolti sen tekijöiden kykenemättömyyteen. Maan puhelimet ja sähköposti toimivat, mikä mahdollisti vastapuolen organisoitumisen. Suosittua Venäjän sosialistisen neuvostotasavallan johtajaa, presidentti Boris Jeltsiniä ei vangittu. Jeltsin kokosi datšalleen Venäjän avainjohtajat, kuten pääministeri Ivan Silajevin, puhemies Ruslan Hasbulatovin, Leningradin pormestari Anatoli Sobtšakin, Moskovan varapormestari Juri Lužkovin ja kenraali Konstantin Kobetsin. He laativat vetoomuksen Venäjän kansalle ja poistuivat huvilalta. KGB:n Alfa-yksikkö piiritti huvilan, muttei edelleenkään pidättänyt Jeltsiniä. Jeltsin meni Moskovan niin sanotulle valkoiselle talolle, missä hän julisti panssarivaunun päältä kaappauksen laittomaksi ja julisti televisiokameroille Venäjän asevoimien ja poliisin kuuluvan nyt hänen komentoonsa. Ulkomaille faksatut tiedotukset, jotka lähettiin takaisin Neuvostoliittoon, saivat Jeltsiniä tukevat kansalaiset liikkeelle. Valkoisen talon ympärille kerääntyi tuhansia ihmisiä odottamaan armeijan hyökkäystä. Tamskaja-divisioonan joukot käänsivät kuitenkin tykkinsä talosta poispäin.
Kaappauksen luhistuminen thumb|Panssarivaunu Moskovan kadulla. Useimmat neuvostotasavallat tuomitsivat kaappaajat. Kaappaajat saivat tukea Libyalta ja Irakilta, mutta suurin osa ulkovalloista jätti kommentoimatta kaappausta, jääden odottavalle kannalle. "Virkaatekevä presidentti" Gennadi Janajev piti lehdistötilaisuuden, jossa hän käyttäytyi hermostuneesti eikä kyennyt vakuuttavasti perustelemaan kaappausta. Lisäksi Janajev oli selvästi juovuksissa.
Kaappaajien suunnitelma romahti parissa päivässä ensimmäisiin vastoinkäymisiin, etenkin Jeltsinin pontevaan ja näkyvään toimintaan. Poikkeustilakomitea antautui keskiviikkona 21. elokuuta 1991 kello kymmenen. Seitsemän sen jäsentä pidätettiin heti, sisäministeri Pugo ja marsalkka Ahromejev tekivät itsemurhan.
Reaktiot Suomessa Suomen presidentti Mauno Koivisto kirjoitti vuonna 1995 ilmestyneissä muistelmissaan tulleensa aamulla 19. elokuuta 1991 ”hyvin tylysti herätetyksi, niin kuin ilmeisesti vastuunalaisissa tehtävissä olevat henkilöt kaikissa maissa”.Mauno Koivisto: Kaksi kautta II: Historian tekijät, s. 387. Helsinki: Kirjayhtymä, 1995 Neuvostoliiton ja sen olojen tuntijana pidetty Koivisto oli vielä saman vuoden tammikuussa pitänyt sotilasvallankaappausta tai edes sellaisen uhkaa hyvin epätodennäköisenä. Historiantutkija Jukka Tarkan mukaan Koivisto ei ollut ottanut todesta pian sen jälkeen Mihail Gorbatšovilta saamaansa synkkää kuvausta Neuvostoliiton kommunistisen puolueen sisäisestä tilasta.Tarkka 2015, s. 17–24
Pääministeri Esko Aho sai tiedon kaappauksesta autoradiosta ollessaan matkalla taksilla kotoaan Kannuksesta Kruunupyyn lentoasemalle. Aho on muistellut ihmetelleensä heti vallankaappauksen alkaessa erityisesti sitä, että poikkeustilakomitean johto oli uskottu Gennadi Janajevin käsiin.
Heti kaappauksen alettua Suomen ulkorajojen valvontaa tehostettiin ja poliisin toimintavalmiutta nostettiin. Suomen rajaviranomaiset varautuivat Neuvostoliitosta tulevaan pakolaistulvaan. Hallitus nimesi epävirallisen turvallisuustyöryhmän, johon tulivat avainministerit ja virkamiehiä tärkeimmistä ministeriöistä. Puolustusministeri pidettiin kokoonpanon ulkopuolella. Hallituksen virallinen kannanotto tapahtuneeseen oli:
Pohjoismaiden ulkoministerit kokoontuivat tapahtuneen johdosta hätäkokoukseen Tanskan Skageniin. Kun kokouksessa tiistaina 20. elokuuta valmisteltiin ulkoministerien yhteistä lausuntoa Neuvostoliitossa syntyneestä tilanteesta, Suomen valtuuskunta vastusti tekstiluonnoksessa käytettyä ilmaisua ”kaappaus”. Ulkoministeri Paavo Väyrysen mukaan Suomen hallituksella ei ollut täsmällistä tilannekuvaa. Tanskan ulkoministeri Uffe Ellemann-Jensen puolestaan uskoi Janajevin juntan kaatumisen olevan vain ajan kysymys, koska sotilasliitto Naton tiedustelumateriaali osoitti, ettei Neuvostoliiton asevoimien johto ollut mukana kaappauksessa. Jukka Tarkan mukaan Väyrynen halusi varautua kaappauksen onnistumiseen ja varmistaa suhteet uusiin vallankäyttäjiin olemalla puuttumatta Neuvostoliiton sisäisiin asioihin. Myös eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Pertti Paasio oli varovainen: ”Ei pidä ruveta hirveästi neuvomaan, mitä naapurissa pitää tehdä ja mitä ei.” Toisaalta myös Helsingissä tiedettiin, ettei Neuvostoliiton armeija tukenut kaappausta, minkä pääesikunnan sotilastiedustelun päällikkö eversti Yrjö Viitasaari tiedotti hallituksen kriisiryhmälle. Silloinen pääesikunnan päällikkö kenraali Gustav Hägglund oli alusta lähtien varma, ettei kaappaus tulisi onnistumaan, minkä hän sanoi myös pääesikunnassa sattumoisin samana päivänä vierailleelle ulkoministeriön valtiosihteerille Martti Ahtisaarelle.