Little Richard (oikealta nimeltään Richard Wayne Penniman, 5. joulukuuta 1932 Macon, Georgia, Yhdysvallat – 9. toukokuuta 2020 Nashville, Tennessee) oli yhdysvaltalainen rock and roll -laulaja, lauluntekijä ja pianisti. Hän oli yksi rock and rollin varhaisia pioneereja ja musiikkityylin kulta-ajan suurimpia hahmoja 1950-luvulla. Häntä on kutsuttu ”rock and rollin arkkitehdiksi”, ja monet merkittävät artistit ovat nimenneet hänet esikuvakseen ja innoittajakseen. Hänet tunnetaan energisestä laulu- ja pianonsoittotyylistään, riehakkaista lavaesiintymisistään ja koreista esiintymisasuistaan.

Little Richard levytti läpimurtohittinsä ”Tutti Frutti” vuonna 1955. Hänen muita 1950-luvun hittejään olivat esimerkiksi ”Long Tall Sally”, ”Lucille” ja ”Jenny, Jenny”. Vuonna 1957 Little Richard koki uskonnollisen herätyksen, minkä seurauksena hän lopetti syntisenä pitämänsä rock and rollin esittämisen viideksi vuodeksi. Hänen onnistui nousta uudelleen suosioon 1960-luvun lopulla, kunnes palasi saarnaajaksi taas muutaman vuoden ajaksi 1970-luvun lopulla. Hänet otettiin Rock and Roll Hall of Fameen sen ensimmäisten jäsenien joukossa vuonna 1986. Little Richard esiintyi 2010-luvulle asti.

Varhainen elämä

Richard Wayne Penniman syntyi Maconissa Georgiassa 5. joulukuuta 1932. Hänen etunimekseen piti tulla Ricardo, mutta virkailija kirjoitti syntymätodistukseen nimen Richard, joka sitten jäi hänen nimekseen. Richardin isä Charlie ”Bud” Penniman oli muurari, joka omisti pienen kahvilabaarin ja myi laittomasti kotoaan pontikkaa. Richardin äiti Leva Mae oli mennyt naimisiin jo 14-vuotiaana ja sai Richardin 19-vuotiaana, 12-lapsisen sisaruskatraan kolmantena.White 2007, s. 19–20.

Maconin musta kaupunginosa oli hyvin yhteisöllinen, mutta rotuerottelun vuoksi köyhä ja alempiarvoinen alue. Pennimanit asuivat alueen reunamilla, ja valkoisia lapsia kävi joskus heidän pihallaan leikkimässä Pennimanin lasten kanssa.White 2007, s. 36.

Richard oli syntymästään asti toisesta jalastaan lyhyempi, minkä vuoksi hän käveli erikoisesti ja joutui pilkan kohteeksi. Richard oli lapsena sisaruksista kurittomin, omien sanojensa mukaan ”järjetön”, ja isä antoi hänelle alituisesti piiskaa.White 2007, s. 19–24. Kurittamalla isä purki myös pettymystään Richardiin, jonka kävelytavasta ja seuralaisista hän ei pitänyt.White 2007, s. 39.

Richardin perhe ja koko yhteisö olivat hyvin musikaalisia, ja kovaääninen Richard lauloi gospelia kotonaan ja kirkkolauluryhmänsä kanssa kirkossa ja kodeissa. Hänen perheellään oli lauluyhtye The Penniman Singers.White 2007, s. 30–33. Richard kiersi naapurustoaan kymmenvuotiaana myös kansanparantajana, joka esitti parantavansa sairaita koskettamalla heitä ja laulamalla heille gospelia. Hänen ensimmäinen työpaikkansa oli teatterin juomamyyjänä. Sitä tehdessään hän tutustui teatterissa esiintyneisiin kierteleviin laulajiin, jotka pyysivät joskus häntä esiintymään kanssaan lavalla. Richard opetteli lukiossa soittamaan saksofonia ja pääsi pian koulun orkesteriin.White 2007, s. 34–35.

Richard leikki mieluummin tyttöjen kuin poikien kanssa ja sanoo halunneensakin olla enemmän tyttö kuin poika. Hänen ensimmäinen ihastuksensa oli poika, mutta hänellä oli suhteita myös vanhempiin naisiin. Richardin naismainen käytös johti kiusaamiseen.

Ura

Uran alku

Richard Penniman lähti kotoa teini-ikäisenä ja liittyi ”Tohtori Hudsonin kiertelevään käärmeöljyrevyyseen”, sitten Georgiaa ja Floridaa kiertelevään B. Brownin orkesteriin ja myöhemmin Sugarfoot Sam from Alabam -yhtyeeseen laulusolistiksi.White 2007, s. 39–42. Pennimanin maine kasvoi, ja hän pääsi esiintymään Atlantan tunnettuihin klubeihin, kuten Bailey’s 81 -teatteriin. Hänen esiintymistyyliinsä kuuluivat jo tuolloin raivoisa karjunta, meikkaus ja räikeät esiintymisasut, joista hänet myöhemminkin tunnettiin.White 2007, s. 39–44.

Lokakuussa 1951 Penniman pääsi ensimmäisen kerran levyttämään. Hänen levytystään ”Every Hour” alettiin parin viikon kuluttua soittaa radiossa, ja Pennimanin leppynyt isä pyöritti levyä ylpeänä oman baarinsa jukeboxissa. Orastavan menestyksensä myötä Penniman sai entistä parempia työtarjouksia ja opetteli myös soittamaan pianoa.White 2007, s. 45–49. Pennimanin isä kuoli ampumavälikohtauksessa 1952, ja 19-vuotiaasta Richardista tuli perheen pääasiallinen elättäjä.White 2007, s. 45–53.

Penniman perusti gospel-tyylisen yhtyeen The Tempo Toppersin, jonka kanssa hän lähti esiintymään New Orleansiin ja muualle Etelään. Tuona aikana hän omaksui edestä korkean kampauksensa ja sai paitsi lahjojensa, myös ulkonäkönsä ja tapojensa ansiosta lempinimen ”Bluesin kuningas ja kuningatar”. Vuonna 1953 The Tempo Toppers levytti Peacock-levy-yhtiölle, mutta albumit eivät myyneet erityisen hyvin.White 2007, s. 54–56. Penniman jätti The Tempo Toppersin ja perusti rhythm and bluesia soittavan The Upsetters -yhtyeen. Sen kanssa hän alkoi kierrellä ahkerasti hyviä palkkoita vastaan, sillä hän oli jo hyvin suosittu Etelävaltioissa. Kiertue-elämään hänet pakotti sekin, että hän ei enää saanut palata Maconiin jouduttuaan siellä putkaan epäsiveellisestä käyttäytymisestä.White 2007, s. 58–61.

Suosion aika 1955–1957

pienois|Little Richardin ”Good Golly, Miss Molly” -single, joka julkaistiin vuonna 1958. Penniman pääsi levyttämään Specialty-yhtiölle New Orleansissa 1955 ja sai managerikseen Robert ”Bumps” Blackwellin. Ensimmäiset levytykset Penniman ja hänen taustamuusikkonsa tekivät kaksiraitanauhurille pienessä huoneessa niin että Penniman säesti itseään pianolla ja rummut olivat huoneen ulkopuolella. Kaksipäiväisten sessioiden huippukohta oli Pennimanin viimeiseksi levyttämä keikkaralli ”Tutti Frutti”. Sen roisit sanat korvattiin levytystä varten siistimmillä, jotka kirjoitti teini-ikäinen Dorothy LaBostrie.White 2007, s. 65–72.

”Tutti Frutti” nousi r&b-listoille, mutta valkoisten artistien, kuten Pat Boonen ja Elvis Presleyn, laimeammat versiot kappaleesta myivät sitäkin paremmin, sillä valkoiset radioasemat suosivat niitä Pennimanin alkuperäisen version sijaan.White 2007, s. 81. ”Tutti Fruttia” seurasi nopeasti sarja muita rock’n’roll-klassikoiksi muodostuneita singlejä, kuten ”Long Tall Sally”/”Slippin’ and Slidin’” ja ”Rip It Up”/”Ready Teddy”; niistäkin valkoiset artistit tekivät nopeasti omat versionsa.White 2007, s. 81–84, 87.

Penniman oli saanut monen muun tuon ajan mustan artistin tavoin hyvin huonon sopimuksen Specialtyltä, mikä jäi vaivaamaan häntä vuosikymmeniksi: ”Jos halusi levyttää, oli allekirjoitettava sopimus heidän sanelemillaan ehdoilla tai muuten mitään levyä ei tehty. Minä sain puoli senttiä jokaiselta myydyltä levyltä”, Penniman kertoi elämäkerrassaan.White 2007, s. 77–78. Hän kuitenkin vaurastui ahkeran keikkailun ansiosta ja osti äidilleen ja muulle perheelleen ylellisen talon Hollywoodista. Heidän naapurinaan oli Joe Louis, nyrkkeilyn raskaansarjan maailmanmestari.White 2007, s. 85–86.

Penniman kertoo hullun imagonsa olleen osittain käytännön sanelema:

Little Richardin konsertit olivatkin ennennäkemättömän riehakkaita ja seksuaalisesti latautuneita. Lähinnä valkoisista koostunut yleisö kirkui ja tytöt heittelivät alushousujaan lavalle, millaista ei ollut ennen koettu. Konserttien jälkeen yhtye järjesti usein hotellillaan seksiorgioita, joihin Penniman itse osallistui usein mielellään myös katselijana. Näihin aikoihin hän tapasi myös nuoren Lee Angelin, josta tuli hänen tyttöystävänsä.White 2007, s. 89–98.

Penniman vaati ja sai The Upsettersit taustabändikseen seuraaviin levytyksiin. Hän esiintyi rock-elokuvissa Minkäpä tyttö sille voi (The Girl Can’t Help It) ja Uusi rock’n’roll (Don’t Knock the Rock) ja levytti New Orleansissa uusia hittejä, kuten kappaleet ”Good Golly, Miss Molly”, ”Lucille”, ”She’s Got It” ja ”Jenny, Jenny”.White 2007, s. 98–101, 106–110.

Raamattukoulu 1957–1962

Ollessaan suosionsa huipulla Penniman koki vuonna 1957 uskonnollisen herätyksen. Hän koki jotkin Australian-kiertueen tapahtumat, kuten Sputnik 1:n ylilennon, Jumalan merkeiksi, keskeytti kiertueensa äkillisesti ja palasi Yhdysvaltoihin. Hän yritti purkaa sopimuksensa Specialtyn kanssa ja aloitti pappisopinnot. Penniman kertoi yhdeksi vetäytymisensä syyksi kelvottoman levytyssopimuksensa, mutta hän oli aina ollut myös hengellinen. Hän sanoi: ”Halusin työskennellä Jehovan hyväksi ja löytää mielenrauhan. Olin aina halunnut olla saarnaaja ja omistaa elämäni Jumalalle.” Hän piti vielä jäähyväiskonsertin ystävänsä Alan Freedin vuoksi ja jätti konserttilavat sen jälkeen.White 2007, s. 116–124.

Penniman ryhtyi kiertämään maata saarnaajana kollegansa Joe Lutcherin kanssa, ja he kävivät etenkin slummialueilla. Penniman opiskeli Alabaman Huntsvillessa seitsemännen päivän adventistien Oakwood Collegessa, jossa hän aiheutti kuitenkin toistuvasti paheksuntaa myöhästelyillään ja poissaoloillaan. Penniman ei itsekään nauttinut koulunkäynnistä, kuten ei nuorenakaan. Hän tapasi vuonna 1957 lukiosta juuri valmistuneen Ernestine Campbeliin ja meni kirkon painostuksesta tämän kanssa naimisiin 1959.White 2007, s. 125–124.

Vuonna 1960 Penniman palasi musiikkialalle levyttämällä gospel-musiikkia. Levyn jälkeen hän lähti kiertueelle yhdessä Mahalia Jacksonin kanssa. Pennimanin paluu entiseen elämäntyyliinsä ja hänen homoseksuaaliset taipumuksensa aiheuttivat hänen ja Ernestinen avioeron vuonna 1961.White 2007, s. 130–135.

Paluu rock’n’rolliin 1962–1976

Promoottori Don Arden houkutteli vuonna 1962 Pennimanin kiertueelle Englantiin. Penniman luuli, että kyseessä oli gospel-kiertue, mutta Arden markkinoi sitä rock’n’roll-kiertueena, eikä Englannissa edes tunnettu Little Richardin gospel-levytyksiä. Mukana kiertueella oli myös Sam Cooke. Penniman aloitti ensimmäisen konsertin esittämällä gospelia, mutta Cooken esityksen jälkeen hän taipui jatkamaan siitä eteenpäin vanhoilla rock’n’roll-hiteillään. Penniman oli erinomaisessa vireessä, ja kiertue aiheutti Englannissa ennennäkemätöntä hysteriaa ja julkisuutta. Useat aloittelevat englantilaiset laulajat, kuten Paul McCartney, John Lennon ja Mick Jagger, saivat näiden konserttien yhteydessä tutustua idoliinsa. The Beatles toimi Pennimanin lämmittelybändinä Liverpoolin The Cavern Clubissa.White 2007, s. 136–146.

Penniman ja beatlesit lähtivät kahdeksi kuukaudeksi konsertoimaan Hampuriin, ja tuona aikana he tulivat hyvin läheisiksi. John Lennonista Penniman ei kuitenkaan koskaan pitänyt tämän ilkeän ja lapsellisen käytöksen vuoksi.White 2007, s. 146–147. Kiertueen lopuksi Penniman esiintyi Britanniassa Granada Networkin tv-show’ssa, josta tuli niin suosittu, että se uusittiin kahdesti.White 2007, s. 151–152.

Vuonna 1964 Penniman julkaisi paluusinglensä ”Bama Lama Bama Loo”. Vaikka hän olikin levyyn tyytyväinen, se nousi Billboard-listalla vain sijalle 82. Penniman jatkoi kuitenkin keikkailua, ja hänen kitaristikseen tuli nuori Jimi Hendrix (silloin nimellä Maurice James).White 2007, s. 154–158. Paluualbumi Little Richard Is Back (And There’s a Whole Lotta Shakin’ Goin’ On!) ei myöskään menestynyt. Penniman syytti huonosta myynnistä myös Etelän radioasemia painostavia saarnaajia, jotka eivät olleet antaneet anteeksi hänen luopumistaan papinvirasta. Hänen konserttinsa olivat 1960-luvulla myös entistä camp- ja gay-henkisempiä, mikä rajoitti hänen pääsyään televisioon Yhdysvalloissa.White 2007, s. 161–168.

Vuosina 1966–67 Penniman levytti lähinnä ystävänsä Larry Williamsin johdolla Okeh-levymerkille hyvätasoisena pidettyä soul-vaikutteista materiaalia, kuten albumin The Explosive Little Richard. Artisti itse ei pitänyt kappaleiden tyylistä, koska hänen mielestään hänestä yritettiin muovata liikaa Motown-laulajaa.White 2007, s. 166, 311. Sessiot eivät myöskään tuottaneet merkittävää menestyskappaletta, mutta brittiyhtye Slade sai myöhemmin hitin Pennimania mukailevalla versiollaan kappaleesta ”Get Down With It”.