Leo Paavali Jokela () oli suomalainen näyttelijä ja koomikko, joka muistetaan koomisten sivuroolien esittäjänä. Hänen tunnetuimpiin rooleihinsa kuuluvat papukaija G. Pula-aho Spede Pasasen radio-ohjelmissa sekä etsivä Väinö Kokki Komisario Palmu -elokuvissa.
Luonteeltaan vähäpuheisen Jokelan näyttelijäntyölle oli ominaista paljonpuhuva, tarkka ja pienieleinen ilmaisu, minkä ansiosta hän päätyi usein esittämään koomisia hahmoja. Pienikokoisuutensa vuoksi häntä käytettiin enimmäkseen sivurooleihin, niin perinteikkäässä kuin taiteellisesti uudistuvassa teatteriohjelmistossa. Päärooleja hän sai lähinnä ulkoilmateattereista, esimerkiksi näytelmissä Vetelys ja Jeppe Niilonpoika. Kolmivuotisen Suomen Teatterikoulun (1947–1950) jälkeen Jokela näytteli Joensuun ja Vaasan kaupunginteattereissa. Vuonna 1959 hän sai vakituisen kiinnityksen Helsingin Kansanteatteri-Työväenteatteriin, joka vuonna 1965 yhdistyi uudeksi Helsingin Kaupunginteatteriksi. Jokela näytteli Kaupunginteatterissa elämänsä viimeiset vuodet.
Jokelalla oli 1950-luvulla vakituinen näyttelijä-maskeeraajan työ Fennada-Filmissä. Tuona aikana ohjaaja Aarne Tarkas edisti Jokelan uraa, ja tämä sai vähitellen kasvavia tyyppirooleja miltei kaikissa Tarkaksen ohjaamissa elokuvissa. Jokela sai parhaan miessivuosan Jussin etsivä Kokin roolista Matti Kassilan elokuvassa Kaasua, komisario Palmu (1961). Sitä edeltävässä Komisario Palmun erehdyksessä (1960) Jokela esitti musiikkikappaleen ”Silmät tummat kuin yö”, mikä on äänestetty suomalaisen elokuvahistorian hauskimmaksi kohtaukseksi.
Jokela teki monia luonnerooleja myös televisiodraamoissa, eritoten Rautatiessä (1973). Hänen radiossa esittämänsä suulaan papukaija G. Pula-ahon sketsit ovat nousseet myös 2000-luvulla julkaistuina levylistan kärkeen.Alanen 2016, s. 8.
Lapsuus ja nuoruus
Leo Jokela syntyi tammikuussa 1927 mylläri Paavo Jokelan ja Ellen Jokelan perheeseen Hausjärven Ryttylässä. Seitsemästä lapsesta yksi kuoli jo pienenä. Leo oli perheen toinen lapsi isosisko Tuulin jälkeen. Paavo Jokela oli vakaumuksellinen sosialidemokraatti, joka oli sisällissodan aikana punakaartissa, mutta alkoi loppuvaiheessa katua asiaa ja säästyi vankileirille joutumiselta. Kodin perintönä myös Leo oli poliittiselta kannaltaan sosiaalidemokraatti. Hän oli mukana SDP:n yhdistystoiminnan teatterikerhossa. Nuorisoseuran näytelmiin hän ei osallistunut yhtä aktiivisesti kuin nuoremmat sisarukset Veikko ja Airi.Alanen 2016, s. 11, 12.
Leo Jokela oli 12-vuotias talvisodan syttyessä. Hausjärvi säästyi Neuvostoliiton pommituksilta, eikä Jokelan perhekään joutunut sodan jalkoihin. Leo työskenteli sodan aikana tiilitehtaalla, Hausjärven lasitehtaalla ja seudun tilallisten apuna. Monien radanvarressa asuvien nuorten miesten tavoin hän lähti Valtion Rautateille ammattioppiin ja valmistui kolmessa vuodessa veturinlämmittäjäksi. Näytteleminen kuitenkin kiinnosti Leoa ratatöitä enemmän, ja hän toimi avustajana Vallilassa toimineessa Helsingin Työväen Teatterissa. Armeijavuonna 1946 Jokela päätti hakea Suomen Teatterikouluun.Alanen 2016, s. 12, 13.
Teatterikoulu
Jokela otti Valtionrautateiden konepajakoulua käydessään osaa VR:n näytelmäpiiriin. Ohjaajana toiminut Eero Leväluoma pani merkille hänen lupaavat näyttelijänlahjansa. VR:n näytelmäpiirissä Leväluoma antoi Jokelalle Nummisuutarien Eskon roolin. Jokela sai sittemmin Suomen Teatterikoulun valintaraadin hyväksynnän koetilaisuudessa esittämällään Eskon monologilla. Saman roolin Jokela esitti myös vuonna 1965 radiossa Pekka Lounelan ohjaamana.Alanen 2016, s. 18, 19.
Jokela itse katsoi uransa alkaneen Helsingin Työväen Teatterin luotsaamasta Vallilan kesäteatterista, jonka silloisena johtajana toimi Arvi Tuomi. Hän avusti teatterin kaikissa näytäntökappaleissa. Jokela oli Teatterikoulun hakemuksen jätettyään saanut komennuksen aliupseerikouluun, mutta jäi kiinni luvattomasta poissaolosta, jolloin komennus peruttiin ja Jokela sai aloittaa teatterikoulun aikaisemmin reservin korpraaliksi jääneenä.Alanen 2016, s. 19. Vuonna 1943 perustettu Teatterikoulu muuttui vuonna 1947 kolmivuotiseksi. Jokela pääsi koulun kolmannelle kurssille, joka oli ensimmäinen kolmeen vuoteen pidennetty opintokokonaisuus. Teatterikoulu toimi Kirjan talolla Helsingin Kruununhaassa. Rehtori Wilho Ilmari peräänkuulutti opetuksessaan stanislavskilaista näyttelemismetodia, ja opiskelijat saivat paljon tuntumaa muun muassa William Shakespearen, Minna Canthin ja Aleksis Kiven klassikkoteoksista.Alanen 2016, s. 19–22.
Teatterikoulun kolmas kurssi, jossa Jokela opiskeli, sai lempinimen ”gangsterikurssi”. Lempinimi lienee peräisin siitä, että oppilaat kyseenalaistivat opettajiensa asemaa ja kapinoivat sovinnaisena ja vanhakantaisena pitämäänsä teatraalisuutta vastaan. Jokelan kurssitovereita olivat muun muassa Ahti Haljala, Jussi Jurkka ja Kauko Vuorensola. Teatterikoulussa Jokelan ja Jurkan välille syntyi kestävä ystävyys. Heidän yhteinen bravuurinsa Kauko Vuorensolan kanssa oli improvisaatio, jota opiskeltiin Aino Mattilan johdolla. Ystäväpiiriin liittyivät myös Jussin sisar Vappu Jurkka sekä samalla vuosikurssilla olleet Rauni Ranta ja Tiina Rinne.Alanen 2016, s. 24–28.
Teatterikouluaikana Jokela eli jatkuvassa rahapulassa. Hän asui vuokralla pienessä palvelijanhuoneessa, sillä hänellä ei ollut Helsingissä sukua, jonka luo majoittua. Jokelalla oli elätettävänä myös kaksi lasta, jotka hän sai ensimmäisen vaimonsa kanssa. Teatterielämän vakiintumattomuus johti lopulta avioeroon. Yhdessä Jussi Jurkan kanssa Jokela käytti vähät rahansa ravintola Kirjassa. Hän joutui myös käyttämään korvikekenkiä ja lainaamaan vaatteita. Teatterikoulun kolmannen kurssin opiskelijoista tuli edellisiä enemmän elokuvantekoon painottunut ryhmä. Jokela esiintyi jo ennen valmistumistaan monien kurssitoveriensa kanssa valkokankaalla avustajarooleissa, joista tienasi hieman palkkaa.Alanen 2016, s. 28, 29.
Ura teatterissa
Leo Jokela oli runsaasti käytetty näyttelijä. Vakituisen teatterityön ohella hän sai useita työtarjouksia elokuvan, television ja radion puolelta, ja teki näiden lisäksi omia lavakeikkoja. Jokelalla oli työhönsä ”kaikki käy” -asenne. Hän ei koskaan kieltäytynyt roolista, jos sen vain sai sovitettua aikatauluihin. Suosiosta huolimatta Jokela oli hyvin itsekriittinen, eikä mikään roolisuoritus ollut hänen mielestään riittävän hyvä.Marjamäki 2007, s. 241, 242.
Joensuun Kaupunginteatteri
Teatterikoulun kolmas vuosikurssi valmistui huhtikuussa 1950. Jokela sai ensimmäisen näyttelijäkiinnityksensä Joensuun Kaupunginteatteriin, jonka johtaja Jussi Piironen oli tullut katsomaan valmistuvien opiskelijoiden näyte-esityksiä. Jokelan kurssitoveri Rauni Mollbergkin sai kiinnityksen Joensuuhun. Myös Joensuussa näyttelijöiden raha oli tiukoilla. Jokelan sisääntulorooli oli syksyllä 1950 teatteripianisti näytelmässä Orpopojan valssi. Maakuntalehti Karjalaisen arvion mukaan ”Leo Jokela heiveröisenä teatteripianistina milteipä pyysi anteeksi olemassaoloaan”. Jokelan koomikonlahjat sen sijaan huomattiin Jean de Létrazin komediassa Menkää kanssamme naimisiin.Alanen 2016, s. 31–33.
Jokela esiintyi Joensuun kaudella sekä klassisissa että kevyissä näytelmissä, kuten Viettelyksen vaunussa, Kreivitär Marizassa, Miehen kylkiluussa ja Ympyrässä. Roolien menestys oli vaihteleva, mutta jo Joensuussa selvisi, että Jokela oli pienikokoisena ja laulutaidoltaan rajallisena teatteriin liian ”vähäkäyttöinen”; hän ei soveltuisi ensirakastajien rooleihin tai lauluosiin.Alanen 2016, s. 34–36. Jäätyään vaille jatkokiinnitystä Jokela pääsi puherooliin elokuvaan Tukkijoella (1951), jota kuvattiin metsä- ja koskimaisemissa Ilomantsissa ja Enossa. Näyttelijä-järjestäjän tehtävät työllistivät häntä kesän ajan, minkä jälkeen hän pääsi mukaan suuren esikuvansa Aku Korhosen kiertueelle, jolla esitettiin Molièren Luulosairasta.Alanen 2016, s. 37, 38.
Vaasan Suomalainen Teatteri
Jokelan seuraava kiinnitys oli Vaasan Suomalaisessa Teatterissa. Yrjö Kostermaan johtaman teatterin ohjelmisto koostui lähinnä kotimaisista näytelmistä. Leo Jokela ja Tiina Rinne näyttelivät syksyllä 1951 ensi kerran vastaparina Topiaksen farssissa Savon sulttaani. Näytelmä sai hyvän vastaanoton, vaikka ajan tavan mukaan Jokela ei 164-senttisenä olisi sopinut itseään pidemmän sankarittaren pariksi. Seere Salmisen ja Elsa Soinin eli Tutun Pariston esikoisnäytelmässä Kallis rouvani Jokela onnistui löytämään yksivakaisen tyylin urheiluhullun opiskelijan hahmoonsa. Nikolai Gogolin näytelmässä Naimapuuhat Jokelan arvioitiin esittäneen Anutškinin roolin ”vahvasti ja hupaisasti karrikoiden”. Agafian roolissa oli Anita Välkki, joka tuli pian Jokelan ja Rinteen asuttaman talon kolmanneksi eläjäksi. Vaasassa tiiviisti yhtä pitänyt kolmikko asui ränsistyneessä ja kylmässä kotitalossa ja hankki rahaa yhteiselle ruokatilille. Kevennystä köyhään elämään toi kolmikon humoristinen asenne ja sosiaalinen yhteishenki.Alanen 2016, s. 39–41.
Vaasassa Jokela oli Välkin vastanäyttelijä muun muassa F. A. Dahlgrenin näytelmässä Vermlantilaisia, jossa Jokelalle lankesi ensimmäisen kerran laulurooli. Kriitikot lämpenivät musiikille sekä näyttelijäsuorituksille, mutta suhtautuivat itse näytelmään penseästi. Vuoden 1953 ensimmäisessä näytöksessä Jokela ja Rinne olivat jälleen vastaparina Simo Penttilän komediassa Sankari pimeästä. Wieniläistä alkuperää oleva operetti Kreivitär Mariza oli kevätkauden suurtapaus; Jokela oli tehnyt Joensuussa näytelmän subrettiosan ja esitti nyt kamaripalvelijaa. August Strindbergin vaikeaselkoinen kamarinäytelmä Aavesonaatti soi Jokelalle pääroolin ylioppilas Arkenholtzina, josta hän sai kiittävät arviot. Jokelan Vaasan-kauden kappaleista merkittävä oli myös hupinäytelmä Malliaviomies, joka sai suuren yleisönsuosion sekä Pohjanmaan kattaneen kiertueen.Alanen 2016, s. 43–48.
Jokelan sopimusta Vaasan Suomalaisessa Teatterissa ei enää uusittu yhden esityskauden jälkeen. Hänen viimeinen näytäntönsä oli ranskalaisen Albert Hussonin Enkelten keittiö. Jokelan luomaa henkilökuvaa vankikarkuri Josephina luonnehdittiin ”hauskan ketteräksi tyypiksi”.Alanen 2016, s. 49.
Teatterivierailut
Jokela vieraili 1950-luvun mittaan useasti ensin Emmi Jurkan ja Mauno Mannisen perustamassa Intimiteatterissa, sitten huoneteatteri Jurkassa ja vuonna 1960 myös Sakari Jurkan perustamassa Arena-Jurkassa. Nämä teatterit edustivat Jokelalle mieluista ystäväpiiriä. Intimiteatterilla oli sangen läheiset suhteet Fennada-Filmiin, jossa Jokelalla riitti rooleja jopa kymmenessä elokuvassa vuoden aikana 1953–1954. Sitä vastoin hänellä oli huomioituja teatterirooleja tuona aikana vain yksi.Alanen 2016, s. 113.
Intimiteatteri pyrki palaamaan suuria laitostuneita teattereja lähemmäksi kirjailijan tekstiä ja sitä kautta näyttelijäntyötä. Jokela oli teatterin henkilökunnan vakiovieras talon tarjoamilla aterioilla. Aarne Tarkas ohjasi Intimiteatterille mustan komedian Arsenikkia ja vanhoja pitsejä, jossa Jokela teki hullun tohtori Einsteinin roolin. Näytelmästä oli jo tehty Hollywood-filmatisointi. Jokela sai suorituksestaan pääasiassa ylistävät arviot. ”Leo Jokelan nimeä en tunne ennestään, mutta tiistainahan hänet nähtiin tohtori Einsteinina monelta puoleltaan jo kypsäksi taitajaksi, tyyppinä illan oivallisimpia hän oli”, arvioi Suomen Sosialidemokraatti. Näytelmän päärooleissa olivat Jurkan veljekset Sakari ja Jussi. Kappaleesta tuli yleisönsuosikki ja sitä esitettiin joulukuusta 1953 seuraavaan kevääseen.Alanen 2016, s. 114, 116. Vuodenvaihteessa 1955 Jokela ja Lasse Pöysti tekivät Intimiteatterissa kiitetyt sivuosaroolit Robert Andersonin näytelmässä Teetä ja sympatiaa.Alanen 2016, s. 117.