thumb|450px|Ruotsalaisen historioitsija ja kartografi Olaus Magnuksen vuonna 1539 laatima Carta marina mainitsee lounais-Suomen kohdalla latinaksi Finlandia vel Finningia olim regnum eli "Suomen eli Finningian muinainen kuningaskunta".
Suomen muinaiset kuninkaat ovat varhaisissa historiallisissa lähteissä mainittuja Suomen, Kainuun eli Kvenlannin, Karjalan, saamelaisten tai Jotunheimin eli jättiläisten maan kuninkaita.
Kuningas on vanha itämerensuomalaisten kielten sana, jonka vastine on muinaisgermaaninen sana kuningaz.Muinaisgermaaninen lainasana: Lähteiden kirjoitusaikaan Suomella, esimerkiksi nimillä Finnland, Winland, Vinland tai Finnmark, tarkoitettiin usein nykyisen Varsinais-Suomen aluetta, mutta lähteestä riippuen finn saattoi viitata myös saamelaisiin tai muihin itämerensuomalaisiin heimoihin.
Kirjalliset lähteet Valtaosa Suomen kuninkaita koskevasta kirjallisesta aineistosta on peräisin Norjasta, Islannista tai Tanskasta. Varhaisin lähde suomalaisten hallitsijasta on muinaisenglanniksi 500- tai 600-luvulla laadittu Widsith-runo. Widsith-runossa kerrotaan, että 'Casere hallitsee kreikkalaisia ja Cælic suomalaisia' (Casere weold Creacum ond Cælic Finnum). Cælicin on nähty tarkoittavan Kalevaa, mutta asiasta ei voida olla varmoja. Kalevan lisäksi Widsith saattaa sisältää useita muitakin suomalaisheimojen hallitsijoiden nimiä, kuten säkeissä Eormanric Gotum; Wada Hælsingum.
Tunnetuimpia Suomen kuninkaaksi mainituista myyttiseksi ajatelluista henkilöistä on Fornjótr, joka mainitaan eri saagalähteissä, kuten 1200-luvulla kirjoitetussa Orkneylaisten saagassa sekä islantilaisessa 1300-luvun kokoelmassa, Flateyjarbókissa. Fornjótr mainitaan kuninkaaksi, joka hallitsi Gothlandia, Finnlandia ja Kvenlandia.Orkneylaisten saaga. Suom. Antti Tuuri. 2008. Fornjótrin pojanpojanpojanpojanpoika Nórri kuvataan olleen Norjan perustaja, jonka jälkeläinen kuningas Harald Kaunotukka (n. 850–932) oli.
Almoravidin valtakunnassa syntynyt, arabiaksi kirjoittanut maantieteilijä al-Idrisi mainitsi vuonna 1154 teoksessaan Tabula Rogeriana Fmrk- ja Tbst-nimiset maat ('Finmark', 'Tavast'), jotka voisivat tarkoittaa Varsinais-Suomea ja Hämettä. Al-Idrisin mukaan 'Fymarkin' kuninkaalla oli omistuksia Jäämeren suunnalla. Jalmari Jaakkolan otaksuman mukaan tämä viittaisi Ylä-Satakunnasta eli nykyiseltä Pirkanmaalta lähteneiden eränkävijöiden omistamiin erämaihin pohjoisessa. Al-Idrisin kuvaus Pohjois-Euroopasta saattaa sisältää väärinkäsityksiä.Gallén, s. 249–263
Historioitsija Saxo Grammaticus käsittelee useaan otteeseen Suomea ja suomalaisia tanskalaisten historiaa käsittelevässä 16-osaisessa teoksessaan Gesta Danorum, joka on julkaistu noin vuonna 1186. Suomen kuninkaista hän mainitsee Rostiophuksen, Motulin, Sumblumin sekä Gusoniksen, joka Suomen ohella on myös Bjarmian kuningas. Myös ruotsalaisia ahdistellut meripäällikkö Egtherus Fynnensis mainitaan. Gesta Danorumissa kerrotaan tanskalaisten kuningas Ragnar Lothbrokin taistelleen pohjoisessa huonolla menestyksellä suomalaiskuningasta Matulia sekä bjarmialaisia vastaan.Björnar Olsen & Lars-Ivar Hansen. Samenes histori. 2006. Näissä kirjoituksissa Suomen kuninkaat tulevat mainituksi heidän tyttäriään kosiskeltaessa (kuningas Sumblen tytär Signe) – samoin tapahtuu jo kaikkein vanhimmassakin skaldirunossa, 800-luvun Ynglingatalissa, jossa Uppsalan hallitsijat (Agni, Vanlandi) menevät naimisiin suomalaisten kuninkaantyttärien (Skjalf, Drifa) kanssa. Saxon kirjoituksia, kuten muidenkin varhaishistoriallisten lähteiden historiallista luotettavuutta on kyseenalaistettu.
Arviolta 1200-luvulla kirjoitetussa Egillin, Kalju-Grímrin pojan saagassa kerrotaan kveenien käyneen kuninkaansa Faravidin johdolla sotaa karjalaisia vastaan. Saagan mukaan Faravid, jolla oli komennossaan 300 miehen sotajoukko, liittoutui norjalaisen Thorolf-päällikön kanssa. Liittolaiset tekivät sotaretken Karjalaan ja saivat suuren voiton. Faravid on muinaisnorjankielinen nimi, mutta koska skandinaavien keskuudesta ei tunneta tällaista nimeä, se on tulkittu käännökseksi ”Kaukomielen” tai ”Kaukamoisen” kaltaisesta suomenkielisestä nimestä.Julku, Kyösti: Keskiaika. Saagakuvauksessa Faravid sijoitetaan 800-luvulle ajoittuvaan yhteyteen, mutta Kyösti Julkun ja Mikko Hämeen mukaan tällainen ajankohta on saagassa mainittua karjalaisten hyökkäystä ajatellen liian varhainen. Heidän mielestään todennäköisempi vaihtoehto Faravidin elinvuosisadaksi olisi 1100-luku.
Tuntemattoman tekijän todennäköisesti 1300-luvun alussa kirjoittama Hálfdan Eysteinninpojan saaga sijoittaa muutaman suomalaiskuninkaan 800-luvulle. Tarinassa mainitaan Fidr, Flóki ja Grímr, jotka ovat taikakeinoja käyttäviä velhoja, galdramenn.
Eräissä muissakin lähteissä esiintyy käsite "suomalaisten kuningas". Esimerkiksi Eddarunossa Völundrin laulu myyttinen Völundr-seppä (Wayland) mainitaan sekä finnikuninkaan pojaksi että haltijoiden kuninkaaksi.
Vuonna 1340 julistettiin 25 Sääksmäen talonpoikaa kirkonkiroukseen, koska he eivät olleet maksaneet veroa. Näistä talonpojista on säilynyt luettelo, jossa mainitaan henkilö nimeltä Cuningas de Rapalum eli Rapolan Kuningas. Nimen on ajateltu viittaavan muinaishämäläiseen päällikköperinteeseen.Historiallinen Sääksmäki, rky.fiHistoria, Valkeakoski.fi Kuningas tunnetaan useissa keskiaikaisissa yhteyksissä henkilö- tai kutsumanimenä, joten se saattoi olla tässäkin tapauksessa sellainen. Mahdollisesti nimi on viitannut paikalliseen mahtimieheen, suurtalon isäntään. Georg Haggrénin mukaan Rapolan Kuningas oli muiden pannaan julistettujen sääksmäkeläisten tavoin luultavasti lautamies, yksi pitäjän arvostetuista luottamusmiehistä.
Vuonna 1438 satakuntalainen suurtalonpoika David julistautui Davidin kapinan yhteydessä puolestaan "talonpoikien kuninkaaksi". Myös Keski-Euroopan myöhäiskeskiaikaisten kapinoiden johtajia kutsuttiin joskus kuninkaiksi ilman, että kyseessä olisi ollut varsinaisesti oletus monarkistisesta kuninkuudesta. Sellaisten vielä 1800- ja 1900-luvuillakin käytettyjen yhdyssanojen kuin "nuottakuningas" tai "huuhtakuningas" osana kuningas-termi on viitannut talonpoikaisten työyhteisöjen valittuihin työnjohtajiin. Tässä vaiheessa kuninkuus ei kuitenkaan ollut täysin monarkistista vielä Ruotsissakaan. Perinteisen Länsi-Götanmaan lain (Västgötalagen) mukaan kansalaiset valitsevat kuninkaansa, ja yleensä tämä tapahtui Moran kivellä Upsalassa. Viimeinen Moran kivellä seissyt valtakunnan kuningas oli vuonna 1457 kruunattu Tanskan Kristian I. Nykyisenkaltaiseen perinnölliseen muotoonsa monarkia alkoi muotoutua Ruotsissa Kustaa Vaasan aikana.
Ericus Olain Chronica regni Gothorum ('Kronikka goottien valtakunnista', n. v. 1474) kertoo että nykyinen valtakunta on muodostunut viidestä aiemmasta erillisestä kuningaskunnasta, joita olivat Fenningia, Helsingia, Svearike, Göötanmaa ja Värmlanti. Sebastian Münsterin Cosmographian (1544) mukaan Suomi ("jota Plinius kutsui Finnoniaksi") on kaunis ja suuri entinen kuningaskunta, joka tällä hetkellä kuuluu Ruotsin kuninkaalle. Olaus Magnuksen Historia de Gentibus Septentrionalibus (Pohjoisten kansojen historia, v. 1555) esittää Suomen vanhana kuningaskuntana. Mikael Wexioniuksen historiateos Epitome descriptionis Svecia, Gothiae, Fenningiae et subjectarum provinciarum ('Lyhyt kuvaus Sveamaasta, Göötänmaista, Suomenmaista ja näiden alaisista provinsseista', v. 1650) kertoo valtakunnan muodostuneen viidestä yhteenliittyneestä kuningaskunnasta (Suecia, Gothiae, Vermiorum, Helsingicum, Fenningiae).
Kristfried Ganander mainitsee teoksessaan Mythologia Fennica vuodelta 1789 Tuisko-nimisen suomalaisen kuninkaan ja muitakin suomalaisia kuninkaita. Hän esittää myös epäilyksensä siitä että Suomi olisi saanut nimensä kuningas Sumblin mukaan. Gananderin mukaan Suomi on sama kuin pohjoismaisissa saagoissa usein mainittu Jotanhem eli Jättiläisten maa, jossa Suomen kuningas oli "yhdessä Kalewan poikien" kanssa alistanut jopa Venäjän.
Arkeologiset lähteet
Muinaispitäjiä laajemmista ja tiiviisti järjestäytyneemmistä hallintokokonaisuuksista Suomessa ei toistaiseksi ole arkeologista tai historiallista todistusaineistoa.Taavitsainen. J.-P: Ancient Hill-forts of Finland, with special reference to the hill-fort of Kuhmoinen. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja 94. Helsinki 1990. Arkeologisten löytöjen perusteella Suomen alueella ei rautakaudella ilmeisesti ole ollut kuningaskuntiin rinnastettavaa voimakasta poliittista järjestäytymistä, mutta joillakin päälliköillä on voinut olla hetkittäin valtaa laajalla alueella.Raninen & Wessman 2015: s. 275–277, 312–320, 358–361. On todennäköistä, että nykyisen Suomen alueella rautakautinen väestö kutsui valittuja päälliköitään, asemansa perineitä mahtimiehiä tai muista syistä arvostettuja henkilöitä, kuninkaiksi.”Suomen kuninkaissa oli nähtävästi kyse paikallisten yhteisöjen sukujohtajista ja yksittäisten hankkeiden kuten verotus- ja sotaretkien päälliköistä sekä pyynti- ja kaskiyhtiöiden nokkamiehistä.” Myös saamelaisväestön keskuudessa näyttää olleen johtajia, joita useissa skandinaavien saagoissa nimitetään ”finnien tai fennien kuninkaiksi”.Olsen, Björnar & Hansen, Lars-Ivar: Samernas historia. Liber; Stockholm 2006.
Jouko Vahtola on katsonut, että mikäli nykyisen Suomen alueella oli kuninkaiksi kutsuttuja johtomiehiä, he olivat ilmeisesti paikallisyhteisöjen sukujohtajia, verotus- tai sotaretkien päälliköitä tai yhteisten hankkeiden johtajia.
Viikinkiajalla Suomen lähialueista Tanskassa, Norjassa ja Ruotsissa (lähinnä Mälarenin alue, maakunnat Uplannissa ja Göötanmaalla) alkoi muodostua kuningaskuntia, joissa valta keskittyi yhden ylimyksen käsiin. Suomenkin alueella tapahtui arkeologisten löytöjen perusteella poliittista organisoitumista etenkin merovingiajalta ristiretkiajalle, mutta järjestäytymisen tarkkaa luonnetta on vaikea arvioida arkeologisesti. Naisten käyttämien korujen perusteella Suomen ristiretkiajan kulttuurialueet tai suomalaiset heimot voidaan jakaa lounaissuomalaiseen, hämäläiseen ja savolais-karjalaiseen kulttuurialueeseen. Solkityyppien levinneisyyden on nähty viittaavan erityisen "suomalaisen", "hämäläisen" ja "karjalaisen" identiteetin ilmaisuun. Luultavasti Suomen alue muistutti kuitenkin enemmän rautakauden Gotlantia, Islantia tai Pohjois-Ruotsin Jämtlandia, joissa valta oli paikallisjohtajilla. Näillä yhteiskunnilla oli yhteinen oikeuslaitos ja päätöksentekojärjestelmä. (Etelä-)Suomessa näitä on voinut vastata käräjälaitos.Raninen & Wessman 2015: s. 314–315.