Manuel I Komnenos

Manuel I Komnenos (); (28. marraskuuta 1118 – 24. syyskuuta 1180) oli Bysantin keisari 5. huhtikuuta 1143 – 24. syyskuuta 1180.

Hänen valtakautensa sijoittui ratkaisevaan käännekohtaan Bysantin keisarikunnan ja Välimeren historiassa. Manuel halusi palauttaa Bysantin entiseen loistoonsa Välimeren alueen suurvaltana ja harjoitti sekä tarmokasta että kunnianhimoista ulkopolitiikkaa. Valtakaudellaan Manuel liittoutui paavin ja voimistuvan lännen kanssa, valloitti osan Apenniinien niemimaasta, salli toisen ristiretken osanottajien kulkea valtakuntansa halki ja perusti protektoraatin ensimmäisen ristiretken ristiretkivaltioille.

Muslimien menestys Pyhällä maalla johti siihen, että Manuel liittoutui Jerusalemin kuningaskunnan kanssa ja osallistui fatimidien hallitseman Egyptin valtausyritykseen. Manuel muutti Balkanin niemimaan ja itäisen Välimeren poliittista karttaa itselleen mieluisemmaksi liittämällä Unkarin kuningaskunnan ja ensimmäisen ristiretken ristiretkivaltiot Bysantin hegemoniaan ja sotimalla sekä itäisiä että läntisiä naapureitaan vastaan. Valtakautensa loppupuolella Manuelin saavutuksia idässä mitätöi kuitenkin Myriokefalonin taistelussa seldžukkeja vastaan koettu suuri tappio, jonka pääasiallisena aiheuttajana pidetään keisarin ylimielisyyttä.

Manuelin tiedetään herättäneen vahvaa uskollisuutta alamaisissaan. Johannes Kinnamos, hänen kirjurinsa, esitti hänet historiallisena sankarina, jossa ilmenivät kaikki hyveet. Manuel nautti myös osissa latinankielistä maailmaa maineesta ”armoitetuimpana Konstantinopolin keisarina”. Nykyhistorioitsijat eivät kuitenkaan ole yhtä innostuneita hänen hahmostaan. On esimerkiksi väitetty, ettei Manuelin suuri valta ollut hänen oma saavutuksensa vaan hallitsijasuvun, jota hän vain edusti. Lisäksi on esitetty, että koska Bysantin valta hupeni vauhdilla Manuelin kuoleman jälkeen, pitäisi rappion syiden piillä juuri hänen valtakaudessaan.

Suku thumb|left|Johannes II Komnenoksen kuolema ja Manuel I Komnenoksen kruunajaiset. Kuvitusta Vilhelm Tyroslaisen teoksen Historia rerum in partibus transmarinis gestarum Ranskan kansalliskirjaston muinaisranskankielisestä käännöksestä. Maalattu Akkossa, Israelissa 1200-luvulla.

Manuel Komnenos oli Johannes II Komnenoksen ja unkarilaisen prinsessa Piroskan (Irene), Unkarin kuningas Ladislaus I Pyhän tyttären, neljänneksi vanhin poika. Perimysjärjestyksen vuoksi oli hyvin epätodennäköistä, että Manuelista olisi tullut isänsä seuraaja hallitsijana. Manuelin kunnostauduttua sodassa, jota hänen isänsä kävi seldžukkeja vastaan, Johannes valitsi hänet seuraajakseen vuonna 1143 Manuelin vanhemman vielä hengissä olevan veljen, Isaak Komnenosin, asemesta.

Keisari Johanneksen kuoltua 8. huhtikuuta 1143 armeijan joukot huusivat Manuelin keisariksi. Vielä hänen asemansa ei kuitenkaan ollut varma; Manuel käsitti, että hänen oli palattava Kilikiasta isänsä kuolinvuoteen ääreltä mahdollisimman nopeasti pääkaupunkiin Konstantinopoliin. Ensin hänen oli tosin järjestettävä isänsä hautajaiset ja pantava alulle tradition vaatimalla tavalla luostarin perustaminen sille paikalle, jossa tämä oli kuollut. Aikailematta hän lähetti kuitenkin armeijansa ylipäällikön, megas domestikosin, Johannes Axuchin menemään edeltä ja antoi tälle käskyn pidättää veljensä Isaak, joka tuolloin asui Konstantinopolin keisarillisessa palatsissa ja jolla oli suora pääsy keisarillisiin aarteisiin sekä regaaleihin. Axuch oli pääkaupungissa jo ennen kuin uutiset keisarin kuolemasta ennättivät sinne. Hän piti huolen siitä, että kaupunki olisi lojaali uudelle keisarille, ja Manuelin saavuttua sinne elokuussa 1143 hänet kruunasi Konstantinopolin uusi ekumeeninen patriarkka Mikael II Kourkouas. Muutamaa päivää myöhemmin, kun Manuel koki asemansa turvatuksi, hän vapautti Isaakin. Tämän jälkeen hän antoi määräyksen, jonka mukaan jokaiselle perheenpäälle Konstantinopolissa annettaisiin kaksi kultakolikkoa. Lisäksi 200 hopeakolikkoa vuosittaisesti sekä 200 naulaa kultaa luovutettaisiin Bysantin kirkolle.

Valtakunta, jonka Manuel isältään peri, oli muuttunut paljon siitä, kun Konstantinus Suuri sen perusti kahdeksan vuosisataa aiemmin. Näkyvin muutos oli tapahtunut 600-luvulla, kun islaminuskoiset joukot olivat vieneet keisarikunnalta Egyptin, Palestiinan sekä suuren osan Syyriaa peruuttamattomasti. Ne olivat sen jälkeen raivanneet tietään länteen alueille, jotka olivat Konstantinuksen aikoina olleet Rooman valtakunnan läntisiä provinsseja Pohjois-Afrikassa ja Espanjassa. Tämänjälkeisinä vuosisatoina Bysantin keisareiden valtakunta oli koostunut lähinnä Vähästä-Aasiasta idässä ja Balkanista lännessä. Justinianus I:n (527–565) jälkeiset keisarit olivat hallinneet myös alueita Italiassa, Afrikassa ja Espanjassa. Manuelin perimällä valtakunnalla oli kuitenkin valtaisia vaikeuksia: 1000-luvun loppupuolella Sisilian normannit olivat vapauttaneet Italian Bysantin vallasta, seldžukit olivat tehneet saman Keski-Anatoliassa, ja Levanttiin oli ilmestynyt uusi mahti, ristiretkivaltiot, jotka edustivat Bysantin keisarikunnalle aivan uudenlaista päänvaivaa. Keisarin virka vaikuttikin masentavammalta kuin kertaakaan edeltävinä vuosisatoina.

Toinen ristiretki ja Renaud de Châtillon

Antiokian ruhtinas thumb|Edessan kreivikunta ja muita Lähi-idän valtakuntia vuonna 1135.

Manuelin valtakunta joutui ensimmäiseen tulikokeeseensa vuonna 1144, kun Antiokian ruhtinas Raymond de Poitiers vaati Bysanttia luovuttamaan Kilikiassa olevat alueensa. Samana vuonna Edessan kreivikunta jäi kuitenkin muslimien pyhän sodan uuden aallon jalkoihin, jota tällä kertaa johti Imad ad-Din Zengi. Raymond huomasi itäisen sivustansa olevan vaarallisesti avoinna samalle uhalle. Koska pikaista apua ei ollut lännestä saatavilla, Raymondilla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin alistua ja tehdä nöyryyttävä visiitti Konstantinopoliin. Ylpeytensä niellen hän matkasi pohjoiseen ja pyysi suojelua tuoreelta keisarilta. Raymondin nöyrryttyä Manuelin edessä tämä lupasi tuen, jota hän oli tullut pyytämään, ja Raymondin uskollisuus Bysantille oli varmistettu.

Konyan vastainen retki Vuonna 1146 Manuel kokosi armeijansa Lopadionin tukikohdassa ja aloitti rankaisuretken Masud I:tä, Rûmin sulttaania vastaan. Tämä oli toistuvasti loukannut keisarikunnan rajoja läntisessä Anatoliassa ja Kilikiassa. Retkessä oli kyse lähinnä kostotoimenpiteestä, eikä aikeena ollut valloittaa alueita systemaattisesti, mutta Manuelin armeija löi turkkilaiset Afyonkarahisarissa ja valloitti Akşehirin linnoitetun kaupungin. Valloittamisen jälkeen se hävitettiin, ja sen kristitty väestö siirrettiin muualle. Bysantin joukot saavuttivat Masudin pääkaupungin Konyan, ja tekivät tuhoa sitä ympäröivillä alueilla, mutta eivät voineet mitään kaupungin muureille.

Yhtenä Manuelin motiiveista tälle matkalle oli se, että hän halusi lännen näkevän hänet keisarina, joka aktiivisesti vaali ristiretkeläisten ihanteita. Kinnamoksen mukaan toinen oli se, että Manuel halusi esitellä osaamistaan sodankäynnin saralla uudelle morsiamelleen. Rankaisuretkensä aikana Manuel sai kirjeen Ranskan Ludvig VII:ltä, joka ilmoitti aikeestaan johtaa armeija ristiretkivaltioiden tueksi.

Ristiretkeläisten saapuminen

Manuelin menestys idän suunnalla jäi lyhytaikaiseksi, sillä hänen läsnäoloaan vaadittiin Balkanilla. Vuonna 1147 hän salli kahden ristiretkeläisarmeijan, joita johtivat Saksan Konrad III ja Ranskan Ludvig VII, kulkea alueidensa halki. Näihin aikoihin Bysantin hovissa oli vielä väkeä, joka muisti, kuinka ensimmäisen ristiretken osanottajat olivat kulkeneet Bysantin halki, mikä oli tapahtumana merkkipaalu itäisen ja läntisen kristikunnan suhteissa ja oli innoittanut Manuelin tätiä Anna Komnenaa.

thumb|left|Toisen ristiretken osanottajat saapuvat Konstantinopoliin. Jean Fouquet'n maalaus Arrivée des croisés à Constantinople vuosien 1455–1460 tienoilta.

Monet Bysantin asukkaista pelkäsivät ristiretkeläisiä, ja tätä pelkoa ruokkivat lukuisat ilkivallanteot ja varkaudet, joita kurittomat armeijat harjoittivat marssiessaan valtakunnan halki. Bysantin omat joukot seurasivat ristiretkeläisiä koettaen valvoa näiden käytöstä, ja etäämmäs Konstantinopoliin oli sijoitettu vielä lisää joukkoja, jotka olivat valmiita puolustamaan pääkaupunkia ristiretkeläisiltä, mikäli nämä kävisivät väkivaltaisiksi. Varovainen suhtautuminen ristiretkeläisiin oli paikallaan, mutta siitä huolimatta frankkien ja kreikkalaisten välillä oli havaittavissa paitsi pienempiä kahinoita myös avointa vihamielisyyttä marssin aikana, mistä kävi syyttäminen molempia osapuolia ja mikä lähestulkoon aiheutti täysimittaisen konfliktin Manuelin ja hänen vieraidensa välillä. Manuel otti käyttöön varotoimia toisin kuin isoisänsä Aleksios I Komnenos ja korjautti Konstantinopolin muurit. Tämän lisäksi hän piti kuninkaat erillään turvatakseen alueensa. Konrad III:n armeija saapui Bysanttiin ensimmäisenä kesällä 1147, ja se mainitaan useammin bysanttilaisissa lähteissä, joiden mukaan se aiheutti enemmän harmia kuin toinen armeija.

Vuoden 1147 jälkeen hallitsijoiden välit kuitenkin paranivat. Vuonna 1148 Manuel oli tullut siihen tulokseen, että hyvien välien varmistaminen Konrad III:n kanssa, jonka kälyn Berthan hän oli aiemmin nainut, oli järkevää, ja hän taivutteli saksalaista kuningasta uudistamaan heidän liittonsa Sisilian kuningas Roger II:ta vastaan. Konrad III kuitenkin kuoli vuonna 1152, eikä Manuel epäonnekseen päässyt koskaan sopimukseen hänen seuraajansa Fredrik I Barbarossan kanssa.

Kyproksen rosvoaminen

Antiokia pääsi uudemman kerran Manuelin huomion kohteeksi vuonna 1156, kun Renaud de Châtillon, Antiokian uusi ruhtinas, väitti keisarin pettäneen lupauksensa ja jättäneen maksamatta hänelle sovitun rahasumman sekä vannoi hyökkäävänsä Kyprokselle, joka oli Bysantin provinssi. Hän pidätti saaren kuvernöörin, Johannes Komnenoksen, joka oli sukua Manuelille sekä kenraali Mikael Branasin. Historioitsija Guillaume de Tyre tuomitsi tämän kristityn toiseen kohdistaman sotatoimen ja kuvaili Renaud'n miesten suorittamia julmuuksia yksityiskohtaisesti. Ryövättyään saaren läpikotaisin Renaud'n armeija silpoi eloonjääneitä ja pakotti heidät ostamaan laumojaan takaisin kohtuuttomaan hintaan sillä vähällä, mitä Renaud'n miehet eivät olleet onnistuneet heiltä vielä viemään. Saatuaan ryöstösaaliin, joka riittäisi pitämään Antiokian rikkaana vuosikausia, tunkeilijat palasivat laivoihinsa ja asettivat kurssin kotia kohti. Renaud lähetti joitakin silpomiaan panttivankeja Konstantinopoliin antaakseen keisarille näytteen tottelemattomuudestaan ja halveksunnastaan häntä kohtaan.

Manuel vastasi tähän hävyttömyyteen hänelle tyypilliseen tapaan. Talvella 1158–1159 hän marssi Kilikiaan valtavan armeijan kanssa. Tämä liike oli niin nopea (Manuel itse kiirehti edellä 500-päisen ratsuväenjoukon kanssa), että se yllätti tyystin Kilikian armenialaiskuningaskunnan ruhtinas Toros II:n, joka oli osallistunut hyökkäykseen Kyprokselle. Kaikki Kilikian kylät ja kaupungit antautuivat Manuelille välittömästi, ja Toros itse selvisi pakenemalla viime hetkellä vuorille, joilla hänen sanotaan piilotelleen mäenrinteellä kivien alla ja selvinneen ruualla, jota vanha lammaspaimen toi hänelle.

Manuel Antiokiassa