Pekka Olavi Haavisto (s. 23. maaliskuuta 1958 Helsinki) on suomalainen poliitikko, joka toimi Suomen ulkoministerinä vuosina 2019–2023. Haavisto on toiminut Vihreän liiton kansanedustajana vuosina 1987–1995 ja uudelleen 2007–2026 sekä puolueensa puheenjohtajana vuosina 1993–1995 ja 2018–2019. Hän oli ympäristö- ja kehitysyhteistyöministeri Lipposen I hallituksessa vuosina 1995–1999, kehitys- ja omistajaohjausministeri Kataisen ja Stubbin hallituksissa 2013–2014 sekä ulkoministeri Rinteen ja Marinin hallituksissa 2019–2023.
Haavisto jätti eduskunnan 6. maaliskuuta 2026 tultuaan valituksi Yhdistyneiden kansakuntien pääsihteerin Sudanin-erityislähettilääksi.
Haavisto oli Vihreän liiton ehdokkaana Suomen presidentinvaaleissa vuonna 2012, jolloin hän oli Sauli Niinistön vastaehdokkaana toisella kierroksella, sekä uudestaan vuonna 2018, jolloin hän sai jälleen ehdokkaista toiseksi eniten ääniä, mutta Niinistö valittiin jo ensimmäisellä kierroksella. Vuoden 2024 presidentinvaaleissa Haavisto oli valitsijayhdistyksen ehdokas. Tällöin hän eteni toiselle kierrokselle, jossa hän sai 48,4 prosenttia äänistä ja hävisi Alexander Stubbille.
Haavisto oli vihreiden puheenjohtaja vuosina 1993–1995. Vuosina 2000–2006 Haavisto toimi Euroopan vihreän puolueen puheenjohtajana. Hän johti vihreiden eduskuntaryhmää vuosina 1987–1988, 1993 ja 2011–2013. Haavisto toimi Euroopan rauhaninstituutin puheenjohtajana vuosina 2016–2019.Pekka Haavisto nimitetty Euroopan rauhaninstituutin puheenjohtajaksi, Aamulehti 7.10.2016.Pekka Haavisto: President of EIP’s Board of Governors. Viitattu 15.4.2019. Marraskuussa 2018 hänet valittiin jälleen vihreiden puheenjohtajaksi johtamaan puolue vuoden 2019 eduskuntavaaleihin. Lisäksi Haavisto on toiminut erilaisissa kansainvälisissä asiantuntijatehtävissä, kuten Yhdistyneiden kansakuntien erityisasiantuntijana Darfurin kriisissä.
Vanhemmat Haaviston isä oli Munkkivuoren yhteiskoulun rehtori Jouko Haavisto, äiti Anja Haavisto työskenteli saman koulun kemian opettajana.
Koulutus Pekka Haavisto kirjoitti ylioppilaaksi Munkkivuoren yhteiskoulusta vuonna 1976 ja aloitti sen jälkeen valtiotieteiden opinnot Helsingin yliopistossa. Opinnot jäivät kuitenkin kesken vajaan vuoden jälkeen. Myöhemmin Haavisto suoritti vielä erinäisiä yleisopintoja. Yhteensä hän on suorittanut 56 opintopistettä, joista viimeisimmät vuonna 2000.
Poliittinen toiminta pienoiskuva|vasen|Pertti Salolainen (vasemmalla) ja Haavisto vuonna 1994. Koijärvi-liikkeessä toiminut Haavisto oli vuosina 1976–1978 Köynnös-lehden päätoimittaja, 1979–1982 Komposti-lehden päätoimittaja, 1982–1987 Suomi-lehden päätoimittaja ja vuonna 1983 Vihreän Langan ja Hälläpyörän päätoimittaja.
Toimiessaan Köynnös-lehdessä Haavisto kirjoitti erilaisista yhteiskunnallisista aiheista, kuten kylmän sodan aikaisesta itsesensuurista, asevoimien merkityksestä sekä puolustusvoimista.https://punkmuseo.fi/pienlehdet/lehdet4/Koynnos___1978__kesa.pdf Artikkeli "Ystävyys yli rajojen" (S. 10). Viitattu 30.7.2023.https://punkmuseo.fi/pienlehdet/lehdet4/Koynnos___1978__kesa.pdf Artikkeli "Alas aseiden kalistelu" (S. 6). Viitattu 30.7.2023
Haavisto oli vihreiden eduskuntaryhmän ensimmäinen ryhmäsihteeri 1983. Ensimmäisissä eduskuntavaaleissaan vuonna 1987 esiintyminen Yleisradion suuressa vaalikeskustelussa nosti Pekka Haaviston eduskuntaan. Hän sai ennen vaalikeskustelua päättyneessä ennakkoäänestyksessä toista sataa ääntä, mutta varsinaisena äänestyspäivänä 7 891 ääntä. Hän oli Helsingin kaupunginvaltuuston jäsen vuosina 1988–1992 ja 2005–2008.
Haavisto putosi eduskunnasta vuoden 1995 vaaleissa. Hänestä tuli kuitenkin ympäristö- ja kehitysyhteistyöministeri Lipposen ensimmäiseen hallitukseen vuosiksi 1995–1999, mikä teki hänestä maailman toisen ja Suomen ja Länsi-Euroopan ensimmäisen vihreän ministerin. Haavisto pyrki eduskuntaan vuoden 1999 vaaleissa, mutta jäi varaedustajaksi Anni Sinnemäen tullessa valituksi.
Vuoden 2007 vaaleissa Haavisto palasi eduskuntaan noin 5 400 äänellä. Vuoden 2011 eduskuntavaaleissa hän sai 7 470 ääntä. Hän jatkoi eduskunnassa vuoden 2015 vaalien jälkeen keräten vihreiden suurimman äänisaaliin valtakunnallisesti – 14 204 ääntä. Haavisto oli myös vaalien kahdeksanneksi eniten ääniä kerännyt ehdokas.
Marraskuussa 2018 Haavisto valittiin uudestaan Vihreän liiton puheenjohtajaksi. Hän asettui ehdolle vuoden 2019 eduskuntavaaleissa ja uusi kansanedustajapaikkansa 20 163 äänellä. Haaviston äänisaalis oli koko maan ehdokkaista neljänneksi suurin. Vuoden 2023 eduskuntavaaleissa Haavisto sai 8 036 ääntä.
Haavisto on eduskunnan työelämä- ja tasa-arvovaliokunnan varapuheenjohtaja vuodesta 2015. Hän on ollut jäsen myös ulkoasiainvaliokunnassa vuosi a1991–1994 2007–2013 ja vuodesta 2014 alkaen, puolustusvaliokunnassa (2007–2013 ja 2015), suuressa valiokunnassa (2007–2008 ja 2011), lakivaliokunnassa (1991–1992) ja sivistysvaliokunnassa (1987–1990).
Toiminta kansainvälisissä tehtävissä pienoiskuva|Pekka Haavisto vihreiden vaalimökillä Helsingissä huhtikuussa 2011. Pudottuaan eduskunnasta Haavisto toimi YK:n tehtävissä. Hän vastasi YK:n köyhdytettyä uraania koskevista kenttätutkimuksista Kosovossa, Montenegrossa, Serbiassa ja Bosnia-Hertsegovinassa. Vuosina 2000–2006 Haavisto johti YK:n ympäristöohjelma UNEP:n tutkimuksia eri konfliktien ympäristövaikutuksista. UNEP:n edustajana Haavisto oli muun muassa selvittämässä Romaniassa Baia Maren kaivosonnettomuutta. Hän toimi myös Afganistanissa, Palestiinassa, Irakissa ja Liberiassa. Haavisto osallistui Euroopan unionin Sudanin-erityisedustajana neuvotteluihin Darfurin rauhansopimuksen solmimisesta 2005–2007. Vuonna 2007 hän toimi myös YK:n erityisasiantuntijana Darfurin kriisissä. Haavisto on ottanut osaa neuvotteluihin vielä EU-erityisedustajan työn jälkeenkin. Haavisto on toiminut myös ulkoministerin erityisedustajana Afrikan kriiseissä, erikoisalueenaan Sudanin ja Somalian konfliktit.
YK:n pääsihteeri António Guterres nimitti 24. helmikuuta 2026 Pekka Haaviston erityisedustajakseen Sudaniin. Haavisto tiedotti 26. helmikuuta, että nimityksen johdosta hän tulee jättämään eduskunnan. Erityisedustaja nimitetään vuodeksi kerrallaan. Haaviston tilalle eduskuntaan nousi helsinkiläinen Mari Holopainen. Haavisto jätti eduskunnan 6. maaliskuuta 2026.
Presidenttiehdokkuus 2012 ja 2018 Vihreän liiton puoluekokous päätti kesäkuussa 2011 nimetä Pekka Haaviston puolueen presidenttiehdokkaaksi. Jo aiemmin hankkeen ajamiseksi oli perustettu tukiyhdistys. Haavisto sai vaalin ensimmäisellä kierroksella 18,8 % äänistä ja eteni toiselle kierrokselle Sauli Niinistön kanssa. Toisella kierroksella Sauli Niinistö valittiin 62,6 % kannatuksella presidentiksi Haaviston saadessa 37,4 % äänistä. Haavisto oli Suomen ensimmäinen avoimesti seksuaalivähemmistöön kuuluva presidenttiehdokas.
Helmikuussa 2017 Haavisto valittiin Vihreän liiton ehdokkaaksi vuoden 2018 presidentinvaalissa. Hän sai ehdokkaista jälleen toiseksi eniten ääniä (12,4 %), mutta Sauli Niinistö valittiin presidentiksi toiselle kaudelleen 62,6 % kannatuksella jo ensimmäisellä kierroksella.
Kehitys- ja omistajaohjausministeri 2013–2014 Vihreä liitto valitsi Haaviston ehdokkaaksi kehitysyhteistyöstä ja valtion omistaja-ohjauksesta vastaavaksi ministeriksi 16. lokakuuta 2013 Heidi Hautalan päätettyä erota tästä tehtävästä. Tasavallan presidentti nimitti hänet virkaan seuraavana päivänä. Hän toimi tehtävässä syyskuuhun 2014, jolloin vihreät erosi hallituksesta.
Vuonna 2013 valtionyhtiö Fortumin sähköverkot päätettiin myydä Fortumin aloitteesta. Koska sähköverkoilla oli strategista merkitystä, myynti vaati hallituksen hyväksynnän. Asian valmistelua johtivat ministeriöissä elinkeinoministeri Jan Vapaavuori, kehitysministeri Heidi Hautala ja myöhemmin Pekka Haavisto. Haaviston esityksestä hallituksen talouspoliittinen ministerivaliokunta päätti 11. joulukuuta 2013 poistaa Fortumilta strategisen tehtävän ylläpitää sähköverkkoja ja antoi Fortumille luvan myydä sähköverkot. Myynti johti pääosin ulkomaisten sijoittajien omistaman sähköverkkoyhtiö Carunan perustamiseen, jolla oli Suomessa 20 prosentin markkinaosuus. Myyntiä on kritisoitu sähkönsiirron hinnannousun ja verotulojen menetyksen vuoksi.
Vihreän liiton puheenjohtajana 2019 vaaleihin Haavisto valittiin marraskuussa 2018 vihreiden puheenjohtajaksi Touko Aallon luovuttua tehtävästä. Edellisen kerran hän oli johtanut puoluettaan vuosina 1993–1995. Haavisto asettui ehdolle sen jälkeen, kun varapuheenjohtaja Maria Ohisalo jättäytyi kisasta pois. Haavisto toimi puheenjohtajana kesän 2019 puoluekokoukseen asti eli käytännössä johti puolueen 2019 eduskuntavaaleihin ja europarlamenttivaaleihin. Hän ilmoitti jo etukäteen, ettei tavoittele varsinaista puheenjohtajakautta kesällä 2019.
Kevään molemmissa vaaleissa Haaviston johtama vihreät sai historiansa parhaan vaalituloksen. Haavisto valittiin Helsingin vaalipiiristä eduskuntaan 20 163 äänellä, mikä oli koko maan ehdokkaista neljänneksi eniten. Eurovaaleissa vihreät nousi toiseksi suurimmaksi puolueeksi 16,0 prosentin kannatuksella ja puolueen paikkamäärä kasvoi yhdestä kahteen.
Ulkoministeri 2019–2023 Rinteen ja Marinin hallituksessa pienoiskuva|Ulkoministeri Pekka Haavisto Yhdysvaltain ulkoministeri Antony Blinkenin kanssa Reykjavíkissa toukokuussa 2021. Haavisto nimitettiin Rinteen hallituksen ulkoministeriksi 6. kesäkuuta 2019.
Kun Haavisto oli toiminut ulkoministerinä kuukauden, EU:n ulkopolitiikan korkea edustaja Federica Mogherini pyysi häntä edustamaan unionia Sudanin rauhanneuvotteluissa. Haavisto suostui, ja runsasta kuukautta myöhemmin Sudanissa allekirjoitettiin sopimus, joka lopetti 30 vuotta kestäneen diktatuurin ja sotilasvallan.
Rinteen hallituksen kaaduttua hänet nimitettiin Marinin hallituksen ulkoministeriksi 10. joulukuuta 2019.
Helmikuussa 2021 Haaviston arvioitiin menestyneen hyvin tapaamisessa Venäjän ulkoministerin Sergei Lavrovin kanssa, kun edellisen yrittäjän, Josep Borrellin, oli vastikään tulkittu epäonnistuneen samassa tehtävässä.
Suomalaisten lasten ja naisten kotiuttaminen al-Holin pakolaisleiriltä
19. joulukuuta 2019 kymmenen opposition kansanedustajaa teki perustuslakivaliokunnalle muistutuksen eli selvityspyynnön ulkoministeri Pekka Haaviston virkatoimien laillisuudesta liittyen Syyriassa sijaitsevalla al-Holin leirillä olleiden suomalaisten ja Suomesta sinne kulkeutuneiden lasten ja naisten kotiuttamishankkeeseen. Ennen muistutuksen tekemistä Haavisto oli saanut toiminnastaan poliittisen luottamuksen, kun eduskunta antoi hänelle luottamuslauseen välikysymysäänestyksessä. Muistutus koski Haaviston virkatoimien juridista selvittämistä.
Perustuslakivaliokunnan 9. joulukuuta 2020 antaman mietinnön mukaan Haavisto rikkoi lakia, muttei niin vakavasti, että kynnys ministerisyytteen nostamiseksi valtakunnanoikeudessa ylittyisi. Mietintö ei ollut yksimielinen, sillä valiokunnan vihreät jäsenet jättivät siihen vastalauseen. Myös valiokunnan kuulemat asiantuntijat olivat selkeästi erimielisiä asiasta.
Presidenttiehdokkuus 2024 Haavistoa pidettiin jo pitkään ennen vuoden 2024 presidentinvaalia vihreiden todennäköisenä ehdokkaana. Kesäkuussa 2023 Haavisto ilmoitti tavoittelevansa presidenttiehdokkuutta valitsijayhdistyksen ehdokkaana. Hänen tukiyhdistyksensä, Mahdollisuuksien Suomi 2030 ry, oli perustettu jo toukokuussa 2023.
Haaviston presidentinvaalikampanja ilmoitti lokakuussa 2023 keränneensä 48 000 kannattajakorttia ja saavuttaneensa näin ehdokkuuteen vaadittavan 20 000 kannattajakortin rajan. Samalla julkistettiin Haaviston ”kansalaisvaltuuskunta”, jonka puheenjohtajana toimii kokoomuksen entinen kansanedustaja Jaana Pelkonen. Kansalaisvaltuuskuntaan kuuluvat muun muassa ministeri Elisabeth Rehn, rap-artisti Cheek, kirjailija Sofi Oksanen, jalkapalloilija Tim Sparv, professori Martin Scheinin ja arkkipiispa Kari Mäkinen.