pienoiskuva|Moskovan Bolšoi-teatterin päänäyttämö esitysiltana. Oopperan historia kuvaa oopperan kehitystä ja muotoja länsimaisen musiikin historian alalajina. Ooppera on historiansa aikana mukaillut aikansa taidemusiikin esteettisiä ihanteita, mutta se on käynyt läpi myös useita itsenäisiä uudistumiskausia. Näissä uudistuksissa on vuoroin keskitytty enemmän yksittäisten aarioiden ja muiden laulunumeroiden vaikuttavuuteen eli niin sanottuun numero-oopperaan ja vuoroin pyritty kohti musiikin ja draaman yhtenevyyttä niin, että musiikki mahdollisimman tehokkaasti palvelisi tarinankerrontaa. Esimerkkeinä näistä ääripäistä voidaan pitää napolilaista 1700-luvun oopperaa, jossa musiikilliset muodot dominoivat draamallisuutta ja toisaalta wagneriaanista musiikkidraamaa, jossa eri taidemuotojen tuli olla vain draaman välineitä. Suuria oopperan uudistajia ovat omina aikoinaan olleet muiden muassa Christoph Willibald Gluck, Richard Wagner ja Alban Berg.
Oopperan synty thumb|Näytelmän La Pellegrina ensimmäinen intermedio Sfäärien harmonia vuodelta 1589.
Oopperan juuret juontuvat renessanssin aikaan suosittuihin musiikkia ja draamaa yhdistäneisiin taidemuotoihin, pastoraali- ja madrigaalidraamaan. Pastoraalidraama on näytelmä, jossa runomitassa esitetyt vuorosanat ja laulut vuorottelevat. Pastoraalidraamojen aiheet liittyvät yleensä maalaisidylliin sijoitettuun rakkaustarinaan, ja niiden henkilöhahmot ovat nuorukaisia ja neitoja tai hahmoja antiikin tarustosta. Madrigaalidraamassa (tai madrigaalioopperassa) useita madrigaaleja esitettiin peräkkäin siten, että niistä muodostui tarina. Oopperan esimuotoina on pidetty myös keskiajan liturgisia eli jumalanpalvelusdraamoja, joissa näyteltiin kertomuksia Raamatusta ja pyhimysten elämästä. Tällaisia teoksia sävelsi muun muassa Hildegard Bingeniläinen. Keskeisin oopperan esimuoto oli kuitenkin intermedio. Intermediot olivat lyhyitä esityksiä, joita esitettiin tavallisten puhedraamojen väliajoilla. Musiikkiin ja rytmiin keskittyvillä intermedioilla pyrittiin tarjoamaan vastapaino puheeseen perustuvalle näytelmälle. Ajan myötä intermedioista muodostui suurellisia näytöksiä, joissa vaikuttavalla näyttämötekniikalla esitettiin hirviöitä, satuja ja taisteluja joskus jopa yli 400 esiintyjän voimin.Artikkeli "Intermedio" teoksessa The New Grove Dictionary of Music and Musicians, toim. Stanley Sadie. 20 vol. London, Macmillan Publishers Ltd., 1980. ,TheatreHistory.com: Origin of the Opera,William James Henderson, Some Forerunners of Italian Opera, 1911
Oopperan synnyn tekivät mahdolliseksi barokin kynnyksellä tehdyt kaksi merkittävää musiikillista keksintöä. Kirkkosävellajeista luopuminen ja duuri–molli-tonaliteetin vakiintuminen mahdollisti modulaation ja siten vastakohtien ja jännitteiden luomisen musiikkiin. Sävellajien erot teki erityisen vaikuttaviksi se, ettei viritysjärjestelmä ollut tasavireinen. Renessanssimusiikin polyfoniasta siirtyminen barokkimusiikin monodiaan mahdollisti melodian vapaamman liikkumisen ja siten tekstin sisältöä paremmin kuvaavien vokaalilinjojen säveltämisen.Monodia. Mute, musiikin teoriaa webissä. Tampereen yliopisto, Musiikintutkimuksen laitos
Barokkiooppera pienoiskuva|upright|Jacopo Peri oopperansa Dafne rooliasussa. Venetsiassa vaikutti 1500-luvun lopulla neljä kilpailevaa camerataa eli seurapiiriä, jotka pohtivat, miksi ajan musiikki ei yltänyt Aristoteleen Runousopissa kuvaamalle tasolle, ja pyrkivät uudelleen herättämään henkiin antiikin musiikkiperinteen. Monet ryhmien jäsenet arvelivat, että antiikin näytelmien choros-osuudet ja mahdollisesti koko teksti oli aikaisemmin laulettu. Galileo Galilein isä Vincenzo Galilei esitti vuonna 1602 kirjoituksessaan Discurso sopra la musica antica et moderna ('Tutkielma antiikin ja nykyajan musiikista'), että kreikkalainen musiikki oli ollut monodista, koska sen avulla yhtenevyys sanojen ja musiikin välillä on parempi. Cameratojen pohdintojen tuloksena syntyi uusi laulutyyli, resitatiivi, jota käytettiin ensimmäistä kertaa Jacopo Corsin camerataan kuuluneen säveltäjä Jacopo Perin teoksessa Dafne vuodelta 1597. Dafnea pidetään ensimmäisenä varsinaisena oopperana, mutta se ei ole säilynyt. Ensimmäinen näihin päiviin säilynyt ooppera on Jacopo Perin Euridice vuodelta 1600. Muita oopperan uranuurtajia olivat venetsialaiset Giulio Caccini ja Emilio de’ Cavalieri. Ooppera levisi pian myös Roomaan, Mantovaan ja Firenzeen. Ensimmäistä kertaa termi ooppera esiintyi vasta vuonna 1647 julkaistun librettokokoelman alaotsikossa: "opera de rappresentarsi in musica" (Musiikiksi esitettävä teos).Jacopo Corsi. HOASM,Jacopo Peri. HOASM
Varhaisen barokin merkittävimmäksi oopperasäveltäjäksi nousi Claudio Monteverdi, jonka oopperoista Orfeo (1607), Il ritorno d'Ulisse in patria ('Odysseuksen paluu kotimaahan', 1640) ja L’incoronazione di Poppea ('Poppean kruunaus', 1643) tuli varhaisen oopperan kulmakiviä, ja niitä esitetään edelleenkin paljon. Näissä teoksissa Monteverdi yhdisti koomisia aineksia traagiseen tarinaan. Monteverdi oli laajan madrigaalituotantonsa myötä kokenut laulumusiikin säveltäjä ja oli perehtynyt siihen, miten musiikki ja teksti saatiin toimimaan tehokkaasti yhdessä. Hän käytti myös Periä suurempia ja soitinnukseltaan monipuolisempia orkestereita.Veijo Murtomäki: Monteverdi yhdisti tuotannossaan kirkon ja teatterin MUHI thumb|upright|Claudio Monteverdi Venetsiassa vuonna 1640. Bernardo Strozzin maalaus.
thumb|left|upright|Farinelli eli Carlo Broschi, 1700-luvun kuuluisa italialainen kastraattilaulaja. Barokin aikana ooppera oli vahvasti keskittynyt Italiaan, ja myöhemmät barokin aikaiset oopperasäveltäjät, kuten Georg Friedrich Händel, sävelsivät oopperoitaan hyvin italialaisella tyylillä. Myös oopperoiden libretot olivat usein italiankielisiä aina klassismin aikakaudelle saakka.
Vielä vuosisadan alussa pienen yläluokan suojeluksessa toiminut ooppera kaupallistui 1600-luvun puoliväliin mennessä ja levisi uusiin yhteiskuntakerroksiin. Suuriin kaupunkeihin perustettiin julkisia oopperataloja, joihin myös porvaristo saattoi ostaa pääsylippuja. Yleisö oli kiinnostunut laulajien taiturimaisista suorituksista ja hienoista lavasteista, joihin liittyi usein näyttäviä erikoistehosteita. Nämä mieltymykset johtivat oopperoiden aaria-osien lukumäärän kasvuun. Taitavista laulajista tuli hyvin suosittuja diivoja, jotka saattoivat ansaita moninkertaisesti oopperan säveltäjää enemmän. Äänialoista suosittiin erityisesti korkeita sopraanoja ja varsinkin kastraattilaulajia, joiden notkeille äänille ja suurelle keuhkokapasiteetille italialainen oopperatyyli pitkine ja voimakkaasti koristeltuine melodioineen sopi erittäin hyvin. 1600-luvulta eteenpäin miesten pääroolit sävellettiinkin lähes poikkeuksetta heille. Jotkut kastraattilaulajat, kuten Farinelli (Carlo Broschi) ja Senesino (Francesco Bernardi), nousivat suuriksi kansainvälisiksi tähdiksi ja konsertoivat ympäri Eurooppaa.Bacon 1995, s. 54–55, 141–144.
Myöhäisbarokin ooppera pienoiskuva|upright|Pietro Metastasio. Italialaistyylisen vakavan oopperan, opera serian, merkittävimmäksi keskukseksi 1700-luvulla nousi Wien, missä Habsburgien hovin hovirunoilijat kuten Apostolo Zeno ja erityisesti Pietro Metastasio loivat oopperamusiikin vallitsevat esteettiset ihanteet. Kun ennen oli pyritty viihdyttämään kuulijoita, nyt yleisöä pyrittiin valistamaan. Oopperoiden henkilöt alkoivat vuorosanoissaan viljellä mietelmiä ja moraalista opetusta. Pietro Metastasio librettoja sävelsivät lukuisat eri säveltäjät ja hän oli aikanaan erittäin vaikutusvaltainen oopperamaailmassa. Metastasion sankarillisissa oopperoissa esitetään usein ristiriitoja eri ihmisten intohimojen välillä, esimerkiksi rakkauden ja velvollisuudentunnon välisenä valintana. Oopperoissa on lähes poikkeuksetta kolme näytöstä, joissa resitatiivit ja aariat vuorottelevat. Resitatiivit kuljettavat juonta eteenpäin, ja aarioissa joku oopperan hahmoista kuvailee yksinpuheluna näytöksen tapahtumien herättämiä tunteitaan. Metastasio kirjoitti uransa aikana 27 librettoa, mutta monet niistä sävellettiin lukuisia kertoja: Artaserse peräti yli 80 kertaa.Bacon 1995, s. 107–108.
Musiikillisesti opera seriassa resitatiivit kuljettavat juonta eteenpäin, ja aarioissa joku oopperan hahmoista kuvailee yksinpuheluna näytöksen tapahtumien herättämiä tunteitaan. Aariat olivat yleisesti da capo -muotoisia (eli ABA), mutta joissakin aarioissa kertausta saatettiin lyhentää jättämällä pois alkuritornello. Johann Adolf Hasse oli vuosisadan puolivälin suosituimpia eurooppalaisia oopperasäveltäjiä, joka opiskeltuaan Italiassa omaksui italialaisen tyylin niin perinpohjaisesti, että hän sai italialaisilta lempinimen il caro Sassone (rakas saksi). Suurin osa hänen yli kahdeksastakymmenestä oopperastaan on sävelletty Metastasion librettoihin.Bacon 1995, s. 103–106, 126–141.
Koominen ooppera thumb|upright|Giovanni Battista Pergolesi. Italiassa syntyi monia koomisen oopperan tyylisuuntia kuten dramma giocoso, dramma comico ja opera buffa, joista viimeinen on vakiintunut koko aikakauden koomisen oopperan yleisnimitykseksi. Opera buffa on useasta näytöksestä koostuva koominen ooppera, jossa on tavallisesti yli kuusi lauluroolia. Muiden maiden koomisen oopperan perinteistä poiketen opera buffa -roolihahmojen kaikki vuorosanat esitettiin laulaen. Monet roolihahmot ja juonenkäänteet on lainattu commedia dell’artesta, osittain improvisoidusta italialaisesta kansanteatterista. Oopperoiden vuoropuhelu esitettiin yleensä nopeatempoisena resitatiivina, jota basso continuo -ryhmä tai vain cembalo kevyesti säesti. Opera buffan perinne kehittyi paljon 1700-luvun aikana ja vuosisadan puolivälin tienoilla. Libretot alkoivat käsitellä vakavampia ja tunteellisempia aiheita erityisesti libretisti Carlo Goldonin vaikutuksesta. Myös musiikki kehittyi ja erityisesti näytösten loppuun alettiin säveltää yhtyekohtauksia eli ensembleja, joissa oopperan hahmot tuotiin näyttämölle yksi kerrallaan draaman samalla jatkuessa. Yhtyekohtaus päättyi huippukohtaan, jossa kaikki hahmot lauloivat yhtä aikaa.MUHI Veijo Murtomäki: Klassismin väärinymmärrys (Arkistoitu lähde)Serious and Comic Opera in Eighteenth-Century Italy
Toinen keskeinen italialaisen koomisen oopperan tyylilaji oli intermezzo, lyhyt ooppera, joka esitettiin kahdessa tai useammassa osassa opera serian tai näytelmän väliajalla. Koominen intermezzo toimi vastakohtana vakavahenkiselle ja mahtipontiselle pääteokselle. Joskus intermezzoissa jopa parodioitiin sen ylilyöntejä. Tunnetuimpia intermezzoja on Giovanni Battista Pergolesin La serva padrona (Palvelija emäntänä) vuodelta 1733.
Singspiel ja Ballad opera Romantiikan aikana syntynyttä kansallisen musiikin perinnettä enteili kansankielisen oopperan syntyminen myöhäisbarokin aikana monissa Euroopan maissa. Saksassa kehittyi oma saksankielinen oopperalaji, Singspiel eli laulunäytelmä, jossa vuorosanat esitettiin puhumalla. Singspielien aiheet olivat tavallisesti koomisia. Englannissa puolestaan kansankielisen oopperan suosittu muoto oli balladiooppera. Siinä puhutun vuoropuhelun välissä oli lauluosuuksia, joiden sävelmät oli usein lainattu kansanmusiikista ja -tansseista. Erityisen suosituksi nousi Beggar’s Opera (Kerjäläisooppera, 1728), jonka luultavasti Johann Christoph Pepusch sovitti John Gayn librettoon.Art History Club: Singspiel , Beggar's Opera:The Music, The Columbia Electronic Encyclopedia, 6th ed. Ballad Opera
Italialainen barokkiooppera