thumb|Ruotsille 1658 kuuluneet alueet esitetty keltaisella värillä. thumb|Prinssi Kaarle, myöhemmin Kaarle X Kustaa (1622–1660), Ruotsin kuningas 1654–1660. thumb|Aleksei I, Venäjän tsaari 1645–1676. Ruptuurisota oli Venäjän ja Ruotsin välillä vuosina 1656–1658 käydyn Pohjan sodan sivunäyttämö Karjalassa ja Inkerissä. Sodan tärkeimpiä syitä oli Venäjän tarve vapaaseen kauppareittiin Itämerelle. Toinen seikka sodan taustalla oli Käkisalmen läänin ja Inkerin ortodoksiväestön asema, joka nähtiin poliittisena sekä Ruotsissa että Venäjällä.Huovila s. 88
Siviiliväestöä osallistui sotatoimiin molemmilla puolilla, ja sodan veriset yhteenotot saivat sisällissodan piirteitä. Osapuolet jakautuivat tiukasti uskonnon perusteella. Sodan alkuvaiheessa venäläiset osastot ja ortodoksitalonpoikien joukot saivat haltuunsa koko Laatokan ympäristön Käkisalmen linnaketta lukuun ottamatta, ja sissi-iskut ulottuivat Kerimäelle ja Savonlinnaan saakka. Ruotsalaiset joukot järjestäytyivät kuitenkin puolustukseen ja pakottivat venäläiset perääntymään. Vihollisuudet lopettanut Vallisaaren välirauha solmittiin 1658. Lopullisessa Kardisin rauhassa 1661 maiden välinen raja palautettiin sotaa edeltäneen tilanteen mukaiseksi.
Sodan paikalliset vaikutukset olivat merkittävät. Alueen ortodoksien muuttoliike Venäjälle kasvoi maastapaoksi. Tyhjentyneelle alueelle muutti suomalaisia, ja Käkisalmen läänin ja Inkerin väestöpohja muuttui lyhyessä ajassa. Karjalan kieltä puhuvien ortodoksien tilalle tuli pääosin Savosta muuttaneita luterilaisia talonpoikia. Läänin eteläosassa ja Inkerissä pääosa uudisasukkaista tuli Viipurin Karjalasta.
Nimen etymologia Ruptuurisotaa on nimitetty myös Kaarle X Kustaan Venäjän-sodaksi, joskin erityisesti ruotsalaisessa asiayhteydessä siihen tuolloin liitetään myös tilanteeseen liittyneet taistelut Liivinmaalla. Sodasta yleisesti käytetty nimi tulee sanasta ruptuuri, joka tarkoittaa repeämää. Ruptuurilla viitataan yhteiskunnalliseen repeämään, välirikkoon alueen ortodoksisen ja luterilaisen väestön välillä.Paaskoski & Talka 2018 s. 364
Poliittinen tausta Stolbovan rauhansopimuksen 1617 seuraukset Stolbovan rauhassa 1617 vaikeuksissa ollut Venäjä luovutti Ruotsille muun muassa Käkisalmen läänin ja Inkerin. Käkisalmen lääniä Ruotsi oli miehittänyt ja hallinnoinut jo vuodesta 1611. Venäjälle aluemenetykset vaikeuttivat eniten ulkomaankauppaa: maa oli pitkään pyrkinyt siirtämään kasvavan Länsi-Euroopan kauppansa Arkangelin reitiltä Itämerelle. Rauhan jälkeen Ruotsi pystyi kontrolloimaan ja verottamaan Venäjän ulkomaanliikennettä.Lappalainen 1972 s. 24 Vaikka Venäjä tahtoi takaisin menettämänsä alueet, sota pohjoisessa oli vain sivunäyttämö suuremmille tapahtumille etelässä. Venäjän tärkein tavoite oli saavuttaa Stolbovan rauhassa menetetty pääsy Itämerelle, ensisijaisesti valloittamalla Riika.
Sotaa edeltänyt suurvaltapolitiikka
Ruotsin ja Venäjän suhteet olivat 1650-luvun alussa jokseenkin rauhanomaiset, eikä Ruotsilla ollut kuningatar Kristiinan aikana laajentumissuunnitelmia itään.Lappalainen 1972 s. 25 Vuonna 1654 Venäjä aloitti sodan Puolaa vastaan ja eteni Liettuaan. Nimellisenä syynä oli Puolan Vaasa-sukuisen kuninkaan Juhana II Kasimirin aloittama sota zaporogikasakoita vastaan. Ruotsissa juuri valtaan noussut kuningas Kaarle X Kustaa määräsi heinäkuussa 1654 täyden puolustusvalmiuden Viroon, Liivinmaalle ja Inkeriin, ja elokuussa koko kansallisen armeijan liikekannallepanon. Suomessa olleet joukot siirrettiin vuosien 1654–55 aikana pääosin Liivinmaalle.Katajala & Kujala & Mäkinen 2018 s. 365–366
Käytännössä Venäjän ja Ruotsin armeijoiden välille syntyi kilpajuoksu Itämeren rannikon hallinnasta. Tilanne oli jännittynyt. Molemmat armeijat saivat käskyn olla asettumatta suoraan toisiaan vastaan. Seuraavana vuonna venäläisjoukot jatkoivat etenemistään Puolan Liivinmaalle, jossa ne lähenivät Itämeren rannikkoa. Estääkseen Venäjän pääsyn Itämerelle Kaarle X Kustaa hyökkäsi pohjoisesta Puolan Liivinmaahan ja sotamarsalkka Gustaf Adolf Lewenhauptin joukot valtasivat Väinänlinnan. Venäläiset miehittivät suurinta osaa muusta Liivinmaasta, mutta eivät päässeet rannikolle asti. Venäläiset johdossaan tsaari Aleksei I joutuivat toteamaan Ruotsin riistäneen heiltä Puolan-sotaretken tärkeimmän päämäärän.Lappalainen 1972 s. 26–28
Etelässä ruotsalaisjoukot hyökkäsivät menestyksellisesti Puolaan, jolloin maan länsiosan ns. Suur-Puolan aateliset ja Brandenburgin vaaliruhtinas siirtyivät Ruotsin puolelle. Sotaonni kääntyi puolalaisten laajamittaisen kansannousun myötä, ja ruotsalaiset joutuivat vetäytymään vaikeissa oloissa. Ruotsin tappioiden myötä Itävalta, Tanska ja Alankomaat aloittivat vilkkaan diplomatian saadakseen Venäjän ryhtymään sotaan Ruotsin kanssa.Lappalainen 1972 s. 28
Ruotsin sotilaallinen valmius Ruotsi ei ollut lainkaan valmistautunut hyökkäykseen pohjoisella rajalla. Yksiköt oli siirretty eteläisille sotatoimialueille, eikä Suomeen ollut jätetty edes suunniteltua rauhanajan vahvuutta. Historioitsija Jussi T. Lappalaisen mukaan Suomi oli sodan syttyessä turvattomampi kuin koskaan sotahistoriansa aikana. Ruotsalaiset keskittyivät Liivinmaalle, ja toisaalta Tanskan ja Hollannin oletettuun uhkaan emämaassa.Lappalainen 1972, s. 78–81 Pommeriin ja Liivinmaalle oli kuljetettu yhteensä 34 000 miehen armeijat ja Ruotsin puolustukseen oli koottu yli 8 000 miestä, kun taas Suomen varuskuntiin oli jätetty yhteensä ainoastaan 350 miestä. Lisänä oli muutama sata miestä kotikomppanioissa ja yksi kokoamaton aatelislippue.Lappalainen 2001 s. 113
Edellisen kuninkaan Kustaa II Aadolfin sanoin valtakunnan itäosaa suojelivat mahtava Laatokka, Narvanjoki, sekä nevat, tunturit ja kankaat, joiden yli "kukaan ei voi johtaa sotajoukkoa". Inkeri ja Käkisalmi nähtiin myös kaukaisena syrjäseutuna, jonka oletettiinkin mahdollisessa hyökkäyksessä jäävän vihollisen haltuun. Käkisalmen läänin kenraalikuvernööri Kustaa Evertinpoika Hornille annettiin ohjeet, joiden mukaan hänen oli sotatilanteessa vetäydyttävä linnoituksiin odottamaan apua.
Ortodoksitalonpoikien tuki venäläisille Venäläiset tahtoivat alueella asuneen ortodoksiväestön takaisin Venäjän kirkon ja valtion yhteyteen, ja pyrkivät käännyttämään paikalliset puolelleen sekä ennen sotatoimia että niiden aikana. Inkerinmaan kenraalikuvernööri Kustaa Evertinpoika Hornille selvisi ennen hyökkäystä, että Venäjältä oli lähetetty ortodoksipappeja nostamaan talonpoikia Ruotsin valtaa vastaan, sillä hän sai vangittua yhden agitoijista. Historioitsija Antti Kujalan mukaan paikalliset ortodoksit olivat alttiita lietsonnalle, sillä vaikka ruotsalaiset eivät olleet pakkokäännyttäneet uusia alamaisiaan, uskontoon ja uskoviin oli kohdistunut runsaasti erilaisia rajoituksia ja käännytysyrityksiä. Varhaismodernin ihmisen maailmankuvan keskiössä oli edelleen uskonto, joka näkyi ihmisten arjessa hallitsijoiden käskyjä ja määräyksiä enemmän. Ortodokseja kiihdytti käsitys huonosta kohtelusta. Ruotsin vallan mukana oli tullut myös aiempaa ankarampi ja kohtuuttomaksi koettu verotus.Katajala & Kujala & Mäkinen 2018 s. 371, 374 Verotus ei kuitenkaan voinut olla kapinan pääsyy, sillä yhtä raskaasti verotetut luterilaiset talonpojat eivät nousseet ruotsalaista esivaltaa vastaan.Tarkiainen 2022 s. 229
Suuri osa ortodoksitalonpojista vannoi sotatoimien aikana uskollisuutta tsaarille, mutta eivät kuitenkaan kaikki. Osa antoi valansa pakkotilanteessa.Katajala & Kujala & Mäkinen 2018 s. 366–367 Historioitsija Jussi T. Lappalainen kuvaa, miten hyökkäävät venäläisjoukot kutsuivat useissa kylissä rahvaan koolle ja vaativat sinetöimään valan tsaarille suutelemalla ristiä. Paikalle tulleille ilmoitettiin, että vastustelijat surmattaisiin.Lappalainen 1972 s. 116 Luterilaistalonpojat pakenivat uskollisuudenvalan vannomisen sijasta metsiin tai pyrkivät rajan yli jos vain pystyivät. Myös esimerkiksi Sortavalan kaupungin ortodoksiporvareista moni siirtyi hyökkääjien puolelle,Katajala & Kujala & Mäkinen 2018, s. 370 mutta toisaalta Ivangorodin ja Käkisalmen venäläiset kaupunkiporvarit pysyivät uskollisena Ruotsille.
Sotatoimiin osallistui molemmilla puolilla siviiliväestöä joko nostoväkenä tai sissijoukkoina, jotka jakautuivat tiukasti uskonnon perusteella. Tämä toi konfliktiin sisällissodan piirteitä. Suuri osa kahakoinnista koostui siviilien toimista, sekä ortodoksien kapinaliikkeestä että luterilaisten vastaiskusta ja kostosta. Väkivalta sai raaempia muotoja kuin varsinaisen sotaväen toiminta yleensä.Katajala & Kujala & Mäkinen 2018 s. 367, 370–371Lappalainen 1972 s. 163–165 Hyökkäysvaiheessa Venäjän puolelle siirtyneet paikalliset ortodoksitalonpojat kulkivat venäläisten sotilasosastojen edellä sissijoukkoina,Katajala & Kujala & Mäkinen 2018 s. 366 jotka hyökkäsivät luterilaisiin kirkkoihin, pappiloihin, kartanoihin ja tiloille. Toiminta oli alusta lähtien kulttuuri- ja uskontoperusteista. Rakennuksia poltettiin, kiinnisaadut luterilaiset surmattiin tai vangittiin ja vietiin pakkotyöhön Venäjälle. Talonpoikaisliike levisi parissa päivässä Kiteelle ja Tohmajärvelle, ja myöhemmin koko Käkisalmen lääniin. Talonpoikaisjoukot hoitivat pitkälti maaseudun miehityksen ja puolustuksen ruotsalaisia joukkoja vastaan, kun venäläiset keskittyivät linnojen piirittämiseen.Laasonen s. 107
Venäläisjoukkojen hyökkäyksen ja hallinnan aikana ortodoksitalonpojat terrorisoivat luterilaisväestöä, mutta osat vaihtuivat Ruotsin joukkojen tullessa paikkakunnalle. Molemmat osapuolet vangitsivat siviiliväestöä tietojen keruuta varten. Kidutusta käytettiin rutiininomaisesti.Huovila s. 92 Luterilaisten kostotoimille antoi pontta Suomen sotavoimien ylipäällikön, sotamarsalkka kreivi Gustaf Adolf Lewenhauptin elokuussa 1656 antama julistus, jonka mukaan kapinan aikaisiin tihutöihin syyllistyneet ortodoksit voitiin surmata. Kosto saattoi kohdistua myös syyttömiin paikalle jääneisiin ortodokseihin.
Sodan kulku
Venäläisten aloitekausi: hyökkäys kesällä 1656 Inkerinmaan läänissä nousi epäilys venäläisten hyökkäysaikeista talvella 1656. Helmikuussa kenraalikuvernööri Horn sai tietoonsa, että alueen ortodokseja pakeni Venäjälle. Hän sai toukokuun lopun tarkastusmatkallaan selville, että venäläiset kokosivat parhaillaan hyökkäyslaivastoa ja Inkerin talonpojat valmistelivat kapinaa venäläisiä tukeakseen.Katajala & Kujala & Mäkinen 2018, s. 366Lappalainen 2001 s. 100 Horn kutsui Suomen ylimmät sotilasvirkamiehet hätäkokoukseen, jossa sovittiin muun muassa heti suoritettavasta nostoväen kokoamisesta.Lappalainen 2001 s. 117 Horn pyysi apua myös emämaasta Ruotsista, mutta valtaneuvosto odotti Tanskan hyökkäävän eikä lähettänyt apua. Valtaneuvosto vastusti myös talonpoikien nostoväen aseistamista: se pelkäsi väen nousevan venäläisvihollisten sijaan omaa aatelistoa vastaan.Eskola 2007, s. 107–109
Tieto suomalaisen nostoväen kokoamisesta sai venäläiset rintamakomentajat aikaistamaan kesäkuun loppuun määrättyä hyökkäystä. Hyökkäys tapahtui kesäkuun alussa 1656 kahdella rintamalla, etelässä laivaston tukemana maahyökkäyksenä Nevanlinnaan ja Pähkinälinnaan, sekä Laatokan pohjoispuolella Aunuksesta Salmiin ja 250 aluksen kuljetuslaivaston maihinnousuina.Lappalainen 2001 s. 111–115 Laatokan joukkoja johtivat Aunuksen voivodi Pjotr Puškin () apulaisenaan Novgorodista lähetetty voivodi Jenaklyts Tšelištšev (). Eteläisiä maajoukkoja johti Lavan linnakkeen voivodi Pjotr Potjomkin (). Yhteensä noin 3 500 miehen joukot koostuivat vakinaisista sotilaista, streltseistä ja Donin kasakoista.Lappalainen 1972 s. 97–99 Kaikki komentajat näyttävät toimineen erillään, ilman hyökkäystä koordinoivaa yhteistä johtoa. Jokainen heistä myös vastasi eri esimiehelle.thumb|left|350px|Ruptuurisodan taistelupaikkoja ja tuhoalueita 1656–1658. Venäläisten hyökkäyssuunnat vuonna 1656 merkitty nuolilla. Sotatoimet Laatokalla ja Käkisalmen linnan piiritys