Viipuri (; ; ) on kaupunki luoteis-Venäjällä Suomenlahden pohjoisrannikolla Viipurinlahden perukassa Karjalankannaksen länsipäässä. Viipurissa oli Venäjän vuoden 2022 väestönlaskennan mukaan 73 001 asukasta 1. tammikuuta 2022. Kaupunki on samalla Leningradin alueen 193 863 asukkaan Viipurin piirin hallinnollinen keskus.
Viipuri on alun perin ollut Vuoksen rannalla sijainnut karjalaisten kauppapaikka. Viipuri on kuulunut keskiajasta alkaen Ruotsille, sen jälkeen vuodesta 1710 Venäjälle, vuodesta 1812 Suomen suuriruhtinaskunnalle ja vuodesta 1917 lähtien itsenäiselle Suomelle. Suomi joutui luovuttamaan Viipurin Neuvostoliitolle talvisodan päättyessä vuonna 1940. Jatkosodan alussa vuonna 1941 Suomi valtasi kaupungin takaisin, mutta Neuvostoliitto otti kaupungin jälleen haltuunsa Viipurin-Petroskoin operaatiossa vuonna 1944.
Kaupungin keskusta sijaitsee niemellä Viipurinlahden äärimmäisen perukan Suomenvedenpohjan ja sen eteläpuolisen Viipurinlahden osan, Viipurista Uuraaseen ulottuvan Suomenvedenselän välissä. Vanhan kaupunkikeskustan länsipuolella on Linnasaari, jonka erottaa keskustasta kapea Linnasalmi. Sillä sijaitsevalla pienellä saarella on keskiaikainen Viipurin linna.
Historia vasen|pienoiskuva|Viipurin linna. Viipuri on alun perin ollut Vuoksen rannalla sijainnut karjalaisten kauppapaikka. Arkeologisten kaivausten perusteella kauppapaikka on ollut käytössä jo 900-luvulla. Viipurin varhaiseen olemassaoloon viittaa myös noin vuodelta 1100 oleva ruotsalainen riimukivi, johon henkilön kuolinpaikaksi on merkitty Uiburk, joskin se saattaa viitata myös Tanskan Viborgiin. Viipurin seudulla on mainittu myös olleen 1100- ja 1200-luvulla Novgorodin valtapiiriin kuuluva kylä ja kauppapaikka.
Kaupunki sijaitsee Viipurinlahden perukassa eli Suomenvedenpohjassa paikalla, jossa vielä uudella ajalla oli Vuoksen läntisen laskuhaaran suu, joka oli merkittävän vesireitin läntinen päätepiste Laatokalle.. Vesireitin itäinen päätepiste sijaitsi Vuoksen suulla Käkisalmessa Läntinen laskuhaara kuitenkin kuivui maankohoamisen myötä vähitellen 1600–1800-luvuilla.Seppovaara 1984, s. 13–18 Vielä 1600-luvun lopulla kaupungin sanotaan sijainneen Vuoksen virran varrella.Seppovaara 1984, s. 15.
Ruotsin kuningaskunta 1293-1710 Eerikinkronikan mukaan upplantilaiset rakensivat Viipurin linnan vuonna 1293 kolmannen ristiretken yhteydessä. Viipurin linnassa tehdyissä kaivauksissa on kuitenkin tullut esille merkkejä kivilinnaa edeltäneistä hirsirakennuksista. Löytöinä on myös ristiretkiajan esineitä, joiden perusteella alkuperäistä varustusta pidetään karjalaisten linnoituksena, jonka upplantilaiset sittemmin valloittivat. Pähkinäsaaren rauhassa 1323 linnasta ympäristöineen tuli virallisesti Ruotsin valtakunnan osa. Linnan kaakkoispuolella sijaitsevalle niemelle alkoi siirtyä kauppiaita ja käsityöläisiä viimeistään rauhansopimuksen jälkeen. Kuningas Eerik Pommerilainen myönsi Viipurille kaupunkioikeudet vuonna 1403. Vähitellen linnan yhteyteen kasvoi yksi Suomen suurimmista kaupungeista. Viipuri oli sittemmin Itä- ja Kaakkois-Suomen keskus ja merkittävä kauppakaupunki.
Ruotsalaisissa lähteissä Viipurin linna mainitaan ensi kerran vuonna 1295 kuningas Birgerin kirjeessä, mutta novgorodilaisten kronikassa kerrotaan, että ruotsalaiset perustivat linnan Karjalaan ”vuonna 6801” (länsimaisen ajanlaskun mukaan vuonna 1293). Ensimmäisen kerran Viipuri mainitaan kirjallisissa lähteissä "kaupunkina" (Civitas) vuonna 1336 linnan päällikkö Peder Joninpojan antaessa Tallinnan porvareille luvan käydä siellä kauppaa. Myöhemmin Viipurin raati mainitaan kirjallisissa lähteissä 1393. Dominikaanit perustivat Viipuriin luostarin vuonna 1398, ja fransiskaanikonventti perustettiin 1400-luvun alussa. Ensimmäinen nimeltä tunnettu Viipurin porvari oli saksalainen Ewert von Balven Tallinnasta (1393), samoin saksalainen oli ensimmäinen tunnettu raatimies Magnus Schröder (1410). Kaukokauppa oli suureksi osaksi itämeren saksalaisista hansakaupungeista kuten Lyypekistä ja Tallinnasta saapuneiden hansakauppiaiden hallinnassa. Vienti suuntautui enimmäkseen Tallinnaan, missä tavarat myytiin läntiseen Eurooppaan. Karjalaiset olivat kylläkin enemmistönä tavallisten kaupunkilaisten joukossa. pienoiskuva|Kaarle Knuutinpoika Bonde lähdössä Viipurin linnasta Tukholmaan kuninkaanvaaliin 1448. Hänet valittiin Ruotsin kuninkaaksi. Koska Viipuri oli kaukana Tukholmasta, Viipurin linnalääniä hallittiin kuin itsenäistä valtakuntaa. Hämeen ja Turun linnalääneillä oli Viipuria kiinteämpi yhteys Tukholmaan ja vähemmän itsemääräämisoikeutta. Linnan ympärille kehittynyt kaupunki oli linnanherran suojeluksessa ja Viipuri oli ainoa Suomen kaupunki, jonka ympärillä oli kaupunginmuuri.
1550-luvun puolivälissä Kustaa Vaasan luottomies Klaus Kristerinpoika Horn houkutteli Viipuriin saksalaiset kauppiaat Hans Lakmanin, Jakob Grothusenin, Donatus Deutschmanin, Per Vintapperin, Vit Olden ja Klaus Makeprangin opettamaan kaupankäynnin taitoja viipurilaisille.
Ruotsin hallitsijoiden ajatuksena oli luoda Viipurista Ruotsin idänkaupan keskus. Käytännön haasteet olivat toiveiden tiellä. Venäjä ajautui sekasorron vuosiin 1500- ja 1600-lukujen taitteessa. 1600-luvulla Viipurin asema kauppakaupunkina parani, koska Ruotsi solmi Venäjän kanssa Täyssinän rauhan vuonna 1595 ja Stolbovan rauhan vuonna 1617.pienois|Viipurin kaupunki 1600- ja 1700-lukujen vaihteessa. Kuparipiirros Eric Dahlbergin teoksesta Suecia antiqua et hodierna.Eurooppalaisten tietoisuus Viipurista kansainvälisenä kauppakaupunkina kasvoi 1500-luvulla. Viipuri suuntasi viennin länteen ja tärkein vientituote Ruotsin kuningas Kustaa Vaasan ajoista lähtien oli terva. Viipuri oli yksi Ruotsin suurimmista tervan viejistä aina 1600-luvun loppuun asti. Viipuri kuului Ruotsin aikana merkittävien kauppakaupunkien ryhmään. Samassa ryhmässä olivat Tukholma, Göteborg, Norrköping, Kalmar, Tallinna ja Riika. Viipuri oli merkittävämpi kauppakaupunki kuin Turku.
1600-luvulla Viipurin merkittäviä valtaporvarisukuja olivat Tesche, Boisman, Schemedeman, Barckhusen, Winter ja Sutthoff.
Viipurissa koulutus painottui enemmän reaaliaineisiin sekä käytännön ja talouselämän tarpeisiin kuin useimmissa muissa Suomen kaupungeissa. Ruotsin vallan aikana viipurilaiset eivät arvostaneet kirkon johtamaa, lähes yksinomaan uskonnollisiin tarpeisiin perustunutta opetusta. Kaupunkilaiset toivat suoraan Saksasta kotiopettajia ja perustivat porvariston käyttöön saksankielisen koulun 1600-luvun lopulla. Tämä koulu keskittyi käytännön aineisiin, kuten saksan kieleen, lukemiseen, kirjoittamiseen ja laskentoon, ja voidaan nähdä ammattimaisen koulutuksen alkuasteena. Koulu oli edistyksellinen myös siksi, että sen oppilaiden joukossa oli poikien lisäksi muutama tyttö.
”Viipurin omaleimainen kulttuuri” tarkoitti Ruotsin vallan aikana ennen kaikkea talouden korostunutta asemaa henkisten ja uskonnollisten aktiviteettien sijaan. 1600-luvulla Viipuri oli poikkeuksellisen rauhallinen ja aikakauden mittapuun mukaan myös turvallinen kaupunki.
Viipurin provinssi - Venäjän keisarikunta 1710-1811 pienoiskuva|Viipuri vuonna 1710. Suuren Pohjan sodan aikana Pietari Suuren venäläisjoukot valtasivat kaupungin vuonna 1710, ja sen jälkeen vuonna 1721 solmitussa Uudenkaupungin rauhassa Venäjän keisarikunta sai Viipurin Ruotsilta.Karjala-tietokanta
Venäjälle Viipurin valloittaminen oli pakkomielle, koska Viipurin katsottiin oleva merkittävä uhka Pietarin kaupungin turvallisuudelle. Venäjä teki Viipurista etuvartion lännen suuntaan, minkä tarkoituksena oli suojata uutta pääkaupunkia.
Venäjään liittyminen hyödytti suuresti Karjalan taloutta, kun kauppa suuntautui kasvavaan Pietarin kaupunkiin. Rahtitalonpojat ansaitsivat rahaa kuljettamalla rahtia hevoskärryllä tai reellä. Pääkaupunkiin saatettiin myös muuttaa työn perässä. Omalta asuinpaikalta käsin saattoi myydä maataloustuotteita tai harjoittaa sivuelinkeinoja. Näin pääsi miltei jokainen karjalainen rahatalouden piiriin. Toisaalta maatalous taantui, kun venäläinen halpa vilja valtasi markkinoita.
Viipurilaisia on luonnehdittu vieraanvaraisiksi ja taitaviksi kauppiaiksi. Pormestari Erich Åkerman kertoi vuonna 1723, että maalaiset houkuteltiin Viipuriin ja tuomaan tuotteita kauppiaille siten, että heidän annettiin levätä ja virkistäytyä. Maalaisille tarjoiltiin viinaa, olutta ja tupakkaa.
Saksankielisten määrä Viipurissa kasvoi 1700-luvulla. Saksa oli tullut Venäjän Baltian provinssien, mukaan lukien Viipurin provinssin, viralliseksi kieleksi 1720-luvulla, ja 1780-luvun hallintouudistus toi kaupunkiin uusia saksankielisiä virkamiehiä. He hallitsivat myös kaupungin vientikauppaa.
Viipurin seurapiirejä luonnehti kosmopoliittinen elämäntapa. Pietarin läheisyys sekä kaupungin eliitin yhteydet saksankielisen Euroopan porvariskulttuuriin tekivät Viipurista suomalaisessa mittakaavassa poikkeuksellisen kansainvälisen.
Viipurin seurapiirit muodostuivat paikallisista virkamiehistä, papistosta, vauraimmista kauppiaista, keisarillisen armeijan upseeristosta sekä alueella asuvasta tai vierailevasta aatelistosta. Osa herrasväen perheistä oli muuttanut 1700-luvun alussa Nevanlinnasta, osa puolestaan polveutui Saksasta, ja joukossa oli myös Baltian saksalaiseen aatelistoon kuuluvia sukuja.
Pietarin läheisyys mahdollisti sen, että Viipurin herrasväki sai käyttöönsä monia sellaisia esineitä, joita muualla Suomessa ei vielä tunnettu. Hankintapaikat ja esineiden tyylit osoittavat, että kaupungissa seurattiin 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa Pietarin muotia. Materiaalisia vaikutteita Viipurin seuraelämään välittyi kuitenkin myös suoraan Euroopasta, sillä herrasväellä oli tiiviitä perhe-, ystävyys- ja liikesuhteita sen eri maihin. Seurojen ja juhlaelämän tarpeisiin hankittiin sisustusesineitä, astioita, juomia ja ruokia muun muassa Saksasta, Alankomaista ja Isosta-Britanniasta.
Teollisen vallankumouksen myötä tavaroiden määrä ja saatavuus kasvoivat huomattavasti. Tämä kehitys näkyy esimerkiksi Hackmanin perheen hankinnoissa, sillä 1800-luvulle siirryttäessä heidän tilikirjoihinsa ilmestyi runsaasti Isossa-Britanniassa teollisesti valmistettuja esineitä. Tyypillinen esimerkki olivat Englannista tuodut Wedgwoodin valmistamat teeastiastot, joita Viipurin herrasväki hankki joko suoraan Britanniasta tai Pietarissa toimineesta Wedgwoodin myymälästä.
Vanhan Suomen kasvatit toivat oppimansa elämäntavan mukanaan Helsinkiin sen noustua pääkaupungiksi vuonna 1812. Herrasväen arkeen kuuluivat ranskalaiset kirjat, ylelliset asunnot ja gastronomiset herkut.
Suomen suuriruhtinaskunta - Venäjän keisarikunta 1812-1917 pienois|Viipuri 1800-luvun puolivälissä teoksessa Finland framstäldt i teckningar Jo 1700-luvulla Venäjään liitetty Vanha Suomi ja sen osana Viipuri liitettiin Suomen suuriruhtinaskuntaan vuonna 1812. Talouselämässä ja kaupungin hallinnossa saksalaisilla oli määräävin asemaViipuri. Luovutettukarjala.fi ja kaupungissa asui paljon saksalaisia kauppiassukuja.
Viipurin kehitys 1800-luvun alkupuolella oli pysähdyksissä: väkiluku ei kasvanut, ja suuri osa Itä-Suomen kaupasta kulki Pietarin kautta Laatokan vesireittiä käyttäen, ohittaen Viipurin. Viipuri sijaitsi kuitenkin tärkeässä risteyskohdassa, kun Suomesta matkattiin Pietariin ja Venäjälle, sekä Venäjältä Suomeen. Viipurilaiset matkustivat suuriruhtinaskunnan rajojen ulkopuolelle. Viipurin maistraatti myönsi passeja eniten kauppiaille vuosina 1821 ja 1845.
Vuonna 1839 perustettiin Viipurin hovioikeus Suomen kolmanneksi hovioikeudeksi.
Viipurin rooli korostui itäisen kaupan keskuksena ja logistisena solmukohtana suuriruhtinaskunnan aikana. 1800-luvun alkupuolella Viipuri jatkoi kaupankäyntiään entiseen tapaan, vaikka kaikki idänkauppa ei kulkenut Viipurin kautta, koska Pietariin johtavia kauppareittejä oli myös Laatokan kautta. Vuonna 1856 avattu Saimaan kanava vahvisti Viipurin asemaa ohjaamalla Saimaan vesistön tavaraliikennettä kohti kaupunkia, mikä lisäsi Viipurin kauppasataman vilkkautta. pienoiskuva|Viipurin tulli- ja pakkahuone.