Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys (lyh. SLEY) on suomenkielinen evankelinen herätysliike ja lähetysjärjestö, joka toimii Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piirissä. SLEY:n juuret ovat herätyksessä, joka syntyi pappi Fredrik Gabriel Hedbergin opetuksessa jossa ilosanoma Kristuksen pelastustyöstä oli keskipisteessä.
SLEY perustettiin vuonna 1873 evankelisen kirjallisuuden välittämiseksi alueille, joissa liikkeellä ei ollut omia saarnaajia. SLEY näki tehtäväkseen puolustaa tunnustuksellista luterilaisuutta sekä kustantaa ja levittää sen mukaista hengellistä kirjallisuutta.Murtorinne 1992, s. 324–325 Vuonna 1922 kaksikielinen yhdistys jakaantui kahteen kielellisistä syistä ja SLEF perustettiin.
SLEY jakaantuu 13 alueelliseen piiriin, joissa oli vuonna 2018 yli 200 rekisteröimätöntä paikallisosastoa. Yhdistyksen tarkoituksena on sen sääntöjen mukaan ”luottaen Jumalan armoon ja apuun, levittää Kristuksen evankeliumia, saattaa evankeliumin sana yhä useamman ihmisen jokapäiväiseen käyttöön ja näin edistää ihmisten turvautumista Jeesukseen Kristukseen omana Vapahtajanaan.”
Oppi ja tarkoitus SLEY:n toiminnan periaatteet liittyvät luterilaiseen uskonkäsitykseen: Jumalan sanaan ja evankeliumiin. SLEY näkee tehtäväkseen toiminnassaan pitää esillä uskonpuhdistuksen perintöä ja luterilaisen tunnustuksen sisältöä.
SLEY:n sääntöjen ensimmäisessä ja toisessa pykälässä tuotiin esille yhdistyksen päämäärä: saattaa evankeliumin sanoma yleisempään tietoon ensisijaisesti levittämällä Raamattuja, Lutherin kirjoja sekä muita kirkon opin kanssa yhtäpitäviä kirjoja, kirjasia ja aikakauslehtiä. Lisäksi suullinen julistus nähtiin tärkeänä. Kolmannessa pykälässä määriteltiin jäsenyyden ehdoiksi yhdistyksen opillisen tunnustuksellisuuden hyväksyminen ja noudattaminen ja yhdistyksessä toimiminen aktiivisesti. Nämä kolme pykälää päätettiin tehdä muuttumattomiksi, ja muut sääntöjen kohdat täydentävät niitä.Haavio 1963, s. 52–53
1920-luvun hajaannuksessa SLEY pyrki pitämään evankelisen liikkeen kirkon piirissä. SLEY:n kiinnittymistä kirkkoon vahvisti kirkon ja papiston myönteinen suhde evankeliseen liikkeeseen sekä Luther-harrastuksen vahvistuminen kirkon piirissä. SLEY on korostanut Lutherin perinnettä osana kirkollista rintamaa. Pääosin evankelinen liike suhtautui pidättäytyvästi 1960-luvun radikaaleihin muutosvaatimuksiin. SLEY oli valmis osittain yhdistymään uuspietistisen liikkeen kritiikkiin, jonka mukaan kirkollinen uudistus kohdistui kristillisen pelastussanoman ja Raamatun kannalta toisarvoisiin asioihin.
Historia Tausta
Evankelisen herätysliikkeen keskuudessa todettiin tarve levittää liikkeen sanomaa kirjallisuuden avulla alueille, joissa ei ollut liikkeen pappeja sananjulistusta hoitamassa. Sopivasta kirjallisuudesta oli kuitenkin pulaa, joten katsottiin tarpeelliseksi kehittää organisaatio, jonka puitteissa tällaista kirjallisuutta voitaisiin järjestelmällisesti hankkia ja levittää. Senaatille lähetetyssä yhdistyksen perustamista koskevassa anomuskirjeessä oli 64 allekirjoittajaa, joista 27 oli pappeja. Evankelisen herätysliikkeen perustajahahmo Fredrik Gabriel Hedberg seurasi prosessia Kemiöstä käsin, mutta pysyi pääosin syrjässä aktiivisesta työskentelystä asian parissa.
Keskusjärjestön perustaminen Vuonna 1869 voimaan tullut uusi kirkkolaki salli evankelisen herätysliikkeen luoda virallisen organisaation ja evankelinen herätysliike järjestäytyi virallisesti senaatin hyväksyessä anomuksen ja säännöt 13. marraskuuta 1873. Tällöin syntyi Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys (SLEY). Yhdistyksen johtoon tuli päätoiminen yliasiamies, jossa tehtävässä ensimmäisen kymmenvuotiskauden toimi kirkkoherra Johannes Bäck (1850–1901) ja hänen jälkeensä Julius Engström (1863–1942).
Toiminnan alkuvaiheet thumb|Luther-kirkko Helsingin Fredrikinkadulla. Yhdistyksen toiminta alkoi joulukuussa 1873. Tällöin muodostettu johtokunta oli selvästi maallikkovoittoinen, sillä 12 jäsenestä vain kaksi oli pappeja. Tämä tarkoitti evankelisen liikkeen hallinnon painopisteen siirtymistä ainakin toistaiseksi pois pappien piiristä. Johtokunnan jäsenet olivat myös kaikki yhtä lukuun ottamatta helsinkiläisiä. Tammikuussa 1874 alettiin etsiä yhdistyksen palvelukseen miehiä toimimaan kiertävinä kirjamyyjinä ja saarnaajina. Haettiin myös paikallisia asiamiehiä, joiden tehtävänä oli hankkia tilauksia yhdistyksen sanomalehdille. Tehtävään ilmoittautui useita halukkaita, jolloin sai alkunsa kolportööritoiminnaksi kutsuttu työmuoto.Haavio 1963, s. 55–56
Kolportöörit matkasivat usein melko suppealla alueella, mutta alusta alkaen oli myös säännöllisesti laajemmallakin alueella matkustavia. Alkuvaiheessa matkat suuntautuivat pääosin Etelä-Suomen seurakuntiin, erityisesti Turun seudulle, Ahvenanmaalle ja Uudellemaalle, ja pian tulivat myös Etelä- ja Keski-Pohjanmaa saarnatoiminnan piiriin. Yksityisten evankelisten henkilöiden pyyntöjen seurauksena tehtiin 1870–1880-luvuilla saarnamatkoja silloin tällöin myös sellaisille alueille, joissa evankelisuutta ei kovinkaan runsaasti esiintynyt, esimerkiksi Karjalankannakselle, Pohjois-Hämeeseen, Keski-Suomeen, Mikkelin ympäristöön ja Pohjois-Pohjanmaalle. Evankelisen liikkeen keskeisimmäksi laulukokoelmaksi myöhemmin muodostunut Siionin kannel ilmestyi ensi kertaa 1874.
Toisen kustannus- ja julkaisutoiminnan sektorin muodosti lehtityö. Vuonna 1876 Evankeliumiyhdistys alkoi toimittaa kahta lehteä, suomenkielistä Sanansaattajaa ja ruotsinkielistä Sändebudetia. Nämä tulivat yhdistyksen äänenkannattajiksi ja evankelisen liikkeen tärkeimmiksi julkaisuiksi.
1900-luku: Järjestöverkoston muodostuminen Evankelinen liike vahvistui voimakkaasti 1900-luvun ensi vuosikymmenillä. Lähetystoiminnan yleinen vahvistuminen ilmeni myös SLEY:n harjoittamassa lähetystyössä. Allianssikristilliset korostukset johtivat SLEY:n irtautumiseen Suomen Lähetysseuran toiminnasta ja se aloitti oman lähetystyönsä Japanissa. Evankeliumiyhdistyksen oma lähetystoiminta kohtasi aluksi runsaasti vaikeuksia sekä Suomessa että lähetyskentällä, mutta voimistui 1910-luvun lopulla. Japanin-lähetyksen taloudellisen kannatuksen kasvaessa aloitettiin myös omien lähettien kouluttaminen.Murtorinne 1995, s. 65
1880-luvun lopulla toimintansa aloittanut evankelisluterilainen nuorukaisyhdistys organisoitui vuonna 1906 SLEY:n nuorisoliitoksi. Nuorisoliittoja ryhdyttiin perustamaan eri puolille maata ja niiden kokonaismäärä nousi lähes kolmeensataan. Nuorisoyhdistysten rooli kasvoi myös evankelisen liikkeen paikallisorganisaatioissa. Yhdistyksiin otettiin nimestä huolimatta kaikenikäistä väestöä ja ne muodostivat rukoushuoneverkon kanssa liikkeen paikallisen kenttäorganisaation perustan. Evankeliumiyhdistys nousi 1910-luvulla uuteen huippukauteen.Murtorinne 1995, s. 74–77 Vuonna 1906 Helsingin Kallioon valmistui SLEY:n rukoushuone, joka tunnetaan Pyhän Sydämen kappelina.
1920-luvun muutokset Evankelinen liike koki merkittäviä sisäisiä muutoksia 1900-luvun alkupuolella. Varhaisin muutos oli kaksikielisen liikkeen jakautuminen kun ruotsinkielinen Svenska Lutherska Evangeliföreningen perustettiin 1922. Vastuu- ja omistuskysymykset herättivät jossain määrin kiistakysymyksiäkin. Kielellisen jakautumisen ohella liikettä koetteli kirkkokriisi, joka aktualisoitui uskonnonvapauslain toteuduttua. Evankelisen liikkeen eräät vapaat maallikot ja papit katsoivat, että luterilainen kansankirkko oli etääntynyt aidosta luterilaisesta opista ja kirkkokäsityksestä ja vetäytyivät kirkon piiristä. Seurakuntaliitto ja Suomen tunnustuksellinen luterilainen kirkko ottivat mallia Saksan tunnustuksellisista luterilaisista vapaakirkoista, uusevankelisesta liikkeestä sekä Yhdysvaltain Missouri-synodista.Murtorinne 1995, s. 184–185
SLEY pyrki pitämään evankelisen liikkeen kirkon piirissä. Myös kirkon johdossa ja papistossa ilmeni myönteisempää suhtautumista evankeliseen liikkeeseen ja toisaalta Luther-harrastus vahvisti evankelisen liikkeen myönteistä asennetta kirkkoon. Tämä tarjosi Lutherin perinnettä korostaneelle liikkeelle mahdollisuuden löytää paikkansa kirkollisessa rintamassa. Evankeliumiyhdistyksen organisaatioverkko ulottui 1920-luvulla erityisen laajasti ja sen pääkannatusalue oli Lounais-Suomessa, Etelä-Pohjanmaalla ja Etelä-Karjalassa. Evankelinen liike perusti evankelisen kansanopiston Karkkuun vuonna 1918.
Helsingissä Fredrikinkadun rukoushuoneen nimi muutettiin Luther-kirkoksi 1930 ja remontin jälkeen sen vihki kirkoksi 18. lokakuuta 1931 kaksi piispaa, Max von Bonsdorff ruotsiksi ja Jaakko Gummerus suomeksi. Talvisodan pommituksissa kirkko vaurioitui pahoin. Se korjattiin välirauhan aikana.
Toisen maailmansodan jälkeen thumb|SLEY:n Hyvän Paimenen kappeli Seinäjoella. Sodanjälkeinen ilmapiirin muutos ja kirkon sisäiset virtaukset koskettivat jossain määrin evankelista liikettä. Huomattava joukko SLEY:n paikallisyhdistyksiä ja rukoushuoneita jäi luovutettuun Karjalaan. Silti toiminta elpyi varsin nopeasti sodan jälkeen. Etenkin Pohjanmaalla ja Keski-Suomessa esiintyneet nuorisoherätykset olivat omiaan vahvistamaan liikkeen toimintaa. Osoitus vahvistuneesta asemasta oli kymmenien uusien rukoushuoneiden rakentaminen. 1940-luvun kuluessa perustettiin myös seitsemän uutta kansanopistoa.Murtorinne 1995, s. 323–325
Liikkeen oma lähetystoiminta laajeni entisestään, ja liike sai virallisesti tunnustetun aseman, kun Japanin-lähetys tunnustettiin osaksi Suomen kirkon virallista lähetystyötä. SLEY:n toiminnanjohtajana toimi läpi sodanjälkeisen kauden rovasti Toivo Rapeli. Sodanjälkeisiin virtauksiin SLEY suhtautui vaihtelevasti. Muun muassa Erkki Niinivaara asettui aktiivisesti tukemaan asevelipapistoa ja sittemmin uuskansankirkollisia suuntauksia.
Pääosin evankelinen liike suhtautui pidättäytyvästi 1960-luvun radikaaleihin muutosvaatimuksiin. Evankelinen liike oli valmis osittain yhdistymään uuspietistisen liikkeen kritiikkiin, jonka mukaan kirkollinen uudistus kohdistui kristillisen pelastussanoman ja Raamatun kannalta toisarvoisiin asioihin. Yksi kirkkoa selvimmin jakaneista kysymyksistä oli kysymys pappisviran avaamisesta naisille. Evankeliumiyhdistys suhtautui perinteisesti torjuvasti virkakysymykseen, mutta osa liikkeen maallikoista hyväksyi myös kirkollisen kannan. SLEY vahvisti kantansa jäsenkokouksessa 1987. Myöhemmin 2000-luvulla kysymys vaikutti taustalla muun muassa SLEY:n kustannusyhtiön johtohahmojen eroon sekä Evankelisen lähetysyhdistyksen perustamiseen.
Syrjintätuomiot 2007 SLEY:n pappi ja paikallisyhdistyksen puheenjohtaja saivat vuonna 2007 sakkoja naispappeuskannan vuoksi todetusta syrjinnästä.
Vuonna 1966 valtakunnallinen Evankeliumijuhla vaihtui kiertäväksi, ja juhlan asema tuli keskeiseksi SLEY:n piirissä. Evankeliumiyhdistyksen toiminta hiipui muusta Suomesta poiketen Helsingissä 1960-luvulta lähtien, ja Fredrikinkadun rukoushuone jäi vähälle käytölle. SLEY:n keskustoimisto muutti 1981 Malminkadulta muutaman korttelin päähän Lastenkodinkujalle. Evankeliumiyhdistys myi koko Fredrikinkatu 42:n ja Malminkatu 12:n kiinteistön 1989 vakuutusyhtiö Sammolle ja rakennusyhtiö Polarille, jotka saneerasivat ja laajensivat kiinteistöä.
Järjestö nykyaikana Syksyllä 1985 järjestettiin ensimmäiset Maata näkyvissä -festarit, joka kasvoi myöhemmin Pohjoismaiden suurimmaksi kristilliseksi nuorisotapahtumaksi. Vuonna 1991 tapahtuma siirtyi järjestettäväksi Turkuhalliin. Vuonna 1990 Karkun evankelinen opisto siirtyi SLEY:n omistukseen. Siionin kanteleen uusin painos valmistui vuonna 1999. Vuonna 2013 Myanmar tuli SLEY:n lähetyskentäksi. Vuonna 2016 Helsingin Luther-kirkko otettiin uudelleen käyttöön. Taloudellisen tilanteen takia myös hallinto eli keskustoimisto sekä Sanansaattaja-lehti muuttivat kirkon yläparvelle.
Naispappeuden vastustaminen ja pappisvihkimykset Venäjällä