pienoiskuva|300px|Linnoitustöitä Syvärillä kolme päivää ennen Neuvostoliiton suurhyökkäystä. Suurhyökkäys Syväriltä 1944 oli armeijankenraali Kirill Meretskovin komentaman Karjalan rintaman suorittama suurhyökkäys Syväriltä U-asemaan jatkosodassa kesällä 1944. Suurhyökkäys alkoi varhain aamulla 21. kesäkuuta Lotinapellossa. Puna-armeijan merijalkaväki nousi 23. kesäkuuta maihin suomalaisten selustaan Tuuloksessa ja katkaisi suomalaisten yhteydet. Stavkan eli Josif Stalinin oman pääesikunnan käskyn mukaan kenraalimajuri Kustaa Tapolan 5. divisioona oli tuhottava ensimmäisenä. Puna-armeijan rintaman johto määräsi tulivalmistelun pituudeksi 3 tuntia 32 minuuttia, joka oli Neuvostoliiton pisin tulivalmisteluaika koko toisessa maailmansodassa.
Suurhyökkäys johti Itä-Karjalan evakuointiin. Evakuoinnin yhteydessä alueelta siirtyi Suomeen 2779 henkeä, mikä oli 3,35 prosenttia Itä-Karjalan väestöstä.Seppälä s. 216.
Taustaa pienoiskuva|400px|Suomalaisten hallussa ollut alue kesäkuun alussa 1944. 9. kesäkuuta Karjalankannaksella alkaneen Leningradin rintaman suurhyökkäyksen murtaessa hajalle suomalaisten puolustuksen Valkeasaaressa, käytiin Aunuksenkannaksella vielä asemasotaa. Kenraaliluutnantti K.L.Oeschin komentama Aunuksen ryhmä armeijakuntineen oli idempänä kuin yksikään saksalainen divisioona. Suur-Suomi eli vain paperilla. Suomen poliittinen johto ei enää uskonut rajoja piirrettävän Syvärille. Eräät sen jäsenet, etupäässä Mannerheim, uskoivat miehitetyn Itä-Karjalan avulla neuvottelevansa neuvostoliittolaisilta paremmat rauhanehdot kuin Moskovan rauhansopimuksessa 1940.
Asemasota Aunuksenkannaksella kesti 33 kuukautta. Vaikka optimismi jarrutti varustelutöitä, uhrattiin Aunuksen- ja Maaselänkannasten linnoittamiseen työvoimaa – Karjalankannaksen kustannuksella. Vielä helmikuussa 1944 yli 2/3 linnoitusjoukoista oli Itä-Karjalassa. Pääaseman takana, Syväristä noin 25 kilometriä pohjoiseen oli kesällä 1944 alettu rakentaa taempaa linjaa, joka kulki Pisi–Saarimäki–Sammatus-välillä. Tämä PSS-linja edusti esteineen, taisteluhautoineen, tuliasemineen ja korsuineen kevätkesällä 1944 jo melkoista taisteluvalmiutta. Itä-Karjalan kohtaloa eivät kuitenkaan ratkaisseet linnoituslaitteet vaan niiden puolustamiseen tarvittavat divisioonat. Karjalankannaksen nopeasti mureneva puolustus pakotti Päämajan siirtämään sinne lisää joukkoja. Vajaan viikon kuluessa koko Itä-Karjalan puolustusta oli heikennettävä yhdellä armeijakunnan esikunnalla, neljällä divisioonalla ja yhdellä prikaatilla. Syvärin alueen puolustaminen muuttui jo alun perinkin vaikeasta mahdottomaksi. Esimerkiksi pataljoonan puolustusalueen keskimääräinen leveys oli Syvärillä 11 kilometriä, kun se Karjalankannaksella oli vain kolme kilometriä. Suomalaisille ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin vetäytyä. Marsalkka Mannerheim allekirjoitti 16. kesäkuuta toimenpidettä koskevan käskyn.
Seuraavana päivänä kirjoitettiin Karjalan rintaman esikunnassa käsky tuhota suomalainen Aunuksen ryhmä. Puna-armeijan tärkeimpinä tehtävinä oli vapauttaa Kirovin rautatie.
Talvelan vetäytymissuunnitelma pienoiskuva|300px|Suomalaiset pioneerit panostavat Syvärin voimalaitoksen kanavasulkuja 17. kesäkuuta 1944. Kun kenraaliluutnantti Oesch siirrettiin Karjalankannaksen joukkojen komentajaksi, määrättiin Aunuksen Ryhmän uudeksi komentajaksi kenraaliluutnantti Paavo Talvela. Jo kesän 1919 Aunuksen retkeen osallistuneelle veteraanille vetäytymiskäsky oli karvas niellä. Sieluni itkee syvästi, mutta minulla ei ole varaa hermojärkytykseen, oli hän todennut. Aunuksen ryhmällä oli käytettävissään VI armeijakunta, jota komensi kenraalimajuri Aarne Leopold Blick. Armeijakuntaan kuuluivat kenraalimajuri Selim Isaksonin 7. divisioona, kenraalimajuri Antti Kääriäisen 8. divisioona, kenraalimajuri Kustaa Tapolan 5. divisioona ja eversti Kuistion 15. prikaati. Talvelan viivytyssuunnitelmassa PSS-asema oli eräänlainen kääntösarana, kun vetäytyminen Syväriltä alkaisi. Puna-armeijan lyhin tie Suomeen kulki yli läntisen Aunuksen, jonka lakeudet tarjosivat panssareille erinomaiset etenemisurat. Näin ollen etenemistä tuli jarruttaa nimenomaan Laatokan rantakaistalla.
Ensimmäiseksi oli määrä tyhjentää Syvärin eteläpuolella ollut laaja sillanpää, minkä jälkeen siirryttäisiin PSS-asemaan. Saranan varassa kääntyen luovuttaisiin Itä-Aunuksesta Äänislinna mukaan lukien. Maaselänkannaksella puolustautuva kenraalimajuri Einar Mäkinen komentama II armeijakunta oli saanut käskyn vetäytyä Porajärvelle, lähelle Suomen rajaa. Talvelan tehtäväksi jäi yhtenäistää II armeijakunnan ja Aunuksen Ryhmän vetäytymistiet. Syvärin eteläpuolella sijainnut sillanpää tyhjennettiinkin 17. kesäkuuta. Se onnistui niin hyvin, että neuvostojoukot huomasivat tapahtuneen vasta kahta päivää myöhemmin.
Neuvostojoukot Valmistellessaan hyökkäystä Syvärillä puna-armeijan ylijohto irrotti armeijankenraali Kirill Meretskovin alaiselle Karjalan Rintamalle suuria voimia. Syvärin 225 kilometrin levyisestä rintamasta vastasi kenraaliluutnantti A. Krutikovin 7. armeija, johon kuuluivat: IV armeijakunta (2 divisioonaa ja merijalkaväkiprikaati) CXXVII kevyt armeijakunta (3 prikaatia) XXXVII kaartin armeijakunta (3 divisioonaa ja prikaati) XCIX armeijakunta (3 divisioonaa ja merijalkaväkiprikaati) 150. linnoitusalue (2 divisioonaa) Ryhmittymän tehtävänä oli tuhota Aunuksen Ryhmä ja edetä Karjalankannaksella olevien suomalaisjoukkojen selustaan. Raskain isku kohdistuisi suomalaisten voimakkainta, mutta samalla arinta kohtaa vastaan pitkin Laatokan rantaa.
Kenraaliluutnantti Krutikov valmisteli Syvärin ylitystä huolellisesti. Tykistövalmisteluun oli käytettävissä noin 1 500 tykkiä ja kranaatinheitintä, jolloin keskimääräinen asetiheys rintamakilometrillä oli 130 tykkiä tai heitintä. Maavoimia tuki noin 600 lentokonetta. Pioneerijoukkojen oli Syvärin ylimenon turvaamisen lisäksi taattava joukkojen eteneminen myös metsien, soiden ja järvien peittämillä alueilla. Koska suomalaisten puolustusasemassa oli runsaasti linnoituslaitteita, määrättiin tykistökeskityksen pituudeksi 3 tuntia 32 minuuttia. Keskitys olikin Karjalan Rintaman mittavin ja samalla myös Neuvostoliiton pisin tykistökeskitys.
Suurhyökkäys alkaa pienoiskuva|300px|Suurhyökkäystä Syvärillä torjuneita tykkimiehiä kalustona 105 K 13 ajoon lähdössä vihollisen alta. Kesäkuun 21. päivän aamuna neuvostotykistö aloitti rumputulen Syvärin yli. Suomalaisten asemiin putosi kaikkiaan noin 80 000 kranaattia ja yli 60 000 miinaa. Hyökkäyksen painopiste oli Lotinapellolla, 5. divisioonan lohkolla. Tulivalmistelun päätyttyä hyökkääjä työnsi Syväriin yli 2 000 ylimenovälinettä: lauttoja, syöksyveneitä, ponttoneita sekä uivia autoja ja panssareita. Luku ylitti vastassa olleen Erillispataljoona 15:n miesvahvuuden. Aamupäivän aikana neuvostojoukot rakensivat ponttonisillan Lotinapellon kohdalla Syvärin yli, eikä seitsemän suomalaispatteriston tuli estänyt hyökkääjää pureutumista Syvärin vastarannalle Miroskinitsinniemeen. Illalla 7. Armeijalla oli 16 kilometriä leveä ja kahdeksan kilometriä syvä sillanpääasema. Kaikki Ilvesdivisioonan voimat oli sidottu taisteluihin. Päämaja vaati Talvelaa työntämään hyökkääjän takaisin Syväriin, mutta neuvostojoukkojen ylivoima painoi VI Armeijakunnan joukkoja vastustamattomasti taaksepäin. Puolustajien päävoimat ryhmittyivät PSS-asemaan 24. kesäkuuta mennessä; 5. divisioona (Ilvesdivisioona) ja 15. prikaati vetäytyivät puolustusasemiin viime hetkellä uupuneina ja neuvostojoukot kintereillään.
Suomalaisten valmistautuessa pysäyttämään puna-armeija kuuden peninkulman mittaisessa PSS-asemassa armeijakenraali Meretskov tarjosi suomalaisille yllätyksen.
Tuuloksen maihinnousu Aunuksen Ryhmän sotapelissä keväällä 1944 oli päädytty arvioon, että vihollinen suorittaisi maihinnousun RTR 13:n lohkolle, Viteleen ja Tuulosjoen väliselle rannikolle. Sotapeli muuttui todeksi 23. kesäkuuta aamuna, kun neuvostoliittolainen 70. merijalkaväenprikaati nousi maihin kolme kilometriä Tuulosjoen suusta lounaaseen. Prikaatin komentajalle, everstiluutnantti Aleksandr Blakille oli annettu käsky: ”Nouskaa maihin Tuulosjoen alueella, katkaiskaa rannikon suunnassa kulkevat rauta- ja maantiet, estäkää vihollisen vetäytyminen Aunuksesta ja sen reservien siirto Viteleen suunnasta sekä pitäkää valtaamanne sillanpää lujasti, kunnes 7. armeijan päävoimat saapuvat.”
Maihinnousua oli todistamassa myös Itämeren laivaston komentaja amiraali V. Tributs. pienoiskuva|150px|oikea|Aarne Blick
Päämaja suhtautui maihinnousu-uhkaan vähätellen. Laiminlyönteihin kuului johtosuhteiden organisoimattomuus maihinnousun varalta ja merimaalien tulittamiseen soveltuvan materiaalin siirtäminen Karjalankannakselle.
Rantatorjunnasta vastasi RTR 13:n yksi meriammuntaan soveltunut patteri Hatsissa. Ainoa puolustusta vahvistanut päätös oli Aunuksenkaupungista Nurmoilan ja Säntämän kautta Viteleeseen johtaneen kiertotien rakentamisen aloittaminen toukokuussa 1944. Tie kulki noin kuuden kilometrin päässä Tuuloksesta. Oli paha strateginen virhe, että kunnollista rinnakkaisyhteyttä ei ollut. Jo ensimmäisen maailmansodan aikana, myös Suomessa, oli niin sanotun rokadiradan tärkeys, varsinkin huollon kannalta, tullut selväksi. Tarkkaan ottaen ”rokadirata” tarkoittaa rintaman suuntaista rautatietä, mutta teoreettisesti se tarkoittaa, että toiminta voi tapahtua myös sivuttaissuunnassa (oletettuun) rintamaan nähden.
Aamulla 23. kesäkuuta neuvostoilmavoimat hiljensivät ensin Hatsin patterin ja sen jälkeen merijalkaväki nousi maihin vaivatta, sillä ranta oli vain tähystäjien miehittämä. Puoleenpäivään mennessä sillanpää oli laajentunut kilometrin syväksi ja neljä kilometriä leveäksi. Suomalaisten huoltotiet PSS-aseman puolustajille olivat katkenneet. Toinnuttuaan ensijärkytyksestä suomalaiset aloittivat vastatoimet. Vastahyökkäykset olivat kuitenkin ponnettomia ja johtivat raskaisiin tappioihin. Maihinnousun torjunta oli silkkaa improvisointia: vajaan vuorokauden kuluessa suomalaisten komentaja vaihtui neljä kertaa. Aunuksen Ryhmän komentaja käski kenraalimajuri Blickiä nimittämään maihinnousualueelle lujatahtoisen miehen. Tehtävään määrättiin everstiluutnantti K.V. Viisterä, joka otti hajanaiset suomalaisjoukot komentoonsa illalla 23. kesäkuuta.
Seuraava päivä valkeni myrskyisänä. Maihinnousua suorittava merijalkaväki jäi ilman laivaston ja ilmavoimien tukea. Myrskystä huolimatta sillanpäähän tuotiin uusi merijalkaväenprikaati. Muuta vahvennusta olivat haupitsipatteri ja ilmatorjuntarykmentti. Suomalaiseen Osasto Viisterään kuului kolme pataljoonaa. Viisterän päämääränä oli jakaa sillanpää kahtia ja tuhota maihinnousujoukot vyöryttämällä ne Laatokkaan. Suurin toivein valmisteltu vastahyökkäys alkoi iltapäivällä 24. kesäkuuta kolmen patteriston kymmenen minuutin tulivalmistelun jälkeen. Tulivalmistelu osoittautui tehottomaksi ja osa kranaateista ammuttiin omiin joukkoihin. Vastahyökkäys kuivui kokoon vajaassa kahdessa tunnissa, sillä sää lauhtui ja neuvostoilmavoimat puuttuivat asiaan.
Läpimurto PSS-asemassa ja sen seuraukset
Tuuloksen maihinnousualueen taistelut liittyivät kiinteästi PSS-asemasta käytyyn taisteluun. Osasto Viisterän hyökkäyksen ratkaisuvaiheessa Blick ei voinut lähettää reservejään apuun, sillä niitä tarvittiin 15. prikaatin kaistalla, jossa tapahtui läpimurto. Vaikka PSS-asemalla oli sangen suuri taisteluarvo, oli kolme vajaata yhtymää (divisionaa) liian vähän sitä puolustamaan. 15. prikaatin etulinjasta vastasi kaksi pataljoonaa, joilla oli yhteensä 22 kilometriä puolustettavaa aluetta. Armeijakunnan voimin tehdyn hyökkäyksen torjuivat suomalaiset kahdesti. Kolmannella kerralla, iltapäivällä 24. kesäkuuta rintama Pisissä murtui kolmesta kohtaa. Sitä vastoin muualla linja piti. Eversti Kuiston prikaatin pääosat joutuivat perääntymään. PSS-asema oli murrettu. PSS-asemaan uhratut varat ja työvuodet haihtuivat savuna ilmaan vuorokaudessa. Aunuksen kannaksen salvaksi rakennetulle linjalle ei riittänyt tarpeeksi puolustajia, joita tarvittiin kipeämmin Karjalankannaksella.