Ronald Myles Dworkin (11. joulukuuta 1931 Providence, Rhode Island – 14. helmikuuta 2013 Lontoo)The New York Times, Ronald Dworkin, Legal Philosopher, Dies at 81 oli yhdysvaltalainen oikeus- ja yhteiskuntafilosofiHerne 2012, s. 141. Hän toimi oikeusteorian professorina Oxfordin yliopistossa ja filosofian professorina New Yorkin yliopistossa.
Dworkinin oikeus- ja poliittisen filosofian pääteoksina pidetään teoksia Taking Rights Seriously (1977) ja Law's Empire (1986). Hänen erittäin vaikutusvaltaisen oikeusteoriansa on katsottu sijoittuvan luonnonoikeusteorian ja oikeuspositivismin välimaastoon.Siltala 2010, s. 87Lindroos-Hovinheimo 2014, s. 67Lagerspetz 2009, s. 167 Dworkin painotti erityisesti oikeuden tulkinnallista luonnetta, ja oikeuden tulkinnasta tulikin 1900-luvun lopulla oikeusteorian keskeisimpiä kysymyksiä. Dworkin myös käynnisti Robert Alexyn ohella laajan teoreettisen keskustelun oikeusperiaatteiden normatiivisesta statuksesta ja funktiosta 1970- ja 1980-luvuilla.Laakso 2012, s. 237 2000-luvulla häntä jopa pidettiin vaikutusvaltaisimpana elossa olevana englanninkielisenä oikeusfilosofina.Lagerspetz 2009, s. 162
Oikeus- ja poliittinen teoria
Oikeudellinen eheys (eng. law as integrity) Filosofi J. L. Mackie luonnehti Dworkinin oikeusteoriaa "kolmanneksi teoriaksi oikeudesta", joka yhdistelee ajatuksia luonnonoikeusteoriasta ja oikeuspositivismista. Dworkin kritisoi oikeuspositivistien näkemystä siitä, että oikeus ja moraali voitaisiin täysin erotella, sillä hänen mukaansa oikeusnormien tulkinnassa joudutaan usein vetoamaan myös moraaliperiaatteisiin. Oikeuden kuvaileminen ei ole koskaan puhtaan neutraalia ja objektiivista, vaan kerrottaessa, mitä oikeus sisältää, tullaan samalla sanoneeksi jotain siitä, mitä oikeuden tulee olla. Hän ei kuitenkaan väittänyt, että oikeusnormien voimassaolo riippuisi niiden moraalisesta sisällöstä, minkä vuoksi häntä ei voida pitää luonnonoikeusteoreetikkona.Lindroos-Hovinheimo 2014, s. 67-68 Dworkinin näkökulma oikeuteen on selkeästi lain tulkitsijan näkökulma ja hänen teoriansa korostaa tuomioistuinten roolia, väittäen oikeuden olevan aina tulkintaa.Lagerspetz 2009, s. 173-174Lindroos-Hovinheimo 2014, s. 69 Dworkin sai vaikutteita etenkin H. L. A. Hartin oikeuspositivismin versiosta, joka oli Dworkin kritiikin pääasiallinen kohde, ja amerikkalaisesta valtiosääntöliberalismista, jossa poliittis-moraaliset kysymykset nähdään tuomioistuimille kuuluvina perustuslakikysymyksinä kansalaisten oikeuksistaLagerspetz 2009, s. 174. Myöhemmässä tuotannossaan hän on myös tukeutunut Hans-Georg Gadamerin ja Jürgen Habermasin hermeneuttiseen filosofiaan.Tontti 1996 Muut oikeusteoreettiset suuntaukset, kuten luonnonoikeus, oikeusrealismi, mannermaiset suuntaukset ja kriittinen oikeusteoria, jäivät hänelle vieraammiksi, vaikka hän niitä ajoittain kommentoikin.
Dworkinin teorian keskiössä on ajatus lain integriteetistä eli oikeudellisesta eheydestä.Lagerspetz 2009, s. 181Siltala 2010, s. 95 Dworkinin mukaan oikeudellisessa ratkaisutoiminnassa oikeutta tulee tulkita yhtäältä mahdollisimman yhteensopivalla eli koherentilla tavalla (eng. best fit) ja toisaalta parhaassa mahdollisessa valossa (eng. best light).Lindroos-Hovinheimo 2014, s. 70-71 Dworkin vertasi oikeuden tulkintaa ketjuromaaniin, jossa jokaisen luvun kirjoittaa eri kirjoittaja siten, että kukin pyrkii osaltaan jatkamaan kertomusta mahdollisimman koherentilla tavalla. Jokainen kirjoittaja voi viedä tarinaa parhaaksi katsomaansa suuntaan, mutta heidän valinnanvapauttansa rajoittavat aikaisemmat luvut. Samoin tuomarin harkintavaltaa tapausta ratkaistaessa rajoittavat aikaisempi oikeuskäytäntö ja lait. Oikeuden tulkinta on siis aina konstruktiivista.Lindroos-Hovinheimo 2014, s. 70Siltala 2010, s. 96 Dworkin jakaa tämän tulkintaprosessin esitulkinnalliseen vaiheeseen, jossa tunnistetaan vallitseva oikeus, tulkinnalliseen vaiheeseen, jossa selvitetään tämän oikeuden merkitys ja tarkoitus, ja jälkitulkinnalliseen vaiheeseen, jossa muodostetaan edellisen perusteella uusi ratkaisu.
Ajatuksella integriteetistä on myös merkitystä Dworkinin poliittisen teorian kannalta. Dworkinin mukaan tosiasiallinen yhteisö on poliittinen yhteisö, jonka jäsenten välillä on assosiatiivisia velvollisuuksia, vain jos sen jäsenten välillä on historiallinen ja maantieteellinen yhteys, sen jäsenet jakavat näkemyksen heidän välisistään erityisistä, vain jäseniä koskevista velvollisuuksista, velvollisuudet katsotaan henkilökohtaisiksi, niiden katsotaan seuraavan yleisemmästä vastuusta muiden jäsenten hyvinvoinnista ja niiden katsotaan koskevan yhtäläisesti kaikkia jäseniä. Assosiatiiviset velvollisuudet eivät perustu sen koommin sopimukseen tai suostumukseen kuin jaettuihin tunteisiin, vaan niiden olemassaolo riippuu niiden molemminpuolisesta tunnustamisesta yhteisössä.Lagerspetz 2009, s. 176-177 Dworkinin mukaan vain integriteetin ajatuksesta johtuviin periaatteisiin perustuva yhteisö voi olla tällainen poliittinen yhteisö. Integriteetti ilmenee yhteisössä etenkin vastustuksena ns. "shakkilautaratkaisuja" (eng. checkerboard solutions) eli sellaisia mielivaltaisia kompromisseja, jotka pyrkivät tarjoamaan kaikille kiistan osapuolille jotain myönnytyksiä, kuten että abortti olisi sallittu parillisina vuosina synnyttäville naisille ja kielletty parittomina vuosina synnyttäville naisille, kohtaan.
Oikeusperiaatteet Oikeudellinen eheys on sidoksissa oikeusperiaatteisiin, jotka ovat keskeisessä asemassa oikeuden konstruktiivisessa tulkinnassa.Siltala 2010, s. 97Lindroos-Hovinheimo 2014, s. 71 Dworkinin mukaan oikeuteen kuuluu oikeussääntöjen lisäksi oikeusperiaatteita, jotka avaavat oikeudellista harkintaa moraalin suuntaan. Toisin kuin säännöt, periaatteet eivät vain joko ole tai ole olematta päteviä, vaan niillä on sisällöllisen tärkeyden eli painoarvon ulottuvuus. Periaatteita ei myöskään voida sääntöjen lailla tunnistaa niiden syntytavan perusteella Hartin tunnistamissäännön tapaan, vaan niiden kuuluminen oikeusjärjestykseen edellyttää oikeuslähteistä saatua institutionaalista tukea, joka voi olla sääntöjä heikompaa ja jopa vain välillistä.Siltala 2010, s. 89 Dworkinin mukaan säännöt ovat lähtökohtaisesti vahvempia ratkaisuperusteita kuin periaatteet, eli jos sääntö soveltuu tapaukseen, se kykenee määräämään yksinäänkin tapauksen lopputuloksen, kun taas tapaukseen soveltuva periaate vain johtaa tuomarin harkintaa tiettyyn suuntaan. Rutiinitapauksissa vastaus löytyy suoraan säännöistä, kun taas kiperissä tapauksissa säännöt eivät anna vastausta ja on turvauduttava periaatteisiin.Siltala 2010, s. 91 Dworkin viittasi esimerkkinä periaatteiden soveltamisesta tapaukseen Riggs v. Palmer, jossa New Yorkin vetoomustuomioistuin katsoi, ettei isoisänsä surmannut henkilö ollut oikeutettu perintöön, vaikka tällaista poikkeusta ei lainsäädännössä tai oikeuskäytännössä ollut nimenomaisesti tehty, sillä sen katsottiin olevan vastoin common lawn kirjoittamatonta periaatetta, jonka mukaan kukaan ei saa hyötyä tekemästään vääryydestä.Siltala 2010, s. 87-89
Dworkinin mukaan oikeusperiaatteissa on kyse moraalisidonnaisista yksilöiden oikeuksista. Hän erotti nämä varsinaiset periaatteet politiikoista (eng. policies), joissa on kyse kollektiivisista taloudellisista, poliittisista tai sosiaalisista tavoitteista. Dworkinin mukaan yksilöiden oikeudet ovat "valttikortteja" (eng. trumps), jotka kollisiotilanteessa syrjäyttävät aina kollektiiviset tavoitteet. Politiikkoja ei myöskään sovelleta lainkäytössä vaan ne jäävät lakeja säätäville poliittisille elimille.Tuori 2000, s. 201Siltala 2010, s. 99Laakso 2012, s. 237-238Lagerspetz 2009, s. 175
Yhden oikean ratkaisun oppi Dworkinin mukaan oikeusperiaatteiden johdosta jokaiseen tapaukseen, jopa kiperiin tapauksiin, on yksi ainoa oikea ratkaisu.Lindroos-Hovinheimo 2014, s. 72 Dworkin teki erottelun normatiivisten standardien soveltamisen ylipäätänsä edellyttämän triviaalin harkinnan, oikeuden tuomarille sallimasta vapaudesta esimerkiksi rangaistusten mitoittamisen suhteen johtuvan heikon harkinnan sekä normatiivisten standardien puuttumisesta johtuvan vahvan harkinnan välillä, ja väitti nimenomaan vahvan harkinnan olevan oikeudessa poissuljettu.Lagerspetz 2009, s. 165
Dworkin havainnollisti yhden oikean ratkaisun oppia ajatuksella supertuomari Herkuleesta, jolla on yli-inhimilliset voimat, tiedot ja taidot sekä kaikki tarvittava aika ja materiaali. Herkules kykenisi hahmottamaan koko oikeusjärjestyksen kaikkine piirteineen ja historiallisine kehityskulkuineen ja määrittämään kuhunkin yksittäistapaukseen ratkaisun, joka parhaiten sopii tähän koherenttiin järjestykseen. Dworkinin mukaan kukaan oikea tuomari ei yletä Herkuleen edustamaan ajatukselliseen ideaaliin, sillä heidän käytössään olevat resurssit ovat rajallisia, mutta heillä on velvollisuus pyrkiä sen toteuttamiseen.Lindroos-Hovinheimo 2014, s. 69-70Siltala 2010, s. 97-98
Ennen Dworkinia opin yhdesta oikeasta ratkaisusta oli esittänyt myös suomalainen oikeustieteilijä Veli Merikoski hallinto-oikeuden piirissä.Tuori 2002, s. 1300
Dworkinin oikeudenmukaisuusteoria Dworkinin oikeudenmukaisuusteoria sisältyy hänen teokseensa Sovereign Virtue. Hänen teoriansa edustaa sattuma- tai liberaali-egalitarismia, jonka mukaan ainoastaan yksilöiden vapaista valinnoista johtuvat erot hyödykkeiden ja hyvinvoinnin jakamisessa ovat oikeudenmukaisiaHerne 2012, s. 137. Sitä on käsitelty laajasti oikeudenmukaisuutta koskevassa kirjallisuudessa.
Dworkin piti oikeutta tasa-arvoiseen kohteluun perustavana, demokraattisessa yhteiskunnassa itseisarvoisena periaatteena, josta muut vapaudet seuraavat.Herne 2012, s. 142Lagerspetz 2009, s. 176 Hänen mukaansa tulojen ja varallisuuden jakautumisen ei pidä riippua tekijöistä, jotka ovat ihmisten vaikutusvallan ulkopuolella, kuten luontaisista lahjakkuuksista, kyvykkyyksistä ja terveydentiloista, mutta niiden pitää riippua yksilöiden vapaaehtoisista valinnoista, kuten siitä, panostaako työntekoon vai vapaa-aikaan. Hän erottaa toisistaan valinnanvaraisen sattuman (eng. option luck), joka liittyy vapaasti valittuihin toimintavaihtoehtoihin, joiden lopputulos on määräytyy ainakin osittain sattumanvaraisesti, kuten lottoamiseen ja osakkeisiin sijoittamiseen, ja puhtaan sattuman (eng. brute luck), jossa on kyse valintoihin liittymättömästä sattumasta. On oikeudenmukaista, että yksilö vastaa valinnanvaraisen sattuman aiheuttamista seurauksista, kun taas puhtaan sattuman aiheuttamista seurauksista hän ei ole vastuussa.Herne 2012, s. 144-145 Resurssien tasa-arvoisen, yksilöiden tekemistä valinnoista riippuvan jakauman merkkinä on, ettei yksikään jakoon osallistuneista kadehdi kenenkään toisen osuutta resursseista, mitä Dworkin kutsuu kateustestiksi.Herne 2012, s. 146