Sosiaalidemokraatit (, kirjaintunnus A) on vuonna 1871 perustettu tanskalainen sosiaalidemokraattinen puolue. Sosiaalidemokraattien puheenjohtajana on toiminut kesäkuusta 2015 lähtien Mette Frederiksen.
Sosiaalidemokraattien vaikutus Tanskan politiikkaan on ollut muiden Pohjoismaiden tapaan merkittävä. Ensimmäiset sosiaalidemokraatit valittiin kansankäräjille vuonna 1884. Thorvald Stauningista tuli Tanskan ensimmäinen sosiaalidemokraatteja edustanut pääministeri vuonna 1924.
Ideologia
Sosiaalidemokraattinen puolue perustui alkuaikoina marxismiin, mutta omaksui pian sen reformistisen version. Sosialismi oli määrä toteuttaa uudistusten, ei vallankumouksen, avulla. Työväenluokan oli määrä ottaa valta vaaleissa ja toteuttaa kattavia uudistuksia työväenluokan hyväksi. Ensimmäisten vuosien ajan puoluetta johtivat pragmaattisesti ajattelevat ammattitaitoiset työläiset, ja se noudatti pääosin epädogmaattista poliittista linjaa.
Sosialistinen näkökulma syntyi toisen maailmansodan sodan jälkeisenä aikana, jolloin hyvinvointivaltiohankkeesta ja keynesiläisyydestä tuli puolueen poliittisia perusperiaatteita siinä määrin, että ne saivat ideologisen luonteen. Puolue hioi sosialistista profiiliaan 1960-luvun ja 1970-luvun vaihteessa. Profiilin muutosta vauhditti yhteiskunnan yleinen muutos vasemmalle, joka kulki käsi kädessä nuorisokapinan ja niin sanotun uusvasemmiston nousun kanssa. Puolueen vuoden 1977 puolueohjelma "Solidaarisuus, tasa-arvo ja hyvinvointi" korosti tätä selvästi, mutta samalla sille oli ominaista joukko uusia, luokkiin sitomattomia arvoja, jotka liittyivät tasa-arvoon, ympäristöön ja solidaarisuuteen kolmannen maailman kanssa.
Vuoden 1977 ohjelmalle oli ominaista voimakas kapitalismikritiikki, joka monin tavoin ennakoi niin sanottuun kilpailuyhteiskuntaan myöhemmin kohdistunutta kritiikkiä. Kilpailuyhteiskunnan käsitteestä, joka ymmärrettiin yksityisen sektorin kilpailukyvyn varmistamisen välttämättömyydeksi yhä globalisoituvassa taloudessa, tuli puolueen talouspolitiikan johtotähti 1990-luvulta lähtien, vaikka käsitteen tarkempi ymmärtäminen kuului myöhempään aikaan. Ideologisesti käsite oli kuitenkin kiistanalainen. 2000-luvulla sosialidemokraattisen puolueen niin sanottujen traditionalistien ja modernistien välistä sisäistä ristiriitaa ovat pitkälti määrittäneet erilaiset käsitykset siitä, miten kansainvälisesti riippuvainen ja kiinnittynyt Tanskan hyvinvointivaltio oli ja miten sen tulisi olla.
Historia Puolueen perustaminen ja järjestäytyminen
Puolue oli aluksi järjestäytynyt ammattiyhdistysosastoihin, mutta vuonna 1878 puolue ja ammattiyhdistysliike erotettiin toisistaan, vaikka molemmille työväenliikkeen haaroille taattiin edustus toistensa hallintoelimissä omilla säännöillään ja ne pitivät muutenkin yllä tiivistä yhteistyötä kaikilla tasoilla. Vuonna 1884 sosiaalidemokraattinen puolue oli ensimmäistä kertaa edustettuna Tanskan parlamentissa.
Seuraavina vuosikymmeninä puolueen jäsenmäärä kasvoi tasaisesti ja saavutti huippunsa 1940-luvun lopulla noin 300 000 jäsenellä. Samaan aikaan sosialidemokraattinen puolue rakensi erittäin vahvan ja laajan järjestöverkoston perustamalla suuren määrän sivuliikkeitä, jotka kattoivat käytännössä kaikki ihmiselämän osa-alueet. Sosiaalidemokraattinen puolue on siten ollut joukkopuolueen esikuva.
Puolueen perustamisesta vuoteen 1969 asti oli olemassa erityisiä sosialidemokraattisia naisjärjestöjä. 1950- ja 1960-lukujen huippuvuosina puolessa puoluejärjestöistä oli naistoimikunta. Valtakunnallisesti naistoimikuntia oli noin 700 kappaletta.
Osallistuminen hallitukseen Huolimatta puoluekokouksen päätöksestä olla lähtemättä hallitukseen ennen kuin puolueella olisi oma parlamentaarinen enemmistö, sosialidemokraattinen puolue osallistui vuonna 1916 radikaalin Carl Theodor Zahlen johtamaan hallitukseen. Tähän oli syynä ensimmäisen maailmansodan aikainen poikkeuksellinen tilanne. 1924–1926 sosialidemokraattinen puolue muodosti suurimpana puolueena ensimmäistä kertaa vähemmistöhallituksen, mikä oli merkkipaalu puolueen kehityksessä luokkayhteistyötä tekeväksi ja järjestelmää tukevaksi puolueeksi.
Puolue nousi uudelleen valtaan vuonna 1929 ja muodosti hallituksen Radikaali Venstren kanssa – hallitusyhteistyö kesti miehitykseen asti vuonna 1940. Thorvald Stauningin ollessa pääministerinä puolue luopui pysyvästi asemastaan luokkapuoleena ja esiintyi sen sijaan laajempana kansanpuolueena. Tätä symbolisoivat uuden puolueohjelman nimi "Tanskan kansan hyväksi" vuodelta 1934 ja puolueen valmius tehdä poliittisia kompromisseja porvarillisten puolueiden kanssa.
Miehitysaika ja seuraukset Vuosien 1940–1945 miehitys vaati veronsa sosiaalidemokraattiselta puolueelta. Välittömästi 9. huhtikuuta 1940 tapahtumien jälkeen muodostettiin koalitiohallitus, johon osallistuivat kaikki Tanskan parlamentin suuret puolueet. Hallituksia johtivat sosiaalidemokraatit vuoteen 1942 asti. Puoluetta arvosteltiin lähes taistelematommasta antautumisesta ja yhteistyöpolitiikasta, jota harjoitettiin Saksan miehittäjävallan suhteen seuraavina vuosina. Puolue altistui syytöksille erityisesti miehityksestä vapautumisesta jälkeen 1945. Tanskan hallitusten katsottiin menneen liian pitkälle yhteistyössä saksalaisten kanssa. Sosiaalidemokraattinen puolue menetti 18 paikkaa ensimmäisissä miehityksen jälkeisissä parlamenttivaaleissa.
Puolueelle oli kuitenkin eduksi, että puolueen puheenjohtaja Hans Hedtoft ja puoluesihteeri H. C. Hansen joutuivat jättämään tehtävänsä saksalaisten painostuksen vuoksi. Hedtoftista ja Hansenista tuli puolueen ensimmäiset pääministerit sodanjälkeisellä kaudella. He johtivat puolueen muutosta puolustusskeptisestä ja neutraalistista suuntauksesta kohti laajaa sotilaallista puolustusta tarpeellisena pitäväksi puolueeksi. Heidän johdollaan Tanska liittyi sotilasliitto Natoon perustamisvuonna 1949.
Hyvinvointivaltioprojekti (1945–1982) Sosiaalidemokraattien tärkein hanke sodanjälkeisellä kaudella oli modernin kansallisen hyvinvointivaltion rakentaminen. Puolue toimi laajassa yhteistyössä muiden puolueiden, mutta myös työmarkkinaosapuolten, eturyhmien ja asiantuntijoiden kanssa, ja se oli tärkein voima monien hyvinvointipoliittisten uudistusaloitteiden takana. Sosiaalidemokraattisella puolueella oli näin ollen hallitseva vaikutusvalta sosiaali-, työmarkkina-, koulutus- ja terveydenhuoltouudistusten alueella. Tämä johti julkisen sektorin voimakkaaseen, verorahoitteiseen laajentumiseen.
Hyvinvointivaltiomalli ajautui 1970-luvulla kriisiin, joka ravisteli puoluetta monin tavoin. Öljykriisit vaikeuttivat taloudellisesti hyvinvointivaltion laajentamisen jatkamista, ja se aiheutti myös poliittisen järjestelmän hajoamisen korkean verotuksen ja julkisten menojen kritisoivan uuden Edistyspuolueen menestykseen. Vuoden 1973 vaaleissa edistyspuolueesta tuli Tanskan parlamentin toiseksi suurin puolue, kun taas perinteiset puolueet. Erityisesti sosiaalidemokraatit kokivat kovan iskun vaaleissa.
Samaan aikaan sosiaalidemokraattisen puolueen sisällä syntyi yhä enemmän erimielisyyksiä hyvinvointivaltiohankkeen suunnasta. Erityisesti erimielisyyksiä ja kysymyksiä herätti Tanskan jäsenyys Euroopan yhteisössä ja sen aiheuttama uhka hyvinvointivaltiolle. Nuoren sukuolven edustajat, kuten Ritt Bjerregaard ja Svend Auken, kannattivat kriittistä näkemystä, kun taas puolueen johto ja pääministeri Jens Otto Krag uskoi, että EY:n jäsenyys oli keino turvata hyvinvointivaltiohankkeen taloudellinen tulevaisuus. Erimielisyydet jakoivat puoluetta pitkään sen jälkeen, kun Tanska liittyi Euroopan yhteisöön vuonna 1973. Puolueen uusi johtaja Anker Jørgensen toimi pääministerinä suurimman osan 1970-lukua aina vuoteen 1982 asti ja onnistui yleensä pitämään puolueen koossa.
Sisäisistä ristiriidoista huolimatta puolue pysyi hallituksessa 1980-luvulle asti. Puolueen vahva asema näkyi siinä, että sosiaalidemokraatit johtivat hallitusta kahdeksaa välivuotta lukuun ottamatta vuodesta 1945 vuoteen 1982.
Oppositiokausi 1982–1993 Sosiaalidemokraattien tilanne muuttui 1980-luvulla. Asettuminen oppositioon vuosina 1982-1993 oli sosiaalidemokraattiselle puolueelle traumaattinen kokemus. Tämä aiheutti puolueessa kriisin ja historialliset puheenjohtajavaalit, joissa Poul Nyrup Rasmussen voitti vuonna 1992 Svend Aukenin, joka oli valittu puheenjohtajaksi vuonna 1987. Tämä loi puolueeseen kilpailevia siipiä. Kuten muissakin Länsi-Euroopan sosiaalidemokratioissa, 1990-luvulla alkoi traditionalistisen linjan ja uudistajien välinen ideologinen keskustelu puolueen muutoksesta, joka keskittyi julkisen hallinnon ja markkinoiden rooliin.
Kasvu, joustoturva ja EU 1993–2001 Sosiaalidemokraatit onnistuivat saamaan vuonna 1993 takaisin hallitusvaltaa Poul Nyrup Rasmussenin johdolla ja säilyttämään sen vuorotellen keskustapuolueiden Kristillisen kansanpuolueen (1993–1994), Keskustademokraattien (1993–1996) ja Radikaali Venstren (1993–2001) tuella. Joustoturva-lähestymistavalla pyrittiin vapauttamaan, parantamaan ammattitaitoa ja virtaviivaistamaan työmarkkinoita säilyttäen samalla korkea sosiaaliturvan taso. Tuloksena oli nouseva kasvu ja laskeva työttömyys, ja samalla vaihtotaseen ylijäämä pysyi vakaana. Puolue löysi jälleen jalansijaa sen jälkeen, kun Anker Jørgensenin aikana 1970-luvulla oli yritetty ratkaista julkisen sektorin nopean kasvun ja öljykriisien aiheuttamat talouden tasapaino-ongelmat.
Toisaalta suhtautuminen Euroopan yhteisöön ja Euroopan unioniin jakoi edelleen puoluetta, mikä ilmeni selvimmin Maastrichtin sopimusta koskevassa kansanäänestyksessä vuonna 1992. Puolueen johto ja parlamenttiryhmä olivat yksimielisiä siitä, että puolue suositteli sopimuksen puolesta äänestämistä. Sosiaalidemokraattien äänestäjien enemmistö äänesti kuitenkin vastaan. Tämä oli myös yksi tärkeimmistä syistä siihen, että Tanska lopulta äänesti Maastrichtin sopimusta vastaan ja esitti useita varaumia EU-jäsenyydelleen.
Arvopolitiikka ja oppositiokausi 2001–2011 Sisäisen traditionalistisen ja uudistajien välisten jännitteen ja EU:hun suhtautumiseen liittyvien erojen lisäksi puolueella oli myös kasvavia sisäisiä jännitteitä maahanmuuttopoliittisen kantansa kanssa. Vuoden 2001 vaaleissa sosiaalidemokraattinen puolue menetti paljon äänestäjiä Tanskan kansanpuolueelle. Vaalitulos laski 35,9 prosentista 29,1 prosenttiin.
Tappio ja hallitusvallan menettäminen johtivat puolueen sisäisen linjataistelun lisääntymiseen ja uuteen puheenjohtajakilpailuun. Poul Nyrup Rasmussen erosi vuonna 2002 ja uudeksi johtajaksi valittiin Mogens Lykketoft. Tämä ei kuitenkaan ratkaissut sisäisiä erimielisyyksiä, ja toisen merkittävän vaalitappion jälkeen vuonna 2005 Lykketoft erosi.
Ensimmäistä kertaa puolueen historiassa jäsenet valitsivat uuden puheenjohtajan suoralla vaalilla. Nyrup Rasmussenin linjanjatkaja. Helle Thorning-Schmidt voitti vuonna 2005 Frank Jensenin. Johtajistossa toteutettiin sukupolvenvaihdos, aloitettiin puolueen politiikan tarkistaminen. Puolueen sisäisestä taistelusta päästiin vähitellen yli, osittain siksi, että useat keskeiset Svend Aukenin kannattajat jättivät parlamentin. Helle Thorning-Schmidtin johdolla puolue hyväksyi VK-hallituksen kotouttamis- ja maahanmuuttopolitiikan sekä verojen jäädyttämisen ja pyrki sen sijaan profiloitumaan hyvinvointipolitiikassa, esimerkiksi ehdotusten muodossa, jotka laajensivat kansalaisten oikeuksia suhteessa valtioon. Sosiaalidemokraattinen puolue hävisi kuitenkin jälleen vuoden 2007 vaaleissa, saavuttaen tällä kertaa 45 paikkaa ja 25,5 prosenttia äänistä.
Kannatus Puolueen perinteisiä ydinäänestäjiä ovat olleet työntekijät, mutta sen luonne luokkapuolueena, jonka äänestäjäkunta sijaitsi pääasiassa työväenluokassa, on vähitellen heikentynyt 1970-luvun alusta lähtien. Tätä korostivat niin sanotut maanvyörymävaalit vuonna 1973, joissa sosiaalidemokraattinen puolue putosi 70:stä 46 paikkaan (25,6 % äänistä) erityisesti uusien puolueiden Edistyspuolueen ja Keskustademokraattien nousun vuoksi.