pienoiskuva|Kilpahiihtäjät nousemassa mäkeä murtomaasuksilla maailmancupin kilpailussa vuonna 2006 Otepäässä.|alt=Sukset ovat lumessa suhteellisen nopeasti kulkemista helpottavia apuvälineitä. Yleensä suksia käytetään pareittain hiihtoon, lasketteluun ja mäkihyppyyn.
Historia pienoiskuva|Kivikautisissa Uikujoen kalliopiirroksissa kuvataan hiihtäviä ihmisiä.|alt= pienoiskuva|319x319px|Kemijärveltä löydetty koristeltu rautakautinen suksi. Sukseen on kaiverrettu mm. käpälikkö.|alt=
Sukset on tunnettu jo esihistoriallisella ajalla. Suomesta on löytynyt useita rautakautisia suksia yksin tai pareina soista, jonne ne ovat päätyneet todennäköisesti uhrilahjoina. Löydetyt sukset ovat olleet monenlaisia ja niiden pituus on vaihdellut metristä kahteen metriin. Suksien pohjassa on usein ollut pohjakouru (olas), mikä on parantanut niiden pitoa.
Esihistoriallisella ajalla yleistyivät eripariset sukset: lyhyempi potkusuksi kalhu ja pidempi liukusuksi lyly. Lyly oli vasemman jalan ja kalhu (tai sivakka) oikean jalan suksi. Hiihdettäessä liu´uttiin vasemman jalan varassa samalla oikealla jalalla potkien. Suksien kanssa käytettiin vain yhtä sauvaa, jolloin toinen käsi oli vapaana pitämään metsästysasetta, kuten jousta tai karhukeihästä.
Umpihankihiihtämisen välineenä käytetään nykyään metsäsuksia, jotka ovat leveämmät ja pidemmät kuin latu-urille tarkoitetut ja joiden siteet on usein tarkoitettu huopakumi- tai nahkasaappaisiin sopiviksi.
Maastosuksien historia Suomessa Suksikauppa alkoi 1880-luvulla, kun vapaa-aika ja hiihtokilpailut lisääntyivät. Suksien kaupallinen tuotanto alkoi Kainuussa, josta se levisi 1910–1920-luvulla myös Uudellemaalle koneellistumisen ja tuotantomäärien kasvaessa. Talvisodan myötä tuotantomäärä nousivat huippuunsa.
Uudellamaalla ensimmäisiä suksia tehtiin Porvoon Kerkkoossa tiettävästi vuonna 1883. Emil Lampinen oli yksi teollisen suksenvalmistuksen uranuurtaja. Häntä kutsuttiin myös Suomen murtomaasuksen isäksi. Ensimmäisen suksitehdas nousi Lampiselle hänen ollessa 18-vuotias vuonna 1901. Itsenäisyyden alkuaikoina vuonna 1916 perustettiin uusi yhtiö Oy Urheilutarpeita Ab, jonka osakkaaksi ja osastopäälliköksi Lampinen ryhtyi.
Hiihtokilpailujen myötä suksien suunnittelun merkitys kasvoi. Suunnittelijana toimi jopa Akseli Gallen-Kallela, Lampisen suksitehtaan suunnittelija. Puusuksien kultakaudella Suomessa suksia valmistettiin Porvoossa, Jyväskylässä ja Vimpelissä, joiden osuus oli noin 75 % koko Suomen suksituotannosta.
Sälesukset korvasivat puusuksia 1950–1960–luvulla. Mallia haettiin Ruotsista. Maailmanmarkkinoiden kärkeen nousi Esko Järvinen Oy Lahdesta. Suksituotanto kukoisti 1950-luvulla myös Porvoossa, Jyväskylässä, Vimpelissä ja Haminan seudulla. Vuosikymmenen puolivälissä suksitehtaita oli jäljellä enää 26.
Suurin suksien valmistaja 1980-luvulla oli Esko Järvinen Oy miljoonan parin vuosivolyymilla. Puusuksien pohjat tervattiin suksitervalla ja luistovoideltiin ”kynttilällä”, tai parafiinilla ja pitovoiteeksi kävi mäntytervapiki tai (Johannes Schefferin jo vuonna 1673 antaman voiteluohjeen mukaan) mäntytervapihka ja hartsi. Scheffer, Johannes: ”Argentoratensis Lapponaessa (Lapin historia)” , 1673
Maastohiihtosukset
Suksen valmistus ja rakenne Nykyaikaiset sukset ovat yleensä sekä pohja- että pintarakenteeltaan muovia.
Suksien puumateriaali on kehittynyt yksipuisesta liimapuusukseen, sälesukseen ja siitä puu-ilmakanavarunkoiseen, jota yhä käytetään halvimmissa suksimalleissa. 1970-luvun lasikuitukuori korvautui ABS-muovikuorella. Nykyaikaisessa suksessa on jäykkyyttä antavia lasikuitu-/basalttikuitu-/hiilikuituvahvisteita, sekä täyte, joka voi olla PU-vaahtoa, tai kalleimmissa malleissa kevyttä komposiittihunajakennorakennetta, kuten Nomexia. Suksen komponentit ladotaan muottiin, laminoidaan kasaan epoksihartsilla paistamalla kuumaprässissä parikymmentä minuuttia vesitiiviksi paketiksi, poistetaan reunapurseet, hiotaan pohja ja muodostetaan suksien jousto-ominaisuudet mittaamalla mahdollisimman identtisiä pareja. Erikoismateriaalien hintojen jatkuvasti laskiessa suksi kevenee ja ominaisuuden kehittyvät tuotekehityksen ansiosta ilman merkittävää tuotantokustannusten nousua. Kymmenen vuotta sitten valmistettu kilpasuksi vastaakin tämänpäiväistä keskihintaista kuntohiihtäjän suksea.
FIS:n spesifikaatioiden mukaisen maastohiihtokilpasuksen pituuden tulee olla vähintään hiihtäjän pituus –10 cm, suksen leveyden vähintään 40 mm ja kärjen kaarevuuden vähintään 30 mm, mutta kannan käyryys ei saa ylittää 30 mm. Poikkileikkauksen korkeus tulee olla 20–35 mm, eikä suksi saa levetä sivuiltaan ylöspäin. Molempien suksien tulee olla identtisiä rakenteeltaan ja pituudeltaan. Minimimassa on 750 g/pari. Ulkopuolisen energianlähteen käyttö ei ole sallittua. Suksi ei myöskään saa vaikuttaa kanssakilpailijoita haittaavasti lumiolosuhteisiin. Kuluttajille myytävät massatuotantosukset täyttävät nämä vaatimukset. Suurimmilla suksivalmistajilla maailmancup-tason kilpasukset valmistetaan erikseen huippu-urheilijan ominaisuuksille optimaalisiksi ja muun muassa suksien P-tex-pohjamateriaaleissa voi olla jopa kymmeniä eri vaihtoehtoja. Tällaisen suksiparin hinta on reilun tuhannen euron luokkaa, kun kuluttajalle valmistetun vastaavan suksiparin jälleenmyyntihinta on 450–650 euroa.
Pohjan rakenne thumb|200px|240 cm:n pituiset metsäsukset.Edullisten suksien pohjamateriaalina on helposti kuluva ja voitelua hylkivä pursotemuovi. Parempilaatuiten suksien pohjat on tehty sintratusta polyeteenistä (UHMWPE). Materiaali tunnetaan sen kehittäneen sveitsiläisen valmistajan, CPS Austria Groupin (alun perin IMS Plastics) tuotenimellä P-tex. P-tex-pohjamateriaalit jaotellaan molekyylipainon ja täyteaineiden mukaan eri keleille. Tyypillisesti vesikelin suksi on transparenttipohjainen. Pakkas- ja yleiskelin suksien pohjamateriaaliin on lisätty täyteaineeksi 5–15 % staattista sähköä poistavaa 20 um:n partikkelikoon hiiliainesta, sekä grafiittia ja hiili-fluoridi-yhdisteitä luiston parantamiseksi. Hiiliaines tekee suksen pohjasta mustan, mutta heikentää hieman sen kulutuskestävyyttä. Gallium-yhdiste puolestaan lisää pohjan lämmönjohtavuutta, mutta sama imua vähentävä vaikutus saadaan transparentiin pohjamateriaaliin boori-nitridi-täyteaineistuksella. Ultramariini-väripigmenttiä käytetään myös täyteaineena hiiliaineettomissa grafiikkaa sisältävissä pohjamateriaaleissa parantamaan luistoa.
Latusuksen sidejärjestelmät 1800-luvun loppupuolen nahkaremmisten Fritz Huitfeldin mäystimien tilalle tulivat yksinkertaiset, osittain metalliset Bergendahl lenkkisiteet 1913. Bror With kaupallisti Norjassa oman sidekeksintönsä ja nimitti sen Rottefellaksi 1927. Se oli uudenlainen suksiside, jossa sanka puristaa kengän lestin etureunaa ja pohjapuolen reiät osuvat siteessä oleviin nystyihin. 1936 Tuomas Vohlosen idealtaan samankaltainen Voitto-side tuli kilpailemaan markkinoista lahtelaisen kenkätehtaan tehdessä siihen sopivaa Mono-kenkää. 1950-luvulla vaihtoehdoksi tuli melko samankaltainen Y-side, ja Voitto-side katosi pian kaupan hyllyiltä.
Vielä 1980-luvulla näki uusissa maastohiihtosuksissa 3-piikkistä 75 mm NN (Nordic Norm) -sidettä, joka oli vuonna 1973 luotu standardi silloisten Rottefellan ja Y-siteen pohjalta. Leveät 75 mm NN -siteet eivät soveltuneet luisteluhiihtoon, eivätkä mahtuneet koneella tehtyihin kapeisiin ja syviin latu-uriin ja kaikilla nällä lestinreunasta puristavilla siteillä oli taipumus rikkoa kengän pohja. Välissä ehtivät piipahtaa ainakin kilpakäytössä 50- ja 37 mm:n kärkisiteet, mutta jo 1970-luvun loppupuolelta alkaen tulivat ensimmäisen sukupolven integroidut sidejärjestelmät: muun muassa Adidas SDS, Salomonin vanhempi SNS, jossa oli D-muotoinen metallirengas kengän kärjessä. Rottefellan NNN-sidetyyppi kehitettiin vuosina 1983–1985.
Perinteiseen hiihtotyyliin ja luistelutyyliin on omat sidemallinsa (tai ainakin erilaiset joustopalat) ja hiihtokenkänsä. Tosin on olemassa myös kombi-mallin kenkiä sekä automaattisiteitä, harjoitussiteitä ja latujen ulkopuoliseen maastoon backcountry-siteitä (Salomon XA, Rottefella NNN-BC).
SNS Profil ja SNS Pilot Salomonin vuonna 1989 esittelemä niin sanottu uudempi SNS-sidejärjestelmä syrjäytti nopeasti kaikki aiemmat maastohiihtosidejärjestelmät. SNS-siteessä mono kiinnittyy siteeseen monon kärjen etupuolella olevasta metallilenkistä ja kengän asentoa hallittiin siteen muovin joustolla. Tämä oli ylivoimainen ratkaisu verrattuna vanhoihin sidemalleihin, jossa kiinnitys tapahtui erilaisilla muovilevyillä ja jousto syntyi lähinnä kengän taipumisesta. SNS-side oli ensimmäinen, jossa siteen ja monon taipumista hallittiin jotenkin suunnitellusti ja siteestä oli saatavilla eri jäykkyyden versiot perinteiseen ja luisteluun. SNS-kengässä on kapea pituussuuntainen ura kengän etummaisessa puoliskossa. 1990-luvun alussa ilmestyneeessä "SNS Profil" -tyypissä kengän pohjassa menee koko matkalla leveä pituussuuntainen ura. Kiinnitysrauta on sijoitettu monon kärjen alapuolelle ja kengän kärki nojaa joustopalaan. 2000-luvun taitteessa markkinoille tulleessa SNS Pilot -kengässä on kaksi kiinnitysrautaa, joista etummainen kiinnittyy Profil-kengän tavoin ja taaempi SNS Pilot -siteen joustavaan keskikinnikkeeseen, jolla hallitaan kengän asentoa. Profil-kenkä ei sovi Pilot-siteeseen, mutta Pilot-kenkää voi käyttää Profil-siteessä. Pilotista yritettiin tehdä perinteiseen hiihtoon sopivaa kahden kiinnitysraudan versiota, mutta käytännössä kaikki Salomonin viimeiset perinteisen siteet olivat Profil-siteen variaatioita ja luisteluside oli Pilot-kiinnityksellä.
Salomonin SNS-kenkää on tehty RS0-, RS10- ja RS17-pohjalla. Lukema kertoo etummaisen kiinnitysraudan paikan kengän kärjestä mitattuna millimetreinä. Yksi kehitystyön mukana tuoma ongelma on eturaudan sijainnin muuttelun aiheuttama yhteensopimattomuus siteiden kanssa. Jos kenkä ei mahdu siteeseen, joustopalaa olisi lyhennettävä leikkamalla. Lisäksi siteen kiinnitysläppien muotoilu hankaloittaa vanhemman siteen ja uudemman monon yhteenliittämistä, joten on helpointa, että side ja mono ovat jokseenkin samalta aikakaudelta.
Salomonin sidemalleja ovat:
SNS Access, 258 g SNS Profil, 254 g SNS Pilot Equipe, 320 g SNS Pilot Carbon, 270 g SNS Propulse, 242 g SNS Propulse RC2, 256 g Salomon ilmoitti vuonna 2022 lopettavansa SNS-pohjaisten hiihtovälineiden valmistuksen ja siirtyvän pelkästään NNN-yhteensopivaan Prolink-sidejärjestelmään
NNN Maastohiihtosuksissa on yleistynyt norjalaisen Rottefellan NIS-kiinnityslevy, mihin Rottefellan NNN-side kiinnittyy helposti ilman ruuveja. NIS-levylle asennetun NNN-siteen paikkaa voi myös muuttaa ja hakea sopivaa kompromissia esimerkiksi luistelusuksessa vakauden ja nopeuden suhteen, tai perinteisen suksessa lisää pitoa siirtämällä sidettä eteenpäin. Nykyinen NNN-sidejärjestelmä on nimeltään Xcelerator, NNN 3 -sidejärjestelmä esiteltiin 1999 ja sen edeltäjä NNN 2 1989. NNN-siteet ja -kengät ovat toisiinsa yhtensopivia NNN 2:sta eteenpäin.
Suksiin, joissa ei ole NIS-levyä (Salomon, One-Way, Atomic), NNN-siteen saa kiinnitettyä asennuslevyn avulla ja levyssä on myös siteen paikan säätömahdollisuus, mutta karkeampi kuin NIS-levyssä. Rottefellan ruuvikiinnitteinen R3-side on poistunut tuotannosta, kuten muutkin NNN 2 ja NNN 3 siteet, mutta niitä on vielä myynnissä. Siteen hinta nousee painon laskiessa. Saman sidemallin perinteisen- ja vapaan tyylin siteillä voi olla parinkymmen gramman painoero. Sidemalleissa Xelerator Pro, SSR ja Titan on myös ns. quicklock-mekanismi, eli siteen paikkaa voi muuttaa käsin ilman työkalua. Rottefellan siteisiin on saatavana molemmille hiihtotyyleille erikseen kolmea eri kovuuksista joustopalaa, soft, medium ja hard.
R3, T3, TM sarjan siteet, paino n. 310 g Touring sarjan siteet (mm. Auto Combi), n. 275-280 g Exercise, 242/242 g R4, Fischer R4, Rossignol F4, n. 235 g Performance, 190/190 g Xcelerator, 170-180 g Xcelerator 2.0, 210/210 g Xcelerator Pro, 205/210 g Xcelerator SSR (wedge), 210 g Xcelerator Titan, 149 g