thumb|Suuri adressi sidottuna 26 niteeseen. Vieressä adressin keräykseen osallistunut filosofian tohtori Yrjö Wichmann. Suuri adressi oli adressi, joka kerättiin Suomessa ensimmäisen sortokauden alussa maaliskuussa 1899 vastalauseeksi Venäjän keisari Nikolai II:n 15. helmikuuta 1899 antamalle helmikuun manifestille. Adressin allekirjoitti yli 520 000 suomalaista, mikä vastasi ainakin kolmasosaa Suomen silloisesta aikuisväestöstä. Allekirjoitukset koottiin vapaaehtoisvoimin yhdessätoista päivässä salaa venäläiseltä esivallalta ja kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovilta. Kansalaisten valitsemista edustajista koostunut lähes viisisataahenkinen suuri lähetystö matkusti Venäjän pääkaupunkiin Pietariin viemään adressia Nikolai II:lle, joka ei kuitenkaan suostunut ottamaan lähetystöä tai adressia vastaan eikä myöskään peruuttanut helmikuun manifestia.
Adressi
Adressiajatuksen syntyminen Keisari Nikolai II allekirjoitti helmikuun manifestina tunnetun keisarillisen julistuskirjan Pietarissa 15. helmikuuta (juliaanisen kalenterin 3. helmikuuta) 1899, tieto siitä levisi helsinkiläisten keskuuteen 16. helmikuuta ja Suomen senaatti julkaisi sen täpärän äänestyksen jälkeen 18. helmikuuta. Useat kansalaispiirit yrittivät turhaan painostaa senaattoreita olemaan julkaisematta laittomana pidettyä julistuskirjaa.Tommila 1999, s. 67–69, 76–88. Julkaisun jälkeen sekä senaatti että käynnissä olleet valtiopäivät lähettivät Pietariin omat lähetystönsä vetoamaan keisariin, jotta tämä muuttaisi manifestia Suomen perustuslakien mukaiseksi, mutta kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin suosituksen mukaisesti Nikolai II ei ottanut valtuuskuntia vastaan, ja ne palasivat tyhjin käsin Helsinkiin 24. helmikuuta.Tommila 1999, s. 89–92, 129.Polvinen 1984, s. 113–114. Senaatin kirjelmän Nikolai II:lle lukenut ministerivaltiosihteeri Victor Napoleon Procopé kertoi myöhemmin muistelmissaan, että keisari oli ääni väristen ja kyynelehtien sanonut olleensa ”äärimmäisen hämmästynyt”, että häntä syytettiin valansa ja lupaustensa rikkomisesta.Osmo Jussila: Suomen suuriruhtinaskunta 1809–1917, s. 621, 623, 625. WSOY, Helsinki 2004.
thumb|upright|Hankkeen alullepanijoihin kuulunut Dagmar Neovius. On olemassa erilaisia tietoja siitä, kenen idea suuri adressi alun perin oli. Tunnetuimman version mukaan ajatus sai alkunsa ruotsinkielisen sivistyneistön vaikuttajiin kuuluneiden sisarusten Arvid, Dagmar ja Harald Neoviuksen perheessä.Tommila 1999, s. 110–111, 119, 123–124. Arkkitehti Harald Neovius sai idean keisarille laadittavasta kirjelmästä helmikuun manifestin julkaisemisen jälkeisenä päivänä ja kertoi siitä siskolleen Dagmarille. Ensimmäiset neuvottelut asiasta käytiin kahdessa samanaikaisessa kokouksessa, joista toinen oli Arvid Neoviuksen kotona järjestetty miesten kokous ja toinen Elise von Alfthanin luona pidetty naisten kokous, johon Dagmar Neovius osallistui.Parmanen 1936, s. 97.
Nya Pressen -lehden toimittaja Arvid Neovius oli ollut pari päivää aiemmin kutsumassa koolle Helsingin Ateneumissa 17. helmikuuta pidettyä kansalaiskokousta, jossa päätettiin senaatin painostamisesta manifestin julkaisukysymyksessä. Historiantutkija Päiviö Tommilan arvelun mukaan sekä Ateneumin ensimmäisen kansalaiskokouksen että suuren adressin idea saattoi todellisuudessa olla lähtöisin Nya Pressenin toimituskunnasta eikä Neoviusten perhepiiristä, mutta toisaalta lehden päätoimittajan Axel Lillen on sanottu aluksi vastustaneen adressiajatusta. Tommilan toisen arvelun mukaan suuren adressin isä olisi ollut Aftonposten-lehden päätoimittaja Ernst Gråsten.
Vaikka mitään mittakaavaltaan suureen adressiin verrattavaa ei ollut aiemmin Suomessa tehty, oli olemassa joitain aiempia esimerkkejä suurehkoista kansalaisadresseista. Esimerkiksi vuonna 1885 oli kerätty 35 000 nimeä raittiusadressiin, jossa vaadittiin anniskeluoikeuksien rajoittamista. Vuonna 1898 oli paljon suomalaisia osallistunut raittiusliikkeen järjestämään juomalakkoon.Klinge 1997, s. 362.
Helmikuun suuri kansalaiskokous Keskustelut adressin keräämisestä jatkuivat Helsingin seurahuoneella sunnuntai-iltana 19. helmikuuta pidetyissä kahdessa kokouksessa, joihin osallistui tärkeitä poliittisia vaikuttajia, professoreita, päätoimittajia ja liikemiehiä, kuten Leo Mechelin, R. A. Wrede, E. N. Setälä ja Eero Erkko. Varsinainen päätös tehtiin Ateneumissa illalla 20. helmikuuta pidetyssä salaisessa kansalaiskokouksessa, johon osallistui yli 500 henkeä.Tommila 1999, s. 120–121, 124. Kokouksessa päätettiin koettaa saada aikaan hallitsijalle annettava mahdollisimman monen ihmisen allekirjoittama kansanadressi. Näin kenraalikuvernööri Bobrikov saisi nähdä, ettei Suomen perustuslakien loukkaaminen ollut herättänyt tyytymättömyyttä vain pienessä osassa kansaa, kuten hän apulaisineen oli väittänyt.Öhquist 1922, s. 32–33
Ateneumin kokouksen olivat kutsuneet koolle professorit M. G. Schybergson ja Fridolf Gustafsson sekä vuorineuvos Rudolf Elfving. Kokouksen valitsemat valitsijamiehet valitsivat kaksitoistajäsenisen adressikomitean, johon kuuluivat professorit Theodor Homén, E. N. Setälä, Wilhelm Chydenius ja J. W. Runeberg, toimittajat Santeri Ingman, Wilho Soini ja Konni Zilliacus sekä Woldemar Westzynthius, Albert de la Chapelle, Harald Neovius, Kaarlo Brofeldt ja Eduard Polón. Lisäksi varamiehenä oli pankinjohtaja Olof Nykopp. Hankkeessa olivat mukana kaikki porvarilliset puolueet ja useimmat pääkaupungin sanomalehdet. Komitea kokoontui 21. helmikuuta alkaen joka ilta ja asetti useita alakomiteoita, joista tärkein oli Dagmar Neoviuksen johtama naiskomitea.
Adressin sanamuodon laati Leo Mechelin Wilhelm Chydeniuksen luonnoksen pohjalta.Parmanen 1936, s. 99. Ruotsinkielisen tekstin suomensi professori E. N. Setälä. Adressia kopioitiin pääasiassa käsin talkootyönä Dagmar Neoviuksen johdolla Nya svenska samskolan -koulun tiloissa Helsingin Bulevardilla.Tommila 1999, s. 129–133, 138, 140.
Hankkeen salaaminen ja Matti Kurikan paljastus Adressista ei nimienkeruun aikana hiiskuttu Suomen lehdistössä, koska se täytyi pitää salassa venäläiseltä esivallalta ja varsinkin Bobrikovilta, joka olisi todennäköisesti yrittänyt estää hankkeen. Työmies-lehden päätoimittaja Matti Kurikka kuitenkin julkaisi lehdessään 3. maaliskuuta kirjoituksen ”Haaksirikkoon jouduttua”, jossa kehotettiin ”jokaista valistunutta työmiestä” pysymään ”visusti erillään niistä salaperäisistä papereista, joihin heidän nimiään tullaan ensi sunnuntaina keräämään”. Syynä kirjoitukseen oli Kurikan katkeruus siitä, että porvarilliset puolueet ja sanomalehdet olivat aiemmin suhtautuneet kielteisesti Kurikan, Työmiehen ja työväenliikkeen pyrkimykseen kamppailla äänioikeuden laajentamisen puolesta hyökkäämällä säätyvaltiopäiväinstituutiota vastaan ja vaatimalla vaalilakkoa, ja että tästä johtuen Kurikkaa ei ollut otettu mukaan adressihankkeen valmisteluun.Tommila 1999, s. 160–167, 170. Vastaperustettu työväenliike saatettiin sivuuttaa valmisteluista myös siksi, että sitä pidettiin vielä vähäpätöisenä. Maaliskuun 2. päivänä joukko helsinkiläisiä työväenjohtajia – mutta ei Kurikkaa – oli kutsuttu salaiseen tilaisuuteen, jossa heille kerrottiin tulevasta nimienkeruusta. Kurikka ei välttämättä edes käsittänyt hankkeen luonnetta kirjoittaessaan sitä vastaan. Muissa kirjoituksissaan hän oli vastustanut Bobrikovia ja Suomen venäläistämistä.Kujala 1995, s. 131–133.
Hankkeen ennenaikainen paljastaminen herätti paheksuntaa, jopa enemmän kuin itse adressin vastustaminen, tosin Bobrikov ei nähtävästi tajunnut Kurikan kirjoituksen merkitystä. Kuvaavaa oli, että Kurikka sai kirjoituksestaan paheksuvia kommentteja työväenliikkeenkin puolelta.Pollari 2008, s. 43. Toisaalta on väitetty, että Kurikan nimissä julkaistun kirjoituksen olisikin todellisuudessa laatinut Työmiehen toimittaja A. B. Mäkelä.Kujala 1995, s. 135. Monet työväenliikkeen piirissä eivät pitäneet siitä, että työväestön haluttiin allekirjoituksillaan puolustavan säätyvaltiopäivien oikeuksia, vaikka heille ei ollut annettu äänioikeutta valtiopäivävaaleissa.Juhani Mylly: Edustuksellisen kansanvallan läpimurto, s. 78. Helsinki: Suomen eduskunta/Edita, Helsinki 2006.
Allekirjoitusten kerääminen thumb|upright=1.25|Nimienkeruutyöhön osallistuneita Nylands Nationin ylioppilaita Kirkkonummella. Ensimmäisenä vasemmalta Axel Mickwitz, neljäntenä Bruno Sjöros, kuudentena Fritz Geitlin ja seitsemäntenä Eugen Schauman. Nimienkeruun paikallisesta organisoinnista vastasivat ylioppilaat, jotka olivat kotoisin eri puolilta Suomea. Helsingissä keräystyöstä vastasivat suurelta osin säätyläisnaiset.Tommila 1999, s. 131, 138, 157. Keruun tuli virallisesti alkaa sunnuntaina 5. maaliskuuta, mutta joillakin paikkakunnilla se saattoi alkaa jo muutamaa päivää aiemmin, heti kerääjien saavuttua. Monilla paikkakunnilla pappi esitti sunnuntaijumalanpalveluksen yhteydessä suullisen kutsun saapua 5. maaliskuuta pidettävään kokoukseen, jossa asia esiteltiin tarkemmin ja allekirjoituksia kerättiin. Näin voitiin nopeasti tavoittaa suuri osa kansasta. Näissä kokouksissa valittiin myös kuntien edustajat suureen lähetystöön.Tommila 1999, s. 179, 181–183. Kokouspaikkoina olivat suuret huoneistot ja kirkot.Parmanen 1936, s. 101. Varsinkin kaupungeissa nimiä kerättiin pääasiassa kiertämällä yksitellen ovelta ovelle.Tommila 1999, s. 139–140.
Adressin sai allekirjoittaa jokainen yli 16-vuotias mies tai nainen. Joissain tapauksissa hyväksyttiin myös alaikäisten nimiä, ja isä saattoi allekirjoittaa perheenjäsentensä, isäntä palvelusväkensä tai kirjoitustaitoinen naapuri kirjoitustaidottomien aikuisten nimet. Keräys onnistui kaupungeissa täydellisemmin kuin maaseudulla. Vaikka adressiin haluttiin mukaan koko kansa sukupuolesta ja säätyasemasta riippumatta, kerääjät saattoivat ajan puutteessa ohittaa vähäisimmät ja syrjäisimmät mökit, sillä talollisten ja säätyläisten allekirjoituksia pidettiin ensisijaisina. Alempiin kansankerroksiin kuuluvien nimiä kerättiin varsinkin suurista maataloista, kaupunkien työläiskaupunginosista ja tehtaista, joissa voitiin tavoittaa paljon väkeä kerralla.Tommila 1999, s. 151, 153–156, 159–160.
Isänmaallinen innostus oli valtava. Esimerkiksi Rovaniemeltä hiihdettiin ankarasta pakkasesta välittämättä 150 kilometriä Kittilään keräämään sikäläisiltä nimiä adressiin. Kun Kittilän nimet oli saatu, valtuutettu Juho Anttila kulki ensin hiihtäen 200 kilometriä ja hevosella vielä 150 kilometriä lähimmälle rautatieasemalle voidakseen toimittaa nimilistat Helsinkiin.Parmanen 1936, s. 103. Keräysaikaa oli vain viikko, joten keräystä ei ehditty suorittaa aivan kaikkialla maassa. Jäätilanteen vuoksi puuttumaan jäivät Ahvenanmaan Lemland, Kökar ja Sottunga, Suomenlahden ulkosaaret sekä Laatokan saaret ja etäisen sijaintinsa vuoksi Lapin pohjoisosat Kittilää lukuun ottamatta.
thumb|upright=1.25|left|Sekä Työmiehen päätoimittajaa Matti Kurikkaa että ”laukkuryssiä” syytettiin adressinkeruuta hankaloittaneen propagandan levittämisestä. Pilalehti Fyrenissä julkaistussa Alex Federleyn pilapiirroksessa Kurikka yrittää hurmata suomalaisneitoja tanssimalla ripaskaa venäläisessä kansanpuvussa.